Joosef II

Keisari Frans I:n kuoleman jälkeen vuonna 1765 Joosefista tuli keisari, jolloin Maria Teresia teki pojastaan kanssahallitsijansa. Todellisena hallitsijana Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit toimivat tuohon aikaan ainoastaan Itävallassa ja siihen liitetyissä maissa, kuten Böömissä ja Unkarissa. Äidin kanssa tuli pian paljon mielipide-eroavaisuuksia hallitusasioissa.[6]

Ensiksi keisariperheen yksityisomaisuutena ollut Praterin puisto lahjoitettiin kansalle. Nyt voitiin nähdä keisari päiväkävelyllä tavallisten wieniläisten porvareiden ja alemman rahvaan parissa. Isältään perimänsä valtavan omaisuuden hän tilitti valtion kassaan. Maria Teresia oli ollut pohjimmiltaan konservatiivi ja ajatellut, että varovainen uudistaminen olisi paras tapa johtaa valtiota. Poika oli toista mieltä: koko vanha yhteiskuntarakenne piti hävittää, jos se oli välttämätöntä. Häntä alettiin kutsua vallankumoukselliseksi valtaistuimella.[7]

Kanssahallitsijana Joosef osallistui ensimmäiseen Puolan jakoon 1772. Katariina Suuri oli pitkään haaveillut mahdollisimman suuren Puolan alueen liittämisestä Venäjään. Hän kävi sotaa Turkkia vastaan ja Valakian ja Moldovan mahdollinen joutuminen osaksi Venäjää huolestutti Joosefia. Katariina totesi, että hän voi hyvin niistä luopua, jos saa osia Puolasta. Lisäksi Itävalta voisi hänen mukaansa ottaa yhdessä Preussin kanssa alueita Puolasta. Puola oli parhaillaan sisäpoliittisen hajaannuksen tilassa eikä siitä olisi naapurivalloille vastusta sodassa. Fredrik Suuri myöntyi tuumaan. Maria Teresia piti asiaa loukkauksena puolalaisia kohtaan, mitä pidettiin tekopyhyytenä. Joosef II sai liitettyä Itävaltaan Galitsian. Galitsiassa oli merkittäviä suolakaivoksia, joiden hyödyntämisestä Itävallan talous sai piristysruiskeen.[8] [9]

Baijerin hallitsija vaaliruhtinas Maksimilian III Joosef kuoli yllättäen vuonna 1777. Tilanne johti Baijerin perimyssotaan ja Joosef näki siinä tilaisuuden liittää osia Baijerista Itävaltaan. Maria Teresian mielestä asiasta ei kannattaisi sotia, mutta Joosef teki päätöksen ryhtyä sotimaan. Sota päättyi elokuussa 1778 ja maksoi Itävallalle 10 000 miehen hengen. Sillä ei saavutettu juuri mitään, vain pieni maa-alue liitettiin rauhansopimuksessa Itävaltaan. Itse asiassa Maria Teresia nöyryytti rauhansopimuksella poikaansa, sillä hän solmi rauhan puhumatta Joosefille asiasta mitään. Kansa kutsui sotaa myöhemmin "perunasodaksi".[10] [11]

Välillä Joosef uhkasi jopa erota virastaan kun äiti ei suostunut hänen hankkeisiinsa uskonnonvapaudesta. Joosefilla oli myös aikaa matkustella, ja hän tapasi Fredrik II Suuren Neissessa 1769 ja 1770, samana vuonna sisarensa Marie-Antoinetten Ranskassa ja Katariina Suuren 1780.

Maria Teresian kuoltua 1780, Joosef II hallitsi yksin kuolemaansa 1790 asti. Päästyään yksin valtaan hän otti Itävallassa heti ohjat ja toteutti maaorjien vapautuksen, laajensi koulutusta, alisti kirkon valtiolle, toteutti rajoitetun uskonnonvapauden ja määräsi saksan kielen käyttöön kaikkialla. Tätä pidettiin uhkana omalle kulttuurille erityisesti Unkarissa ja Tšekissä.[12] Kymmenvuotisen valtakautensa aikana Joosef julkaisi 17 000 uutta lakia, jotka käsittelevät lähes kaikkea kuviteltavissa olevaa. Hänen työpäivänsä venyivät usein 16-tuntisiksi.[5] Uudistusten tuottaminen liukuhihnalta vei virkamieskunnan vaikeuksiin. Virkamiehet eivät enää tienneet mitä kiertokirjettä, asetusta tai lakia piti noudattaa, sillä ne olivat keskenään usein ristiriitaisia tai toinen toisensa kumoavia.[13]

Joosef II pyrki yhdenmukaistamaan valtakuntaansa. Myös luokkaerot piti poistaa. Hänelle oli samantekevää oliko hänen alamaisensa saksankielinen tai tšekki. Kaikkien tuli työskennellä yhteishyvän eteen. Niille jotka vastustivat, oli luvassa kurinpitoa. Unkarin ja Itävallan Alankomaiden valtiosäännöt julistettiin merkityksettömiksi historiallisiksi dokumenteiksi. Niiden tilalle tulivat keisarilliset käskykirjeet. Yhtenäistämisen symbolina Unkarin Pyhän Tapanin kruunu vietiin Wieniin valtionrahastoon.[14]

Erityisesti aatelisto asettui vastustamaan uudistuksia, sillä se pelkäsi historiallisten etuoikeuksiensa menetystä. Joosef vastasi aatelin oppositiohenkisyyteen värikkäällä kielenkäytöllä ja alkoi suosia tavallisia virkamiehiä valtiopäivien valitsemien asemasta. Virkamiehiltä hän vaati ympäripyöreitä työpäiviä ja maksoi heille huonoa palkkaa. Virkamiehistön taso parani heille asetettujen pätevyysvaatimusten johdosta. Heidän työteliäisyyttään valvoivat keisarin lähettämät urkkijat.[15]

Monia yhteiskuntaluokkia Joosef II piti laiskureina ja loiseläjinä. Oikeastaan vain talonpoikia hän arvosti. Hän ryhtyi parantamaan maaorjien asemaa yrittäen tehdä heistä maanvuokraajia. Maaorjuus käytännössä hävisi Itävallasta hänen valtakaudellaan. Päivätyövelvollisuutta rajoitettiin ja se muutettiin lopulta rahalla maksettavaksi vuokraksi. Hän antoi myös julistuksia jotka koskivat kukkien kasvattamista, kantavien lehmien kohtelua ja kyntämistä.[16]

Talouselämässä pyrittiin suojelemaan omaa tuotantoa asettamalla ulkomaisille tuotteille korkeat tuontitullit. Toisaalta vientitulot vähenivät kun kiellettiin viemästä raaka-aineita ulkomaille. Pyrkimyksenä oli alamaisten verorasituksen alentaminen, mutta tässä ei onnistuttu. Lopulta verorasitus oli korkeampi kuin Maria Teresian aikana.[17]

Seuraavaksi huomio kiinnitettiin rikollisten kohteluun. Hän kielsi kidutuksen ja hänen aikanaan toimeenpantiin vain yksi kuolemantuomio. Vankiloista piti tehdä siistejä ja terveellisiä ja paatuneet vanhat rikolliset erotettiin nuorista ensikertalaisista. Toisaalta vankiloihin tuli ehdoton vierailukielto.[18]

Joosef II ei kannattanut sananvapautta. Itävallassa ei saanut esittää Schillerin "Rosvot"-näytelmää. Sanomalehdistä sallittiin ainoastaan Wiener Zeitung, joka sisälsi ainoastaan hallinnon antamia virallisia tiedotteita ja sen tilaamia artikkeleita. Keisarista sai kuitenkin kirjoittaa melko vapaasti. Sensuuri johti myös merkilliseen tilanteeseen, kun Joosef II kielsi paavin ylläpitämän kiellettyjen kirjojen luettelon, Indexin. Tätä perusteltiin sillä, että Indexiä lukemalla kansa saa tietää, mitä kaikkia kirjoja siltä on kielletty.[19][20]

Itävallassa oli alkanut lääketiede kehittyä harppauksin Maria Teresian aikoina. Joosef II:n aikana kehitys jatkui suotuisana, sillä hallitus halusi päästä eroon hintavista karanteeneista ja tuhoisista epidemioista. Paremmin koulutetut lääkärit alkoivat vaatia, että kaupunkeihin perustetaan kunnollisia sairaaloita. Kaupungeilla ei niihin kuitenkaan ollut varaa. Joosef keksi, että sairaat keskitettäisiin suureen sairaalaan. Kuuluisa Allgemeines Krankenhaus avasi ovensa vuonna 1784. Puhtautta ei tuolloin vielä osattu hoitaa kunnolla ja kuolleisuus sairaalassa oli jopa 20 %.[21]

Koululaitoksen uudistaminen, joka oli alkanut jo Maria Teresian aikana, jatkui Joosef II:n valtakaudella. Kansakoulujen määrää lisättiin ja opettajilta vaadittiin suurempaa pätevyyttä. Koulu-uudistus sai tosin hieman kummallisia muotoja: opetussuunnitelma oli niin mekaaninen ja yksityiskohtainen, että Joosef II ilmoitti tietävänsä lähes minuuttien tarkkuudella, mitä lapset koulussa tekevät. Yliopistoilta poistettiin niiden autonomia ja lähes kaikki uusi tutkimus lakkautettiin. Niistä tuli lähes pelkkiä virkamiesten koulutuslaitoksia.[22]

Kuten muutkin valistusmonarkit, Joosef II suosi taiteita. Hänet tunnettiin "musiikkikuninkaana" ja hän ohjasi Itävallan kulttuurin kohti saksalaisuutta. Hän tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan Ryöstö seraljista (Die Entführung aus dem Serail). Lisäksi teatteritaiteelle annettiin avokätisiä avustuksia. Hallitsija oli itse mieltynyt erityisesti Wienin Burgtheateriin.[23]

Joosef II:n papistonvastaisuus ja vapaamieliset uudistukset saivat paavi Pius VI:n tekemään vierailun heinäkuussa 1782. Joosef II vakuutti olevansa kunnollinen katolilainen ja pyhä isä otettiin vastaan juhlallisilla seremonioilla. Uskonnonvapaudesta hallitsija totesi paaville, että on Jumalan asia palkita hyvät ja rangaista pahoja. Siksi hän ei peräänny uudistuksistaan. Kun Joosef II:n uudistusinto alkoi ulottua uskonnonharjoittamiseen, alkoi kansa kääntyä häntä vastaan. Ne nunna- ja munkkikunnat, jotka eivät työskennelleet opetuksen, köyhäin- tai sairaanhoidon parissa lakkautettiin. Näissä toimineet henkilöt julistettiin "kuolleeksi ihmispääomaksi" ja niissä toimineiden munkkien piti valita joko maastakarkotus tai seurakuntapapiksi ryhtyminen. 700 luostaria lakkautettiin.[24]

Tämän kansa saattoi vielä jotenkin sietää, mutta kun alkoi tulla määräyksiä alttareilla poltettavien kynttilöiden määrästä ja pyhimyskuvien koristelusta sekä kirkkojen kynttelikköjen ja astioiden takavarikoinnista, alkoi kansa hermostua. Joosef II pidettiin nyt hallitsijanvalansa rikkoneena vääränä hallitsijana. Myös hautajaisjärjestelyihin puututtiin, tästä lähtien hautajaiset piti järjestää mahdollisimman halvalla.[25] Kansan parissa alkoi kierrellä vuonna 1787 lentolehtinen, jonka otsikko kysyi, miksi keisari Joosef II ei ole kansan suosiossa.[23]

Viimeisinä vuosinaan Josef II sairasti malariaa ja tuberkuloosia. Uudistuspolitiikan ajautuminen vastatuuleen ja ulkopolitiikan epäonnistuminen masensivat häntä. Valtakunnan monet osat kuten Unkari, Tiroli ja Itävallan Alankomaat olivat kapinassa. Paavi oli vetänyt häneltä tukensa ja Ranskan vallankumoushallitus vihasi häntä. Lisäksi oli pelko, että Itävaltaa vastaan liittoutuvat Iso-Britannia, Puola ja Ruotsi. Joosef II:n kuoltua häntä seurasi hallitsijana hänen veljensä Leopold, hallitsijanimeltään Leopold II. Hän tyynnytti levottomuudet kovalla kädellä ja perui monet veljensä uudistukset.[20] [26]

Joosef II haudattiin keisarilliseen hautaan numero 42. Hautakirjoitus on lohduton: "Tässä lepää Joosef II joka epäonnistui kaikissa pyrkimyksissään."[27]