Välirauha

Pian talvisodan päättymisen jälkeen Euroopassa tapahtui isoja muutoksia. Ensiksi Saksa miehitti Tanskan ja Norjan huhtikuussa 1940. Tämän jälkeen Saksa valtasi Ranskan, Alankomaat, Belgian ja Luxemburgin touko–kesäkuussa. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin vastustamaan Saksaa ja taistelu Britanniasta alkoi. Baltian maat olivat taipuneet vuoden 1939 loppupuolella järjestetyissä neuvotteluissa Neuvostoliiton sotilaallisin vaatimuksiin, joiden tarkoitus oli antaa puna-armeijalle tukikohtia eri puolilta Baltiaa. Baltian maissa järjestettiin näytösvaalit neuvostomielisten hallinnon aikaansaamiseksi, minkä jälkeen ne liitettiin osaksi Neuvostoliittoa loppukesällä 1940. Mahdollisesti myös matkustajakone Kalevan alas ampuminen Tallinnan edustalla.[2]

Suomalaiset olivat jo talvisodan aikana pyrkineet selvittämään pohjoismaista puolustusliittoa Ruotsin ja Norjan kanssa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa otettiin hyvinkin jyrkkään sävyyn kantaa vallitsevaan tilanteeseen heti rauhansopimuksen allekirjoittamisen ja ratifioinnin jälkeen.[3]

Ruotsissa lehdistön enemmistö oli päivää aikaisemmin kirjoittanut vastaavan suuntaisesti ja myös Norjan parlamentin puhemiehen tiedetään ottaneen kantaa eräässä radiopuheessaan positiiviseen sävyyn mahdollisesta pohjoismaisesta yhteistyöstä ja epäilleensä kyseisen rauhansopimuksen olevan lyhytikäinen. Ruotsin hallitus ei kuitenkaan ollut yhtä suopea kyseiselle ajatukselle.[3] Paasikiven vieraillessa Tukholmassa matkalla Moskovaan Ruotsin hallituksen edustaja ilmoitti, että ulkoministeri Molotov oli keskusteluissa tuonut esille, että kyseinen liitto olisi ollut rauhasopimuksen ehtojen vastainen ja toteutuessaan suunnattu Neuvostoliittoa vastaan.

Heti Paasikiven saavuttua Moskovaan ulkoministeri Molotov ilmoitti peittelemättä hankkeen olevan rauhansopimuksen kolmannen artiklan vastainen. Artikla kielsi Suomea liittymästä Neuvostoliittoa vastaan tähdättyyn liittoutumaan. Hän käytti tekosyynä julkisuudessa esitettyjä puheenvuoroja niin Suomessa kuin muuallakin. Suomen hallitus luopui hankkeesta.[4][3]

Uuden rajalinjan määrittäminen kävi lähes ongelmitta. Neuvostoliitto pyrki aluksi tulkitsemaan armeijoiden välistä linjaa. Ensimmäiseksi asetettiin sekakomissio, ja tehtävä suoritettiin asiantuntijoiden voimin siten, että Suomi sai lisää aluetta, mutta ainoa hankaluus tuli Suomelle tärkeän Enson teollisuusalueen kohdalla, joka sijaitsi rajalinjalla. Lopulta suomalaiset kuitenkin joutuivat neuvotteluissa hallitukselta saamiensa ohjeiden mukaan taipumaan. Suurlähettiläs Paasikivi yritti vielä pelastaa alueen keskustelemalla Molotovin kanssa, mutta tuloksetta. Ennen kuin rajalinja kerittiin merkitä maastoon puita kaatamalla, sattui muutamia kertoja niin, että ihmisiä eksyi Neuvostoliiton puolelle, ja he katosivat maan vankiloihin tai vankileireille. Suomalaiset saivat kuitenkin pitää rajalinjalta kaadetut puut.[5]

Moskovan rauhansopimuksen kuudennen artiklan mukaan luovutetuilta alueilta sai viedä vain irtaimiston. Venäläiset vaativat irtaimen omaisuuden takaisin palauttamista, koska tämä olisi kuulunut jättää paikoilleen heidän tulkintansa mukaan, mikä taas ei suomalaisten mielestä kuulunut rauhansopimukseen. Asian selvittämiseksi asetettiin suomalais-venäläinen sekakomissio, joka joutui selvittämään erilaisia tulkintaeroja. Lopulta päästiin kuukausien tinkimisen jälkeen sellaiseen tulkintaan, että maaliskuun 13. päivän jälkeen viedyt koneet ja laitteet piti palauttaa takaisin mutta suomalaiset saivat pitää ennen kyseistä päivää viedyt. Suomen hallitus päätti palauttaa erikseen vielä valtiolle kuuluneen irtaimiston. Muusta omaisuudesta sovittiin, että sellaisesta, mikä oli turmeltu tai viety ennen 13. maaliskuuta, suoritetaan erillinen rahallinen korvaus, mutta korvauksen suuruudesta ei päästy sopimukseen, koska jatkosota ehti syttyä sitä ennen.[5]

Kesäkuun lopulla Vjatšeslav Molotov kutsui Paasikiven Moskovan Kremliin. Paasikivi pelkäsi tavata Molotovia, kun vain hieman aikaisemmin oli Baltian maat liitetty Neuvostoliittoon arveluttavasti. Molotov aloitti tavallisten kohteliaisuuksien jälkeen esittämällä, että Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen toimilupa annetaan neuvostoliittolaisille kanadalais-englantilaiselta Mond Nickel Companyltä tai perustetaan suomalais-neuvostoliittolainen yhteisyhtiö korvaamaan aikaisempi yhtiö. Paasikivi huomautti Molotoville että Mond Nickel Company hallitsi toimilupaa mutta varmaankin voisi myydä kaiken nikkelin Neuvostoliitolle. Paasikivi lähetti viestin Suomen hallitukselle ja suositteli saman tyyppistä vastausta. Samaan aikaan Saksan kanssa päättyneiden kauppasopimusneuvotteluiden aikana myös Saksa oli pyytänyt toimilupaa Petsamon nikkelistä mutta oli saanut kieltävän vastauksen. Paasikivi tapasi muutaman päivän kuluttua Molotovin uudestaan ja ilmoitti hallituksen olevan suostuvainen siihen, että Neuvostoliitto ja Saksa voivat jakaa Petsamon nikkelin toistensa kanssa, mutta Molotov vastasi siihen, että Neuvostoliitto ei ollut esittänyt tämän tyyppistä ratkaisua, vaan he halusivat toimiluvan itselleen.[6] Samassa tapaamisessa Molotov huomautti Paasikivelle, että Neuvostoliiton hallitus oli pannut merkille, että Ahvenanmaalla oli varuskunta ja se oli edelleen linnoitettu. Se pitäisi siirtää pois, paitsi jos Suomi olisi halukas linnoittamaan saariston yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.[6]

Katso myös: Matkustajakone Kalevan pudotus

Aeron ja Lufthansan Junkers Ju-52 -lentokoneet 1930-luvun lopulla Helsinki-Malmin lentoasemalla, minne Aeron Ju-52 -mallinen Kaleva-niminen matkustajakone oli matkalla pudotushetkellä.

Välirauhan aikana Neuvostoliitto teki useita rajaloukkauksia Suomen alueella. Uudelta välirauhan mukaiselta rajalta siepattiin ainakin 212 suomalaista sotilasta, joista vain 79 palasi. Lisäksi suomalaisia sotilaita vastaan ammuttiin Neuvostoliiton puolelta.[7] Kaksi neuvostoliittolaista DB-3-pommittajaa ampui 14. kesäkuuta alas Tallinnan ja Helsingin välisellä lennolla olleen matkustajakone Kalevan.

Neuvostoliitto teki myös joukkojenkeskityksiä Suomen rajalle. Tilannetta kiristi vielä Neuvostoliiton lähetystöstään suorittama vakoilu. Elokuussa 1940 syntyi niin sanottu elokuun kriisi, jolloin pidettiin mahdollisena, että Neuvostoliitto aloittaisi uuden hyökkäyksen Suomeen.[8]

Elokuussa 1940 esitettiin valtioliiton muodostamista Ruotsin ja Suomen välille. Asiaa ajoivat näkyvimmin ruotsalaiset Suomen-ystävät eli niin sanottu decemvirien ryhmä. Asiaa pohdittiin syyskuussa kummankin maan hallituksessa. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther kuitenkin tarkensi unionin edellytyksiä Suomelle 18. lokakuuta. Suomen tuli luopua kaikista revanssitoiveista Neuvostoliiton suhteen. Lisäksi unionille tuli saada Neuvostoliiton ja Saksan hyväksyntä. Saksa torjui hankkeen lokakuun lopulla ja Neuvostoliitto marraskuun alussa. Neuvostoliitto ilmoitti, että unioni mitätöisi Moskovan rauhansopimuksen ja hanke siis kariutui ulkovaltojen vastustukseen. Myöhemmin Suomen ja Saksan suhteiden lähentyminen siirsi pohjoismaisen unionin kokonaan pois päiväjärjestyksestä.[2]

Saksan ilmavoimat suoritti syys-marraskuussa 1940 Norjan Banakista ja myöhemmin Kirkkoniemestä tiedustelulentoja Neuvostoliittoon Suomen ilmatilan kautta. Huhtikuussa 1941 tiedustelulennot Suomen alueen kautta aloitettiin uudelleen usealta eri kentältä.[9]

Tammikuussa 1941 Suomen sotilastiedustelu havaitsi rajalla sellaista liikehdintää, että Suomi oli vähällä julistaa osittaisen liikekannallepanon. Neuvostoliitto oli tuonut talven aikana rajalle muun muassa 20 jalkaväkidivisioonaa, kaksi ratsuväkidivisioonaa, viisi panssarivaunudivisioonaa sekä valtavan määrän kenttätykistöä. Neuvostoliitto oli myös perustanut rajan läheisyyteen useita uusia lentokenttiä ja raivannut uusia teitä jotka mahdollistaisivat neuvostojoukkojen nopean siirron rajan läheisyyteen.

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus 1940

Seuraava käänne suhteissa oli everstiluutnantti Joseph Veltjensin yllätysvierailu Suomeen 17. elokuuta. Hän oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luottomies. Veltjensin käymät neuvottelut pidettiin tarkkaan salassa, mutta myöhemmin on osoitettu, että hän tapasi ainakin Rytin ja Mannerheimin. Neuvotteluissa sovittiin, että Saksa toimittaisi Veltjensin oman yhtiön ja erään ruotsalaisen yhtiön välityksellä runsaasti sotatarvikkeita Suomelle Saksan sotasaalisvarastoista. Käynnin päätarkoitus oli kuitenkin toinen: Veltjens ehdotti, että Saksa saisi huoltaa Pohjois-Norjassa olevia joukkojaan Suomen kautta. Molempien maiden suhteet Neuvostoliittoon olivat kiristymässä ja Neuvostoliitto ei tehnyt asiasta suurta kysymystä. Solmittu kauttakulkusopimus pysyi salassa, kunnes 21. syyskuuta ensimmäiset saksalaiset alukset ilmestyivät Suomen rannikolle. Sopimus otettiin kuitenkin kansan parissa pääasiallisesti myönteisesti vastaan.[2]

Kenraali Paavo Talvela matkusti Mannerheimin lähettämänä neljä kertaa Saksaan syksyn 1940 aikana. Ensimmäisellä kerralla hän neuvotteli saksalaisten läpikulusta Suomen alueella. Myöhemmin Talvela selvitti saksalaisten asennetta Suomen ja Ruotsin valtioliittoon. Tärkeä selvitettävä asia oli myös avun saaminen Saksasta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[8]

Eversti Rössing, joka oli Saksan sotilasasiamies Helsingissä, pyysi lokakuussa tietoja Suomen puolustusvalmiudesta ja erityisesti Pohjois-Suomen sotilaallisista laitteista ja maastosta. Rytin, Mannerheimin ja Heinrichsin pitämän neuvottelun jälkeen pyyntöön suostuttiin.[8]

Syksyllä suomalaiset saivat tietoonsa, että suhteiden kiristymisestä huolimatta Saksa ei hyökkäisi ennen seuraavaa kevättä Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto muistutti Saksaa Molotov–Rippentrop-sopimuksessa sovitun etupiirijaon noudattamisesta. Molotov matkusti Berliiniin 12. marraskuuta 1940. Käydyissä sävyltään kireissä keskusteluissa Molotov oli erityisesti kiinnostunut Suomen kysymyksestä.[2] Molotov vaati jyrkin äänenpainoin oikeutta hyökätä Suomeen ja muutenkin vapaita käsiä Suomen suhteen, ilman että Saksa puuttuisi asioihin. Hitler torjui tiukasti Neuvostoliiton vaatimukset. Tieto tuloksettomiksi jääneistä neuvottelusta tuli Göringin kautta Suomeen.[8] Marraskuun lopulla Neuvostoliitto vaati Saksaa vetämään kaikki joukkonsa Suomesta, mihin Saksa ei reagoinut millään tavoin.

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Adolf Hitler allekirjoitti operaatio Barbarossaa koskevan suunnitelman 18. joulukuuta. Talvela vieraili samoihin aikoihin Berliinissä ja tapasi muun muassa Göringin ja Franz Halderin. Tapaamisessa keskusteltiin tulevaisuuden sotilaallisista näkemyksistä, mutta ei vielä välttämättä Operaatio Barbarossasta. Talvelalle kerrottiin, että Saksa ei suunnitellut enää maihinnousua Englantiin. Saksan suunnittelema hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi muuttua todeksi. Talvelalle annettiin tehtäväksi viestittää Suomen yleisesikunnalle tiedustelu Suomen sotilaallisesta valmiudesta.[2]

Pääesikunnassa tehtiin 21. joulukuuta ensimmäiset piirrokset Suomen mahdollisista hyökkäyksistä. Tässä vaiheessa Suomen ylimmässä sotilaallisessa ja poliittisessa johdossa oltiin sitä mieltä, että Saksasta oli saatava apua, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[2]

Seuraava yhteydenotto tapahtui 30. tammikuuta 1941, kun kenraali Erik Heinrichs matkusti Berliiniin. Hän tapasi kenraalieversti Franz Halderin ja kenraali Friedrich Pauluksen. Mauno Jokipii kutsuu tätä matkaa nimellä ”kenraali Heinrichsin ratkaiseva Saksan matka.”[8] Käydyissä keskusteluissa esitettiin vaihtoehto, jossa Norjassa olevat saksalaisjoukot hyökkäisivät Pohjois-Suomen kautta Neuvostoliittoon. Helmikuusta eteenpäin suomalaiset ja saksalaiset pitivät Barbarossan tiimoilta jatkuvasti yhteyttä. Kenraali Hans-Georg von Seidel ja eversti Erich Buschenhagen vierailivat Suomessa helmi- ja maaliskuussa. Vierailujen aikana pohdittiin lähinnä erilaisia operatiivisia vaihtoehtoja.[2] Buschenhagen tutustui yhdessä eversti Kustaa Tapolan kanssa Suomen itärajaan Suomussalmelta aina Petsamoon saakka.[8]

Kun kevättalvella 1941 laajemmallekin yleisölle selvisi Saksan ja Neuvostoliiton välirikko, alettiin unelmoida luovutettujen alueiden takaisin saamisesta. Siirtoväen mahdollinen kotiinpaluu painoi Suomen politiikassa.[2] Huhtikuussa poliittinen johto kiinnostui mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala Suomeen. Ryti antoi maantieteilijä Väinö Auerin tehtäväksi laatia esitys, joka tieteellisesti perustelisi saksalaisille, miksi Itä-Karjala kuuluisi Suomelle.[2]

Loppukeväästä näytti siltä, että Saksa lykkäisi hyökkäystään Neuvostoliittoon, mutta 20. toukokuuta Schnurre saapui uudelleen Helsinkiin.[2] Ryti, hallituksen sisäpiiri ja korkein sotilasjohto saivat tällöin lopullisen varmuuden Saksan hyökkäyssuunnitelmasta[12] ja vahvistuksen siitä, että Saksa tukisi sotilaallisesti Suomea siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi maahan.[13] Schnurre kehotti Rytiä lähettämään yleisesikuntavaltuuskunnan Saksaan yhteisten puolustustoimien järjestämiseksi, siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi. Ryti neuvotteli Mannerheimin ja hallituksen sisäpiirin kanssa ja valtuuskunta päätettiin lähettää.[2]

Mannerheim olisi halunnut pitää vierailun tason teknisellä tasolla lähettämällä Saksaan ainoastaan yhden yleisesikunnan osastopäälliköistä.[14] Lopulta saksalaisille ilmoitettiin, että tulossa on upseeridelegaatio johtajanaan eversti Tapola. Saksan sodanjohto kuitenkin vaati, että molempien upseeridelegaatioiden puheenjohtajan tuli olla johtavassa asemassa oleva kenraali.[15] Valtuuskunnan johtajaksi valittiin Heinrichs ja mukana olivat kommodori A. Sundman ja everstit Einar Mäkinen, H. Roos ja Tapola. Valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa 25. toukokuuta OKW:n kanssa ja Berliinissä 26. toukokuuta OKH:n kanssa.[8]

Salzburgissa korkea-arvoinen saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan pääesikunnan päällikkö kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla ollutta hyökkäystä. Jatkoneuvottelut käytiin rautatieasemaa vastapäätä olevassa hotellissa niin ikään Jodlin johdolla samana päivänä.[14]

Jodl lausui henkilökohtaisena käsityksenään, ettei Suomella tällaisen (Neuvostoliiton ja Saksan välisen) sodan sattuessa voisi olla mitään mahdollisuuksia pysytellä puolueettomana, vaan se tulisi ennemmin tai myöhemmin vedetyksi mukaan. Jodl ei puuttunut yksityiskohtiin, mutta ei vihjannut sellaiseen vaatimukseen, että Suomen olisi osallistuttava hyökkäykseen Leningradia vastaan. Pohjois-Suomen osalta Jodl kuitenkin mainitsi, että Pohjois-Norjassa olleet saksalaisjoukot hyökkäisivät kohti Muurmannin rataa Suomen alueen kautta.[14] Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan.[14]

Seuraavana päivänä neuvoteltiin Saksan yleisesikunnan päällikön kenraali Franz Halderin kanssa, joka esitti, että suomalaiset joukot olisivat yhteistyössä saksalaisten joukkojen kanssa Leningradia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä. Heinrich ilmoitti, ettei valtuuskunnalla ollut valtuuksia sopia asiasta ja että Suomessa asian hyväksyttäminen poliitikoilla olisi mahdotonta. Myöhemmin esille tulleena asiana Mannerheim kieltäytyi siitä toistuvasti sodan aikana.[14]

Suomen delegaatiossa mukana olleen kommodori Sundmanin mukaan kaikki Suomen neuvottelijat käsittivät neuvottelujen merkinneen ainakin äänettömän sopimuksen syntyä. Suomalaisille oli tullut selväksi, että Saksa lähitulevaisuudessa hyökkää Neuvostoliittoon.[15]

Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.

Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Helsingin kokouksen jälkeen Saksan sodanjohto katsoi saaneensa varmuuden Suomen liittymisestä sotaan Saksan rinnalle, vaikka poliittinen päätös puuttuikin.[16] Kesäkuussa 1941 Saksa yritti saada Suomelta virallisia takeita liittolaisuudesta, mutta Suomi ilmoitti pysyvänsä puolueettomana ja puolustautuvansa, jos sitä vastaan hyökättäisiin. Epävirallisissa keskusteluissa eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa hieman ennen sodan syttymistä presidentti Ryti oli kuitenkin todennut, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen konfliktin syttyessä ”Suomi ei voi pysyä toimettomana tarkkailijana”. Puolueettomuus oli siten näennäistä: ”Jos Neuvostoliitto ei hyökkää kuuden päivän kuluessa, niin Suomi tekee sen.”[17]

Ensimmäinen sotaa ennakoiva sotilaallinen tapahtuma alkoi 8. kesäkuuta, kun saksalaiset joukot aloittivat siirtymisen Norjasta Lappiin.[2] Kauttakulkusopimuksen suojassa Saksa keskitti kesäkuun alussa Rovaniemen seudulle 40 000 miestä. Norjasta rahdattiin laivoilla kaksi divisioonaa Pohjanmaan satamiin, joista rautatiekuljetukset pohjoiseen kestivät kymmenen päivää. Pohjois-Norjasta siirtyi 7. kesäkuuta SS-taisteluryhmä Nord rajan yli kohti etelää.[13] Saksalaisten kanssa tehtyjen yhteistyösuunnitelmien mukaisesti Suomen tuli suorittaa liikekannallepano. Hallitus hyväksyi liikekannallepanon ja Mannerheim määräsi varsinaiseksi suorituspäivämääräksi 17. kesäkuuta.[2]