Jack Nicholson

Nicholson elokuvassa Pieni kauhukauppa.

Nicholson kasvoi Neptune Cityssä, New Jerseyssä ja muutti ennen lukion alkamista perheineen Spring Lakeen. High schoolin jälkeen Nicholson muutti Los Angelesiin. Hän sai työpaikan Hanna-Barberan toimistosta MGM:n sarjakuvastudiolla. Hänelle tarjottiin vakiopaikkaa sarjakuvantekijänä, mutta kiinnostus näyttelemiseen sai Nicholsonin kieltäytymään kunniasta. Hän alkoi ensimmäisen kerran näytellä Players Ring Theater -nimisessä ryhmässä. Nicholson sai pian ensimmäisen elokuvaroolinsa Roger Cormanin elokuvasta The Cry Baby Killer (1958).[2] Hän esiintyi muissakin Cormanin elokuvissa, joista merkittävin oli vuoden 1960 Pieni kauhukauppa. Nicholson alkoi olla jo tunnettu nimi b-elokuvissa, ja hän oli myös näyttämöharjoittelijana ja esiintyi pienissä rooleissa saippuasarjoissa.[1]

Nicholson laajensi nopeasti elokuvauraansa käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa oli vuoden 1963 Thunder Island. Ohjaaja Monte Hellman teki Nicholsonin kanssa neljä elokuvaa 1960-luvun puolivälissä, ja niistä lännenelokuvan He ratsastivat läpi luotisateen Nicholson oli sekä käsikirjoittamassa että tuottamassa. Seuraavaksi hän käsikirjoitti Cormanin psykedeelisen Tripin ja juonettoman musiikkiteollisuussatiirin Head, jossa esiintyi The Monkees. Tähdeksi Nicholsonin nosti sivuosarooli klassikkoelokuvassa Easy Rider – matkalla (1969).[2] Alkoholisoituneen lakimiehen rooli toi hänelle myös Oscar-ehdokkuden parhaasta miessivuosasta.[3]

Nicholson (1976)

Nicholsonin asema Hollywoodin tähtinäyttelijänä vakiintui lopullisesti Bob Rafelsonin elokuvalla Rajut kuviot (1970), josta hän oli ehdokkaana parhaan miespääosan Oscar-palkintoon.[3] 1970-luku oli muutenkin Nicholsonin uran huippuhetki, sillä hän esiintyi vuosikymmenen aikana useissa klassikkoelokuvissa.[2]

Vuonna 1971 ilmestynyt Sähinää, se sanoi oli Nicholsonin ensimmäinen ohjaustyö. Elokuva ei saanut kovin hyvää vastaanottoa kriitikoilta, ja Nicholson palasi seuraavana vuonna näyttelijäksi elokuvassa Vain unelmilla on siivet.[2] Saattokeikasta (1973) Nicholson oli jälleen Oscar-ehdokkaana ja hänet palkittiin Cannesin elokuvajuhlien parhaan miesnäyttelijän palkinnolla. Hän sai jälleen Oscar-ehdokkuuden Roman Polańskin neo-noirista Chinatown (1974), jossa hän esitti etsivä Jack Gittesiä. Seuraavana vuonna Nicholson esiintyi Michelangelo Antonionin elokuvassa Ammatti: reportteri, musikaalissa Tommy, komediassa Akka jota ei saatu hengiltä ja Miloš Formanin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän, josta Nicholson sai lopulta parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.[3] Hän esitti siinä Randall Patrick McMurphyä, rauhatonta mielisairaalaan lähetettyä vankia.[2]

Nicholson esiintyi 1977 idolinsa Marlon Brandon kanssa elokuvassa Missouri. Se ei kuitenkaan menestynyt, kuten ei myöskään Nicholsonin seuraava ohjaustyö Mitäs täällä roikut Henry Moon?. Stephen Kingin romaaniin perustunut Stanley Kubrick -elokuva The Shining – Hohto oli jälleen Nicholsonin tunnetumpia rooleja. Siinä hän esittää kirjailija Jack Torrancea, joka syrjäisen hotellin huoltajana ajautuu väkivaltaan syrjätymisen ja turhautumisen kautta.[2]

Hohdon jälkeen Nicholsonin seuraavia elokuvia olivat Postimies soittaa aina kahdesti, Punaiset, josta hän oli Oscar-ehdokkaana, Raja ja Hellyyden ehdoilla, jossa hän esittää entistä astronauttia, joka itsepintaisesti yrittää leskinaapuriaan (Shirley MacLaine). Nicholson palkittiin parhaan miessivuosan Oscarilla elokuvasta. Hän oli jälleen ehdolla miespääosaan Oscariin mustasta komediasta Prizzin kunnia. Sydän karrella ei pärjännyt niin hyvin, mutta Karhiaisesta hän oli jälleen Oscar-ehdokkaana.[2] Vuosikymmenen lopulla Nicholson esiintyi Jokerina Tim Burtonin Batmanissa.[3]

Jack Nicholson vuonna 2002.

Nicholson ohjasi 1990 kauan odotetun ja monesti siirretyn Chinatownin jatko-osan Chinatown II, jossa myös näytteli pääosaa. Sitä seurasi 1992 kolme elokuvaa, huonot arviot saanut Koirat karvoissaan, Jimmy Hoffan henkilökuva Hoffa ja Kunnian miehiä.[3] Viimeksi mainitussa hän esitti sotilastukikohdan murhaa salailevaa upseeria ja sai siitä uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuuden.[2]

Nicholsonille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1994. Roolit elokuvissa Wolf ja Emily on poissa seurasivat 1994 ja 1995. Nicholson palasi 1997 Iltatähdessä elokuvan Hellyyden ehdoilla rooliin. Samana vuonna ilmestyi Tim Burtonin ohjaama tieteisparodia Mars hyökkää!, jossa Nicholson esitti Yhdysvaltain presidenttiä. James L. Brooksin ohjaamassa romanttisessa komediassa Elämä on ihanaa Nicholson esitti pakko-oireista ja homofobista kirjailijaa, joka ihastuu Helen Huntin esittämään yksinhuoltajatarjoilijaan.[2] Hänet palkittiin siitä uransa kolmannella Oscar-palkinnolla, ja hän nousi palkinnon myötä eniten Oscareita saaneeksi miesnäyttelijäksi. Samalla hän ohitti myös Laurence Olivierin eniten ehdokkuuksia saaneena miesnäyttelijänä.[4]

Brooksin elokuvan jälkeen Nicholson piti neljän vuoden tauon ja palasi elokuvarooleihin Sean Pennin elokuvassa The Pledge – kunniasanalla. Vaikka Nicholsonin roolisuoritusta pidettiinkin vaikuttavana, uransa 12 Oscar-ehdokkuutensa hän sai vasta seuraavana vuonna elokuvasta About Schmidt.[3] Seuraavaksi hän esiintyi Adam Sandlerin kanssa komediassa Anger Management ja Diane Keatonin vastaparina romanttisessa elokuvassa Jotain annettavaa.[2] Sen jälkeen Nicholson piti kolmen vuoden tauon ja esiintyi 2006 rikollispomona Martin Scorsesen The Departedissa. Seuraavana vuonna hän esitti kuolevaa syöpäpotilasta komediassa Nyt tai ei koskaan, ja 2010 hän näytteli elokuvassa How Do You Know.[3]

Nicholson kertoi vuonna 2013, ettei hänellä ole enää samanlaista intoa tehdä näyttelijän töitä kuin aiemmin. Lisäksi naisten suurena hurmurina tunnettu Nicholson tuntee jo itsensä vanhaksi ja kyvyttömäksi enää iskeä naisia.[5][6]