Työväenliike

Työväenliike on yhteisnimitys poliittisesta työväenliikkeestä, ammattiyhdistysliikkeestä ja osuustoimintaliikkeestä.[1] Työväenliikkeen mukaan tavoitteita ovat työläisten elinolojen puolustaminen ja parantaminen. Suomessa työväenliikkeen toiminta alkoi työnantajien ja sivistyneistön aloitteesta. Suomen työväenliikkeen varhaishistoriaan kuului lisäksi niin sanottu wrightiläinen työväenliike.[2][1]

Osa artikkelisarjaa
Sosialismi
Osa artikkelisarjaa
Sosiaaliliberalismi

Wrightiläinen työväenliike

Wrightiläinen työväenliike oli 1800-luvun lopulla Suomessa toiminut sosiaaliliberaali yhteiskunnallinen liike, joka pyrki neutraloimaan työväestön radikalisoitumista pyrkimällä edistämään heidän asemaansa yhteisellä järjestäytymisellä työnantajien kanssa. Se tuli Suomeen Ruotsin mallin mukaisena vuosina 1886–1894. Wrightiläinen työväenliike oli käytännössä työnantajan tai kapitalistin johtamaa toimintaa, jolla yritettiin vaimentaa työläisten omaa aktiivisuutta ja hillitä kumouksellisen sosialistisen työväenliikkeen etenemistä. Sillä oli usein eettisesti hyvät tarkoitusperät, ja sen avulla voitiin edistää esimerkiksi työläisten terveyttä ja hyvinvointia.[3] Myöhempi työväenliike on voimakkaasti arvostellut wrightiläisyyttä, koska se ei kunnioittanut työväenluokan omia toimintaoikeuksia. Wrightiläisestä työväenliikkeestä on käytetty toisinaan myös nimitystä porvarillinen työväenliike. Wrightiläisen työväenliikkeen lähisukulainen on hyväntekeväisyys.

Ammatillinen työväenliike

Ammatillinen työväenliike on työläisten omasta toimintatarpeesta lähtevä liike, joka pyrkii puolustamaan ja saavuttamaan maan työläisten toimintaoikeuksia ilman omistavan luokan holhousta. Tätä vastaa nykyään kehittyneissä maissa ammattiyhdistysliike, joka on kuitenkin monin tavoin sidoksissa poliittiseen työväenliikkeeseen.

Poliittinen työväenliike
Pääartikkeli: Vasemmisto

Poliittinen työväenliike on kehittynyt oivalluksesta, jonka mukaan työläisten etuja ja oikeuksia kannattaa ajaa myös julkisen vallan, lähinnä valtion tasolla. Poliittinen työväenliike on jakautunut pääpiirteissään kahteen suuntaukseen, jotka ovat sosiaalidemokratia ja kommunismi. Edellisen peruspilarina on ajaa työväestön etua porvarillisen yhteiskunnan oloissa tai sitten käsitetään yhteiskunnan muuttuvan sosialistiseksi, jos vaaleissa saavutetaan työväenliikkeen enemmistö. Jälkimmäisen mukaan on pyrittävä välittömien etujen puolustamisen ohella proletariaatin vallankumoukseen, jossa niin tuotantovälineet kuin koko valtiovaltakin siirtyy - lopulta maailmanlaajuisesti - työväenluokalle. Neuvostoliiton romahtaminen aiheutti tälle suuntaukselle paljon hämmennystä. Nykykäsityksenä onkin vallalla se, ettei valta Neuvostoliitossa ollutkaan työväestöllä vaan kommunisteiksi itseään nimittävällä eliitillä.

”Kapitalistisen järjestelmän pyramidi”. Industrial Worker -lehden aineistoa vuodelta 1911.

Lähteet
  1. Wiberg, Matti: Politiikan sanakirja, s. 561. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-048-1.
  2. Työväenkulttuuri? Työväenmuseo Werstas (Työväenkulttuurityöryhmän muistio, s. 6, Työväen keskusmuseon julkaisuja 1994:1. Tampere 1994). Arkistoitu 2.2.2014. Viitattu 12.7.2013.
  3. Työväenperinteestä koottua Työväenperinne Arbetartradition ry. Arkistoitu 13.8.2013. Viitattu 12.7.2013.

    Kirjallisuutta
    • Santonen, Arvo: Kansainvälinen: Utopioita ja vallankumouksia – työväenliike vuoteen 1945. Osa 1. Espoo: Weilin+Göös, 1989. ISBN 951-35-4211-4.
    • Santonen, Arvo: Kansainvälinen: Työväenliike hyvinvointiyhteiskunnassa. Osa 2. Espoo: Weilin+Göös, 1989. ISBN 951-35-4211-4.
    • Santonen, Arvo: Kansainvälinen: Työväenliike Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Osa 3. Espoo: Weilin+Göös, 1989. ISBN 951-35-4211-4.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.