Mongolivaltakunta

Mongolivaltakunnan kehittyminen. Suomen alueeseen rajoittuva osa tarkoittaa Novgorodin tasavaltaa, joka oli yhteistyössä mongolien kanssa.

Temüjin yhdisti useita Mongolian heimoja ja sai seuraajiltaan nimityksen Tšingis-kaani vuonna 1206. Heimoista tärkeimmät olivat tataarit, keraitit, merkiitit ja naimaanit. Ei ole selvää, puhuivatko eri heimot samaa kieltä: osa on mahdollisesti puhunut turkkilaisia kieliä, osa nykyistä mongolin kieltä edeltäneitä kielimuotoja. Joka tapauksessa heimot olivat läheisessä kanssakäymisessä keskenään.

Jo 1211 mongolit käynnistivät hyökkäyksen Pohjois-Kiinaa hallitsevaa Jin-dynastiaa vastaan. Jin-dynastia menetti Mantšurian ja Pekingin alueen mongoleille 1215. Läntiset uiguurit Sinkiangissa alistuivat 1218. Sodan ollessa käynnissä pohjoisessa Kiinassa mongolit aloittivat sodan Keski-Aasiassa ja tuhosivat Persiaa hallinneen Kovaresmian imperiumin surmaten noin 1,5 miljoonaa sen asukasta vuosina 1219–1222. Sen jälkeen mongolit käynnistivät ensimmäiset hyökkäyksensä nykyisen Venäjän alueelle. He tekivät pikaisia iskuja Kaukasukselle, Ukrainaan ja jopa Etelä-Puolaan 1221–1224. Nopealla kampanjalla mongolit löivät myös Läntisen Xia-valtion nykyisen Gansun alueella 1225–1227. Intian koillisrajoille mongolit pääsivät jo 1224.

Tšingis-kaani lahjoitti osan valloitetuista alueista pojilleen hallittaviksi. Tšingis-kaanin päävaimon neljä poikaa olivat Ögödei, Tšagatai, Jotši ja Tolui. Vuonna 1227 Tšingis-kaani kuoli ja hänen nuorin poikansa Tolui peri valtakunnan ydinalueet, joita Tšingis-kaani oli hallinnut, kun taas toinen poika Ögödei päätyi suurkaaniksi. Jotši sai valtakunnan länsiosat Länsi-Venäjää myöten, ja Tšagatai Pohjois-Iranin ja Xinjiangin eteläosat.[2] Ajan myötä eri sukuhaarojen hallitsemat alueet kehittyivät erillisiksi valtakunniksi tai tuhoutuivat. Muutkin pojat saivat alueita hallintaansa, ja valloitukset jatkuivat Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen.

Tšingis-kaanin pojanpojan Batun johtamat mongolit lähtivät 1230-luvulla länteen ja valloittivat ja hävittivät Kiovan ja toistakymmentä muuta venäläistä kaupunkia. 1240-luvun alussa hyökkäys jatkui edelleen Puolaan, Unkariin ja Itävaltaan. Sleesian herttuan Henrik Hurskaan armeija murskattiin Liegnitzin taistelussa 1241, ja Unkarin kuninkaan Béla IV:n armeija Muhin taistelussa 1241. Mongolien etujoukot pääsivät jo Wienin porteille ja mongolien tiedustelijoita nähtiin noin sadan kilometrin päässä Venetsiasta. Suurkaani Ögödein yllättävä kuolema (luultavasti alkoholismin seurauksiin) yhdessä talven aiheuttamien logistiikkaongelmien vuoksi sai kuitenkin mongolit vetäytymään Unkarista 1242, koska Batu halusi osallistua suurkaanin vaaliin.

Ögödein kuoleman jälkeen alkoivat näkyä valtakunnan lopulta hajottaneet tekijät. Tšingis-kaanin pojanpoikien Batun ja Güyükin vihollisuuksien takia hallitsijana toimi seuraavat viisi vuotta Ögödein leski. Lopulta Güyük valittiin suurkaaniksi, mutta hän ehti hallita vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Seurasi uusi sijaishallitsijakausi, jonka jälkeen oli lyhyt tasapainovaihe Toluin pojan Möngken hallitessa vuosina 1251–1259. Hänen valtakaudellaan mongolit hyökkäsivät Hülegün johdolla Persiasta käsin Bagdadiin, ja tuhosivat Abbasidien kalifaatin sekä assassiinien kultin ja siirtyivät Palestiinaan edeten kohti Egyptiä. Möngken kuoltua Hülegü kuitenkin kiirehti suurkaanin vaaleihin ja mamelukit tuhosivat Palestiinaan jääneet joukot.

Viimeinen yleisesti hyväksytty suurkaani oli Kublai-kaani, joka ei kyennyt estämään sukulaistensa Hülegün ja Berken riidan kehittymistä avoimeksi sodaksi vuonna 1263. Kublai valtasi Kiinan eteläosat, ja yritti Japanin valloitusta kahdesti laivastoilla, jotka oli pakottanut kiinalaiset rakentamaan, mutta yritykset tyrehtyivät samuraiden vastarintaan ja säähän (ks. kamikaze). Kublain kuolemaan vuonna 1294 päättyi Mongolivaltakunnan aika yhtenäisenä valtiona. Seuraavat Ögödein kuoleman jälkeen syntyneet osavaltiot jatkoivat olemassaoloaan itsenäisinä:

• Batun perustama Kultainen orda eteläisellä Venäjällä
• Hülegün perustama Il-kaanien valtakunta Persiassa
• Kublain perustama Yuan-dynastia Kiinassa
• Tšagatain perustama Tšagatain kaanikunta Keski-Aasiassa

Mongolit itse sulautuivat paikallisiin väestöihin pian valtakunnan hajoamisen jälkeen, ja heidän jälkeläisensä omaksuivat paikalliset uskonnot, esimerkiksi suufi-vaikutteisen islamin.

Mongolivaltakuntaa hallittiin Tšingis-kaanin aloittaman jasa-lakikokoelman pohjalta (jasa tarkoittaa määräystä tai asetusta). Siinä korvattiin vanha paimentolainen, sukulaissuhteisiin perustunut klaanijärjestelmä hierarkkisella järjestelmällä, jossa asema ei määräytynyt enää niinkään sukulaissuhteiden kuin kykyjen ja saavutusten perusteella. Vaikka jasa määritti ankaran hierarkian, jossa alemman oli toteltava ylempää ja noudatettava erilaisia kunniakoodeja, ei se päästänyt ylhäisiä juuri sen helpommalla kuin alhaisiakaan. Rangaistukset olivat ankarat, ja etenkin erilaisista kunniakoodien rikkomisista seurasi helposti kuolemantuomio.

Mongolit omaksuivat hallintoonsa vaikutteita myös Kiinasta ja muista korkeakulttuureista, joista palkattiin virkamiehiäkin. Hallinnon perustana oli jo ennen Tšingis-kaania kaanien ja ruhtinaiden Kurultai-kokous, joka keskusteli sisä- ja ulkopolitiikasta suurkaanin kanssa ja valitsi kaikki suurkaanit aina Tšingis-kaanista alkaen. Tšingis-kaanin valta-aikana joukkoteurastuksista selvinneet (erityisesti käsityöläisiä ja pappeja säästettiin usein) otettiin orjiksi mongolien aristokraatille.

Mongolit perustivat kauppareittejä ympäri valtakuntaa sekä laajan posti- ja matkahuoltojärjestelmän, jamin, joka oli myös muiden kuin mongolien käytössä. Monet kauppiaat, lähettiläät ja matkailijat Kiinasta, Lähi-idästä ja Euroopasta käyttivät sitä. Tärkeitä opettajia ja käsityöläisiä vapautettiin veroista, kun taas yleisesti verot olivat raskaat. Samalla pienikin vastarinta kostettiin verisesti. Kaupungit tuhottiin ja niiden asukkaat orjuutettiin, mikäli he kiistivät mongolivallan.

Mongolien asevoimien järjestäytyminen pohjasi vanhoihin paimentolaistraditioihin, joita Tšingis-kaani järjestelmällisti ja jalosti. Pienin joukkoyksikkö (arbhan) käsitti kymmenen miestä, kymmenen arbania muodosti sadan miehen jaghunin. Kymmenen jaghunia muodosti edelleen tuhannen miehen mingghanin ja kymmenen mingghania lopulta kymmenen tuhannen tümenin. Kaikki 15–60-vuotiaat, tiukan harjoituksen kestäneet mongolimiehet otettiin armeijaan. Sen lisäksi mongolit täydensivät armeijaansa alistamistaan kansoista. Mongoliarmeijan erotti muista aikansa armeijoista tiukka järjestelmällisyys ja kuri.

Mongolien sotajoukot painottivat yleensä nopeutta ja liikkuvuutta. Tämän takia mongolien ratsuväen haarniska oli suhteellisesti ottaen kevyt. Mongolien tärkeimmät aseet olivat vastakaarijousi, jonka nuolet läpäisivät jopa haarniskan, ja sapeli, joka sekin oli eurooppalaisia miekkoja kevyempi. Mongolit olivat taitavia jousimiehiä (taitoa opetettiin lapsesta alkaen), ja heillä oli muihin ajan sotajoukkoihin verrattuna useampia ja tehokkaampia nuolityyppejä. Mongolit eivät mielellään heti antautuneet lähitaisteluun, vaan käyttivät ensin jousiaan kauempaa heikentäen vastustajaa etenkin surmaten tämän hevosia. Mongoleille oli tyypillistä harhauttaa vetäytymisellä, jonka jälkeen takaa-ajoon lähtenyt vihollinen piiritettiin.

Mongolien sotaretki oli aina tarkasti suunniteltu ja sitä ennen oli pyritty keräämään kaikki oleellinen tieto vastustajasta ja alueesta. Mongoliarmeijoiden menestys, organisaatio ja liikkuvuus mahdollisti niiden taistelun useilla rintamilla samanaikaisesti. Toisin kuin useat muut liikkuvat soturit, kuten hunnit tai viikingit, mongolit tunsivat myös piiritystekniikat. Mongolit etsivät tarkasti valloitettujen kansojen piirityslaitteiden rakentamiseen kykenevät käsityöläiset ja olivat värväämiensä kiinalaisten insinöörien avulla erilaisten heitinlaitteiden rakentamisen asiantuntijoita.

Mongolien etuna oli myös kyky matkata pitkiä etäisyyksiä jopa poikkeuksellisen kylminä talvina; esimerkiksi jäätyneet joet toimivat mongoleille kuin maanteinä. He olivat myös taitavia jokien ylittämisen tekniikoissa: Ennen Mohin taistelua mongolien 30 000 miehen armeija ylitti tulvivan Sajó-joen yhdessä yössä ja pääsi näin lyömään Unkarin kuninkaan Béla IV:n joukot.

Mongolien alkuperäistä uskontoa ei kovin tarkasti tunneta, mutta sitä voi luonnehtia šamanismin muodoksi, ja sillä oli monia yhteisiä piirteitä muiden Euraasian paimentolaisheimojen uskontojen kanssa. Siinä olivat tärkeitä erilaiset puhdistautumisriitit. Taivas ja maa edustivat jumaluuksia.

Mongolit olivat varsin suvaitsevaisia uskonnollisissa kysymyksissä.

Ennen Tšingis-kaanin nousua valtaan ei mongoleilla ollut kirjakieltä. Tšingis-kaani ymmärsi kuitenkin, että valtakunnan hallinto vaati myös kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa uiguurien käyttämä kirjaimisto mongolien käyttöön. Tällä kirjaimistolla kirjoitettiin myös mongolien historiankirjoituksen perusteos Salainen historia.

Kublain hallituskaudella tiibetiläinen munkki 'Phags Pa loi osin tiibetin kirjoitusjärjestelmän pohjalta uuden, hänen nimeään kantavan kirjoitusjärjestelmän, jolla piti voida kirjoittaa mitä tahansa kieltä. Sitä käytettiin melko pitkään mongolin kirjoittamiseen ja väliaikaisesti sillä kirjoitettiin joitakin muitakin kieliä. Vuonna 1236 alettiin kääntää Kiinan kirjallisuuden klassikoita mongoliksi.

Valtakunnan pääkaupungin siirto Karakorumista Pekingiin (nimellä Khanbalik) aloitettiin 1267. Vuonna 1271 mongolit myös omaksuivat kiinalaisen dynastianimen Yuan, keisarina Tšingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani.[3] Kiinalaisen hallintomallin omaksumisesta huolimatta mongolit kuitenkin pitivät johtavat virat itsellään tai nimittivät niihin Keski-Aasian muslimeita, jotka hallitsivatkin suurta osaa kaupankäynnistä Kiinassa Yuan-dynastian aikana. Muutoinkin mongolien hallintorakenne oli varsin epätasa-arvoinen sen mukaan, kuinka varhain kyseinen kansa oli tullut mongolien alistamaksi.

Islam saapui voimakkaasti Kiinaan mongolivallan aikana, mutta toisaalta mongolit osoittivat suurta kiinnostusta myös taolaisuutta, buddhalaisuutta ja nestoriolaista kristinuskoa kohtaan. Vallattuaan Tiibetin (vuodesta 1252) mongolit keskittyivät tiibetiläiseen buddhalaisuuteen, sillä se oli ”taianomaisempaa” kuin kiinalainen chan-buddhalaisuus.

1200-luvulle tultaessa ristiretket olivat kääntyneet tappiolliseksi, ja kun eurooppalaiset kuulivat muslimeja vastaan taistelevien itäisten valloittajien ilmaantumisesta, he olivat aluksi hyvin toiveikkaita. Mongolivaltion uskottiin jopa olevan tarunhohtoinen pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Kyseessä oli noin vuosisata aiemmin syntynyt legenda kaukaisesta itäisestä kristitystä kuninkaasta. Mongolien tehtyä ensimmäisen nopean iskun Venäjälle 1220-luvulla luotettava tieto heistä ei vielä levinnyt Eurooppaan, vaan Unkarin kuningas Andreas II levitti sanomaa, jonka mukaan Johannes (David) oli hyökännyt Venäjälle kuljettaen edellään apostoli Tuomaan ruumista. Paavi uskoi miellyttävämpiä unkarilaistietoja, vaikka Georgian kuningatar Rusudani yritti tuoda todenmukaisempaa informaatiota.

Mongolien aloitettua suuremman hyökkäyksen Venäjälle 1235 todenmukainen tieto alkoi saapua, ja heidän hyökättyään 1242 Puolaan ja Unkariin toiveet idän kristityistä katosivat lopullisesti ja niiden tilalle tuli ihmettely ja huoli. Paavi Innocentius IV asetti Lyonin konsiilin pohtimaan ensisijaisesti mongolivaaraa. Ennen kaikkea tavoitteena oli kerätä tietoja, mikä tehtävä lankesi dominikaaneille ja fransiskaaneille, joilla katsottiin olleen sekä ristiretkivaltioista että Venäjältä kokemusta idän oloista. Matkan epävarmuuden takia lähetystöjä perustettiin useita, ja jokainen sai mukaansa diplomaattisen kirjeen ja toisen, jossa kaania kehotettiin kääntymään kristinuskoon. Dominikaanit Ascelinus Lombardialainen, Andre de Longjumenau ja fransiskaani Laurentius Portugalilainen lähtivät matkaan Lähi-idän kautta, kun taas fransiskaani Giovanni da Pian del Carpini lähti Venäjän kautta tarkoituksenaan matkustaa mongolihoviin saakka, muille riitti kirjeiden luovuttaminen mongoliviranomaisille.

Tärkein näistä oli Giovanni da Pian del Carpinin matka, joka alkoi Lyonista keväällä 1245. Carpini oli jo 60-vuotias ja matka tuotti aluksi vaikeuksia. Saattueen tavattua ensimmäiset mongolit Kiovan lähistöllä, matka jatkui nopeasti mongolisaattueessa ensin Batun leiriin, jossa kirjeet käännettiin mongoliksi ja sitten Güyükin leiriin Karakorumin lähelle jonne saavuttiin loppukesästä 1246. Güyükia oltiin kruunaamassa suurkaaniksi ja paikalla oli lukuisten eri kansojen edustajia. Retki ei ollut diplomaattisesti järin onnistunut, sillä kaani vaati vastauskirjeessään paavia alistumaan mongolivaltaan. Lyoniin loppuvuodesta 1247 palannut Carpini sai sen sijaan kerättyä paljon arvokasta tietoa mongolien kulttuurista ja tavoista.

Huomattavimman lähetystön mongoleiden luokse varusti yksityistaho, flanderilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk tarkoituksenaan käännyttää mongolit ja viedä lohtua idän kristityille. Matka alkoi talvella 1253 Akkon ristiretkitukikohdasta ja jatkui Konstantinopolin kautta Krimille, josta mongolit saattoivat Vilhelmin Batun ja edelleen suurkaani Möngken luo. Vilhelm seurueineen vietti mongolien luona kuusi kuukautta. Vaikka Möngke ei ollut valmis luopumaan šamanismistaan, hän suhtautui kristinoppiin suopeasti – hänen hovissaan oli paljon nestoriolaisia kristittyjä, ja mongolit olivat yleensäkin uskonnollisesti suvaitsevia. Vilhelm kuitenkin saarnasi isännilleen ankarasti näiden harhaoppisuudesta ja tuomitsi muut uskonnot vielä kovemmin sanoin, saaden Möngken lopulta kyllästymään. Ennen lähtöään Vilhelm sai vielä puolustaa näkemyksiään Möngken järjestämässä väittelyssä, jossa hän ja nestoriolaiset väittelivät muslimeita ja buddhalaisia vastaan.

Suurkaanin Pekingiin asettumisen jälkeiset eurooppalaislähetystöt tunnetaan huonommin, lukuun ottamatta Marco Polon matkaa Kublain hoviin. Paavin ja Persian mongoleiden välillä kulki useita lähetystöjä. Mongolivaltakunnasta Eurooppaan matkaavat lähettiläät olivat enimmäkseen nestoriolaisia, eikä heistä juuri tiedetä, lukuun ottamatta Rabban Saumaa, Pekingissä asunutta turkinsukuista nestoriolaista, joka vieraili 1287 Roomassa ja Pariisissa. [4]

• Tšingis-kaani (1206–1227)
• Tolui-kaani (sijaishallitsija) (1227–1229)
• Ögödei-kaani (1229–1241)
• Töregene-kaanitar (sijaishallitsija) (1241–1246)
• Güyük-kaani (1246–1248)
• Oghul Ghaymish-kaanitar (sijaishallitsija) (1248–1251)
• Möngke-kaani (1251–1259)
• Kublai-kaani (1260–1294)

• Yuan-dynastia
• Marco Polo
• Aleksanteri Nevski
• Musta surma
• Timur Lenk
• Baibars
• Mongolien hyökkäykset Japaniin

• Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245–1247. Suomentanut Sami Jansson. Johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-873-7.
• Vilhelm Rubruk: Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255: Veli Vilhelm Rubrukin matkakertomus Ranskan kuninkaalle Ludvig IX:lle. Suomentanut Sami Jansson. Johdanto ja viitteet Antti Ruotsala. Turku: Faros, 2010. ISBN 978-952-5710-03-8.