Tanskan Länsi-Intia

Vuonna 1666 tanskalaisia kööpenhaminalaisten liikemiesten varustamia merenkulkijoita astui ensimmäistä kertaa asumattomalle Saint Thomasin saarelle, jonne Tanskan Länsi-Intian kauppakomppania (tansk. Vestindisk Kompagni) vuonna 1672 perusti siirtokunnan. Kauppakomppania toimi kuningas Kristian V:n tuella ja harjoitti plantaasiviljelyä ja kauppaa. St. Jan kolonisoitiin vuonna 1718. Kauppakomppania osti St. Croix’n Ranskalta 1733.[1]

St. Thomasin ensimmäinen maaherra vuodesta 1672 oli Jørgen Iversen Dyppel, syntyjään leipurinpoika Helsingøristä Tanskasta. Ensimmäisinä siirtokuntalaisina toimi 61 armahdettua rikollista. Saaren alkuperäisväestöä, joka eurooppalaisten saavuttua oli voimakkaasti vähentynyt, kerrottiin olleen jäljellä vain kolmen intiaanin verran, joista yhdeltä Dyppel katkaisutti toisen jalan, jottei tämä karkaisi. Siirtokunta oli rauhaton sen houkutellessa asukeikseen paljon sekalaista väkeä ja saaren ensimmäisen tuotteen ollessa sokeriruo’osta tehty viina. Ranskalaisetkin hyökkäsivät saarelle. Lopulta Dyppel kyllästyi kahnauksiin ja pyysi päästä kotiin vuonna 1680. Hänen seuraajakseen tuli Nicolai Esmit, joka otti myös veljensä mukaan saarelle. Veli kuitenkin liittoutui merirosvojen kanssa kaapatakseen vallan saarella. Tämän vuoksi Dyppel kutsuttiin takaisin vuonna 1683, mutta mukana olleet armahdetut vangit heittivät hänet yli laidan laivan ollessa vielä kaukana määränpäästään. Niinpä maaherraksi nimitettiin vuonna 1684 Gabriel Milan, joka ratkaisi Esmitin veljesten riidan heittämällä molemmat tyrmään. Orjista hän teki tottelevaisia teloittamalla ja seivästämällä heitä. Tanskan kuningasta ei miellyttänyt tällainen työvoiman tuhlaaminen, joten hän lähetti saarelle uuden maaherran vuonna 1686, jonka piti aluksi vallata saari voidakseen päästä suorittamaan virkaansa. Esmitin veljekset ja Milan lähetettiin tämän jälkeen Tanskaan saaren rauhoittamiseksi.[2]

Näkymä Christianstedin linnan ikkunasta.

St. Croix oli eritoten sokeriplantaasien keskus, mutta myös puuvillan, tupakan ja indigontuotantoa[3] harjoitettiin. Tuotteet laivattiin Christianstedissa. Afrikkalaiset orjat tekivät työn.[1] Uudisasukkaiden värvääminen tanskalaisten ja norjalaisten keskuudesta osoittautui vaikeaksi. Saarelle muuttaneet sairastuivat moniin trooppisiin tauteihin ja useat menehtyivät. Saaret asutettiinkin suurelta osin muilta läheisiltä saarilta tulleilla siirtolaisilla, jotka olivat muuttaneet Karibialle Ranskasta, Britanniasta ja Hollannista. He toivat myös orjia mukanaan. Vuonna 1720 80 prosenttia asukkaista oli orjia[3] ja vuonna 1754 saarilla oli jo 14 000 orjaa ja vain noin 1 750 valkoihoista.[1] Koska tanskalaiset ja norjalaiset olivat vähemmistönä, saarten valtakieliksi muodostuivat hollanti ja hollantilainen kreoli. St. Croixia asutettaessa englanti valtasi alaa ja siitä tuli valtakieli 1800-luvulla.[3]

Vuonna 1733 St. Janilla alkoi orjakapina, jonka yhteydessä joitakin tanskalaisia upseereja ja useita plantaasinomistajia tapettiin. Tanska palautti asemansa saarella vasta Ranskan Antilleilta saapuneen avun jälkeen toukokuussa 1734. Kapinan organisoivat todennäköisesti vasta saapuneet orjat, jotka halusivat sekä palauttaa vapautensa että saada haltuunsa maata ja muutkin orjat joukkoonsa.[3]

Vuonna 1755 saarten hallinto muuttui merkittävästi Tanskan kuninkaan ostaessa haltuunsa Länsi-Intian ja Guinean kauppakomppanian. Tanskan valtio alkoi koordinoida saarten lainsäädäntöä ja hallintoa. Siitä alkoi myös Tanskan maailmankaupan kukoistuskausi. Tanska oli puolueeton valtio aikana, jona useat Euroopan maat sotivat keskenään, ja Kööpenhaminasta tuli tärkeä kauppakeskus sekä Itä- että Länsi-Intian hyödykkeille. Myös Bergen, Flensburg ja Altona tuon ajan tanskalaisina satamina kokivat suurta talouskasvua.[3] Charlotte Amalien vapaasatamasta St. Thomasilla tuli Karibianmeren kaupan keskus.[1]

Kuningas allekirjoitti orjakaupan lopettavan lain 1792. Lain ei ollut kuitenkaan tarkoitus tulla voimaan ennen vuotta 1803 ja hallitus lainasi yhä rahaa kasvattaakseen orjien tuontia Afrikasta. Tanskalaisten ja norjalaisten saarille laivaamien orjien kokonaismääräksi on arvioitu 75 000.[3]

Napoleonien sotien aikana Iso-Britannia miehitti saaret kahdesti – vuonna 1801 ja vuosina 1807–1815, minkä jälkeen ne palautettiin Tanskan hallintaan. Samalla saarten afrikkalaisperäinenkin vapaa asujaimisto alkoi ottaa haltuunsa yhä merkittävämmän roolin taloudessa. Vuonna 1816 saaret lähettivät kaksi edustajaa Tanskaan vaatimaan yhtäläisiä oikeuksia valkoihoisen väestön kanssa. Tanskalainen upseeri Peter von Scholten, joka toimi saarten kenraalikuvernöörinä 1827–1848, yritti myös osaltaan parantaa saarten eri väestöryhmien välisiä suhteita. Saarilla säädettiinkin laki yhtäläisistä oikeuksista 1834. Hän työskenteli myös parantaakseen orjien asemaa ja lisätäkseen heidän vapaa-aikaansa, lasten koulutusta ja mahdollisuuksia ostaa itsensä vapaaksi. Vuonna 1848 orjien kapinointi johti orjuuden lakkauttamiseen 3. heinäkuuta. Monien työläisten olot olivat tästä huolimatta ankarat.[3] Lokakuussa 1878 Saint Croixin saarella tapahtui niin sanottu Fireburn-kapina, jossa olojaan vastaan kapinoivat työläiset kahden viikon aikana ryöstelivät plantaaseja, polttivat rakennuksia ja peltoja ja tuhosivat puolet Frederikstedin kaupungista.[4][5]

Työläisiä Tanskan Länsi-Intiassa sokeriruokojen kanssa, 1910.

Yleensä ottaen 1800-luvulla sokerin hinta putosi, orjuus lakkautettiin 1848 ja höyrylaivat muuttivat laivareittejä. Tanskalainen siirtomaaseikkailu läheni loppuaan valtion hävitessä rahaa. Saarten väestö koki myös vakavia sosiaalisia ongelmia ja väkiluku väheni vuoden 1850 40 000:sta 34 000:een vuonna 1880.[1] Tanska oli luopunut siirtomaistaan Intiassa 1845 ja Afrikassa 1850. Vuonna 1852 tehtiin ensimmäinen ehdotus luopua myös Länsi-Intian saarista.[3] Tanska yritti myydä saaria useaan otteeseen Yhdysvalloille, ensimmäisen kerran jo 1867, mutta turhaan. Aie onnistui ensimmäisen maailmansodan aikana amerikkalaisten pelätessä Saksan invaasiota ja vuonna 1916 Yhdysvallat osti saaret 25 miljoonalla dollarilla.[1] Saaret siirtyivät virallisesti Yhdysvaltojen hallintaan 31. maaliskuuta 1917.[3] Tanskan haltuun jäi kuitenkin vielä pääkaupunki Charlotte Amalien edustalla sijainnut Water Island. Sekin myytiin Yhdysvalloille vuonna 1944 10 000 dollarin hinnasta, jolloin Tanskan Länsi-Intia lopullisesti lakkasi olemasta.