Maksimilian I (Meksiko)

Maksimilian I (Ferdinand Maximilian Josef, 6. heinäkuuta 1832 Wien – 19. kesäkuuta 1867 Queretaro) oli itävaltalainen arkkiherttuan arvoinen aatelinen, Itävallan laivaston upseeri ja Lombardia-Venetsian kuvernööri. Hän oli Itävallan keisarin Frans Joosefin nuorempi veli. Hänestä tuli vuosina 1864–1867 myös lyhyeksi aikaa Meksikon keisari Ranskan keisarikunnan tuella. Ranskalaisten tuki kuitenkin päättyi, ja hän kuoli tasavaltalaisten teloittamana oltuaan useita kuukausia tukijoidensa kanssa näiden piirittämänä.

Maksimilian I
Maksimilian I noin vuonna 1864.
Meksikon keisari
Valtakausi 10. kesäkuuta 1864 – 19. kesäkuuta 1867
Edeltäjä Benito Juárez (Meksikon presidenttinä)
Seuraaja Benito Juárez (Meksikon presidenttinä)
Syntynyt 6. heinäkuuta 1832
Wien, Itävallan keisarikunta
Kuollut 19. kesäkuuta 1867 (34 vuotta)
Querétaro, Meksikon keisarikunta
Hautapaikka Keisarillinen krypta, Wien, Itävalta
Puoliso Belgian prinsessa Charlotte
( 1857)
Koko nimi
Ferdinand Maximilian Josef
Suku Habsburg
Isä Frans Kaarle
Äiti Sophie
Uskonto roomalaiskatolisuus

Elämäkerta
Joseph Karl Stielerin muotokuva nuoresta Ferdinand Maximilian Josefista vuodelta 1838.

Ferdinand Maximilian Josef syntyi Schönbrunnin palatsissa Wienissä 6. heinäkuuta 1832. Hän oli arkkiherttua Frans Kaarlen poika ja tulevan keisari Frans Joosef I:n nuorempi veli.[1][2]

Nuoruudessaan Ferdinand Maximilian Josef oli kiinnostunut taiteista ja tieteista, ja jälkimmäisistä häntä kiinnosti erityisesti kasvitiede. Hän sai meriupseerin koulutuksen ja nousikin arvoasteikossa nopeasti[1] aina lippueamiraaliksi asti.[3] Vuonna 1854 hänestä tuli laivaston komentaja.[4]

Laivaston komentajana Ferdinand Maximilian Josef perusti Triesten laivastoaseman[1] ja toimi tärkeänä oppi-isänä Wilhelm von Tegetthoffille.[4] Hän otti myös osaa Itävallan laivastovierailuun Brasilian keisarikuntaan.[5]

Komentajuutensa lisäksi Ferdinand Maximilian Josefista tuli helmikuussa 1857 Lombardia-Venetsian kuvernööri. Hän vetäytyi Triesteen Italian toisen itsenäisyyssodan alkaessa 1859 ja rakennutti sinne Miramaren linnan, missä harjoitti tieteitä ja taiteita. Häntä lähestyivät samana vuonna meksikolaiset emigrantit, jotka pyysivät häntä Meksikon hallitsijaksi. Hän ei suostunut, vaan lähti sen sijaan 10. marraskuuta 1859 Brasiliaan kasvitieteelliselle tutkimusretkelle.[1][6]

Vuoteen 1863 mennessä Ranskan keisari Napoleon III:n lisääntyvä painostus ja ranskalaisjoukkojen onnistunut Méxicon kaupungin valloitus saivat aikaan sen, että Ferdinand Maximilian Josef suostui lopulta ottamaan Meksikon kruunun vastaan.[1] Hän nousi vaimonsa Belgian prinsessa Charlotten kanssa SMS Novaran kyytiin Triestessä 14. huhtikuuta 1864.[7] Novara saapui Veracruzin satamaan 28. toukokuuta 1864[5], ja Ferdinand Maximilian Josef kruunattiin Meksikon keisariksi 10. kesäkuuta.[3]

Keisarina

Vietettyään joitakin päiviä Méxicon keskustassa palatsissa keisaripari päätti siirtyä asumaan Chapultepecin palatsiin kaupungin laidalle.[8]

Keisari Maksimilian pyrki hallitsemaan Meksikoa vapaamielisesti. Hän määräsi hallitsijana uudistuksia muun muassa kulku- ja opetuslaitoksiin.[2] Edeltäjänsä Benito Juárezin tavoin hän suosi maanviljelijöitä hallitsevan luokan sijasta eikä suostunut palauttamaan katoliselle kirkolle sen maaomistuksia, mikä ärsytti kirkkoa huomattavasti.[3] Kirkkovaltion nuntius Pietro Meglio asettui maahan saavuttuaan vaatimaan ehdottomasti maareformin purkamista.[9]

Eräs Maksimilianin erityisistä kiinnostuksen kohteista oli diplomaattisuhteiden solmiminen ja ylläpitäminen Brasilian kanssa. Brasilian keisari Pedro II oli hänen serkkunsa, ja Brasilia ja Meksiko olivat Amerikan mantereen ainoat monarkiat tasavaltojen keskellä.[5] 9. elokuuta Maksimilian nimitti Ranskassa asuvan meksikolaisen emigrantin Pedro Escandónin Meksikon Brasilian-suurlähettilääksi.[10] Hän yritti myös saada nuoremman veljensä Ludvig Viktorin avioitumaan Pedro II:n tyttären Isabellan kanssa, jolloin kahden keisarikunnan välille olisi muodostunut vahva yhteys, mutta Ludvig Viktor ei suostunut.[5]

Kevääseen 1865 mennessä ranskalaisjoukot olivat miltei ajaneet Benito Juárezin joukot Meksikosta. Tuolloin kuitenkin Yhdysvaltain sisällissota päättyi, ja Yhdysvallat pystyi jälleen ylläpitämään Monroen doktriinia. Yhdysvallat vaatikin Ranskaa vetämään joukkonsa Meksikosta doktriinin vastaisena toimintana. Keisarinna Charlotte yritti pyytää apua Napoleon III:lta ja paavi Pius IX:ltä, mutta epäonnistui.[3] Maksimilian itse puolestaan houkutteli Yhdysvaltain sisällissodan konfederaation veteraaneja Meksikoon nimittämällä sen entisen laivaston upseerin Matthew Fontaine Mauryn siirtolaisuusasiamiehekseen.[11] Samaan aikaan myös Brasilia pyrki saamaan veteraanit muuttamaan maahansa.[12]

Vuoteen 1866 mennessä oli selvää, ettei Maksimilian voisi pysyä vallassa.[1] Napoleon III pyysi häntä luopumaan vallasta, minkä hän aluksi aikoikin tehdä, mutta Charlottan vaikutuksesta yritti sittenkin pysyä keisarina.[2] Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät Meksikosta maaliskuussa 1867, ja Benito Juárez valloitti pian uudelleen Méxicon kaupungin. Maksimilian nimitettiin Meksikon keisarillisen armeijan ylipäälliköksi, ja hänen johtama armeija oli useita kuukausia piiritettynä Querétarossa. 15. toukokuuta 1867 pakoyrityksen suunnittelun jälkeen hänet vangittiin ja tuomittiin kenttäoikeudessa kuolemaan. Hänet ja hänen kaksi kenraalinsa – Miguel Miramón ja Tomás Mejía Camacho – teloitettiin ampumalla 19. kesäkuuta 1867 kukkulalla lähellä Querétaroa.[3][13][14] Useat eurooppalaiset merkkihenkilöt, kuten Victor Hugo ja Giuseppe Garibaldi, ja kuninkaalliset olivat turhaan vedonneet Juáreziin, jotta tämä olisi jättänyt Maksimilianin henkiin.[3][15]

Kuoleman jälkeen

Maksimilianin ruumis tuotiin Meksikosta Wilhelm von Tegetthoffin komentaman SMS Novaran kyydissä[16] Triesteen, jonne se saapui 16. tammikuuta 1868. Triestestä se kuljetettiin Wieniin, missä se haudattiin suvun kryptaan 20. tammikuuta 1868.[17]

Charlotta menetti Maksimilianin kuoleman jälkeen järkensä.[2] Hänen vanhempansa joutuivat ajoittain sulkemaan hänet pehmustettuun huoneeseen hänen tahdottomien väkivaltaisten episodiensa vuoksi.[18] Ajoittain hän myös väitti, ettei Maksimilian ollut itse asiassa kuollut, vaan asui Lontoossa.[19]

Muuta
Édouard Manet, Keisari Maksimilianin teloitus, 1868.

Ranskalainen taidemaalari Édouard Manet teki Maksimilianin viimeisistä hetkistä kuuluisan maalauksensa Keisari Maksimilianin teloitus.

Itävallan laivaston vuonna 1865 vesille laskettu alus SMS Erzherzog Ferdinand Max nimettiin Maksimilianin mukaan.[20]

Lähteet
  • McAllen, M. M.: Maximilian and Carlota: Europe’s Last Empire in Mexico. Trinity University Press, 2014. ISBN 978-1-59334-183-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Paine, Lincoln P.: Warships of the World to 1900. Boston/New York: Houghton Mifflin Harcourt, 2000. ISBN 0-395-98414-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Sondhaus, Lawrence: The Naval Policy of Austria-Hungary, 1867–1918: Navalism, Industrial Development, and the Politics of Dualism. West Lafayette, Indiana: Purdue University Press, 1994. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • McCornack, Richard Blaine: Maximilian’s Relations with Brazil. The Hispanic American Historical Review, 1952, 32. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet
  1. 1911 Encyclopædia Britannica, Volume 17, s. 924-925. Cambridge University Press. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. Tietosanakirja, s. 1673–1674. Viides osa: Kulttuurisana–Mandingo. Kustannusosakeyhtö Otava. Teoksen verkkoversio.
  3. Maximilian britannica.com. Viitattu 27.10.2020. (englanniksi)
  4. Sondhaus 1994, s. 6.
  5. McCornack 1952, s. 175.
  6. McAllen 2014, s. 33–34.
  7. McAllen 2014, s. 125–126.
  8. McAllen 2014, s. 130.
  9. McAllen 2014, s. 153.
  10. McCornack 1952, s. 176.
  11. McAllen 2014, s. 192.
  12. McCornack 1952, s. 180.
  13. McCornack 1952, s. 185.
  14. McAllen 2014, s. 393.
  15. McAllen 2014, s. 388.
  16. McAllen 2014, s. 400.
  17. McAllen 2014, s. 402–403.
  18. McAllen 2014, s. 407.
  19. McAllen 2014, s. 408.
  20. Paine 2000, s. 54.

    Kirjallisuutta
    • de Kératry, Émile: The Rise and Fall of the Emperor Maximilian. Sampson Low, Son, and Marston, 1868. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.