Rudolf I Habsburgilainen

Rudolfia edeltänyt "Suuri hallitsijattomuus" oli Saksalle kurjuuden aika, jolloin ruhtinaat rasittivat valtakuntaa keskinäisillä sodilla. Paavin kehotuksesta kokoontuivat viimein ruhtinaat Frankfurtiin uudella vaalilla uudistamaan keisariutta. Mainzin arkkipiispan onnistui silloin toimittaa enimmät äänet Habsburgin kreiville Rudolfille.

Tällä ruhtinaalla oli Sveitsissä suuret maa-alueet, ja hänellä oli myös laajaa kannatusta. Kruunaus keisariksi tapahtui Aachenissa. Kerrotaan, että kun ruhtinaat olivat kirkossa alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."

Kohta sen jälkeen Rudolf luopui enimmistä oikeuksista Italian maihin ja tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti hän karttoi kaikkea sekaantumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne.[1]

Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin valtaa. Böömin kuningas Ottokar II Přemysl oli toivonut itse tulevansa valituksi keisariksi, eikä hän nyt tunnustanut kilpailijaansa. Kolme kertaa kehotti Rudolf häntä tulemaan tekemään vasallin valan ja luovuttamaan ne valtakunnan maat, joita hän edelleen piti omanaan, mutta Ottokar ei tullut. Nopeasti Rudolf kuitenkin pakotti hänet sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärnten ja Krain, ja hän otti vastaan Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä.

Kunnianosoitus lääninherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Seurueen etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeiden rivien ohitse polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan, yllään yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä, eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän tarinan mukaan: "En ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan tänään se nauraa häntä." Tämän kohtauksen jälkeen lähti Ottokar taisteluun, mutta kärsi tappion ja kaatui itse sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun perintömaiksi ja Itävallan monarkian perustaksi.[1]

Rudolf pyrki voimakkaasti uudistamaan maanrauhaa ja yleistä järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja rosvoamisen hän matkusteli itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hän hävitti kymmeniä rosvolinnoja ja hirtätti ritarit, jotka olivat ryöstelleet matkustajia; kerran Erfurtissa hän mestautti yhtaikaa miltei sata aatelista rosvoa.

Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolfilla maine yksinkertaisena, luonteeltaan leikillisenä ja lempeänä ihmisenä. Kerrotaan, että eräänä päivänä, kun hän piti hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo, luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois. "Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä; vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli, hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä. Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmitteli.

Kohokuva keisari Ruldofin haudassa.

Päivällistä syödessään hän sitten otti pullon viiniä ja vadin parasta ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenet hän oli kastellut, pelästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnä olevien herrojen kuullen kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättää pois jonkun liian mehevän haukkumasanan, muistutti keisari sen hänelle kaikkien herrain suureksi huviksi.[1]

Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuaan, hän yritti taivuttaa saksalaisia ruhtinaita valitsemaan poikaansa Albrektin keisariksi. Mutta he, peläten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä Rudolf poistui Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja lähti silloin jo sairaana Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen loppunsa jo oli lähellä, sanotaan keisarin vastanneen: "No hyvä, kiiruhdetaan sitten Speyeriin!" Tuskin saavuttuansa Saksan keisarien hautakaupunkiin kuoli hän 73 vuoden ikäisenä vuonna 1291.[1]