Aleksanteri I

Aleksanteri oli keisari Paavali I:n ja Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna) poika ja Katariina Suuren ja Pietari III:n pojanpoika. Aleksanterin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina, ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksanterin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta. Katariinan kuoltua Paavalista tuli keisari, mutta hän kuoli pian salaliiton uhrina, jossa myös Aleksanteri oli osallisena. Aleksanterista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi 15. syyskuuta samana vuonna. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa, muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle.

Aleksanterin valtakaudella Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen Friedlandin taistelussa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 osmanien valtakuntaa vastaan vallaten Bessarabian.

Venäjän–Ranskan-liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Dardanellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia eikä inhimillisiä etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutteivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli jäljellä enää 30 000 miestä.

Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä vuonna 1815 pidetyssä Wienin kongressissa, jossa Euroopan rajat piirrettiin uudelleen.

Wienin kongressin jälkeen Aleksanteri perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Allianssin takaisi Aleksanterin mukaan monarkkien kristillinen ja veljellinen yhteiselo. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818.[1]

Aleksanterin perustelut hankkeelle herättivät kummastusta ja jopa pilkkaa. Niitä pidettiin mystiikkaan perustuvana hölynpölynä. Britannian lähettiläs Castlereagh jopa tiedotti hallitukselleen epäilevänsä tsaarin henkistä terveyttä. Osin tämän vuoksi Britannia pysyi paljolti syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.[1]

Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen. Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Aleksanteri oli järjestänyt Suomessa Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.

Tilsitin rauhan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1807 Aleksanteri oli antanut Mihail Speranskille tehtäväksi laatia uudistussuunnitelman Venäjän yhteiskunnan täydelliseksi muuttamiseksi. Lokakuussa 1809 Speranski esitteli suunnitelmansa, jonka mukaan poliittiset oikeudet ja kansalaisoikeudet riippuivat säätyyn kuulumisesta. Molemmat oikeudet kuuluivat vain aatelistolle. Kauppiaiden, porvareiden ja kruununtalonpoikien poliittiset oikeudet olivat tulojen mukaiset. Työläisille ja maaorjille kuuluivat vain kansalaisoikeudet. Lainsäädäntö- , toimeenpano- ja tuomiovalta tuli erottaa toisistaan Montesquieun periaatteiden mukaisesti. Ylin poliittinen laitos oli valtioneuvosto, jonka jäsenet asetti keisari. Keisari myös hyväksyi kaikki päätökset ja lakiehdotukset.[2]

Aleksanterin mielestä suunnitelma oli "tyydyttävä" ja "käyttökelpoinen", mutta ministerit ja muut korkea-arvoiset virkamiehet vastustivat sitä liian radikaalina. Aleksanterin siskon, suuriruhtinatar Jekarinan ympärille kerääntyi henkilöitä, jotka suhtautuivat hyvin skeptisesti keisarin ja Speranskin kunnianhimoisiin uudistuksiin. Mihail Speranski erotettiin maaliskuussa 1812, ja Napoleonin hyökkäys Venäjälle syrjäytti kaikki uudistusajatukset.[2]

Aleksanterin hallitsijakauden kymmenelle viimeiselle vuodelle oli ominaista jatkuva uskonnollinen mietiskely. Muutaman vuoden ajan sivistymättömällä munkki Fotiuksella, jota pidettiin ihmeidentekijänä, oli suuri vaikutusvalta keisariin. Sisäpolitiikassaan Aleksanteri muuttui konservatiiviseksi: maanomistajat saivat jälleen oikeuden lähettää kapinoivia maaorjia Siperiaan, sotilaita valvova salainen poliisi perustettiin, vapaamuurariloosit ja muut ei-ortodoksiset yhteisöt kiellettiin, kirjojen maahantuontikielto tuli taas voimaan, epämieluisia professoreita erotettiin yliopistosta ja yliopiston kirjastosta poistettiin kirjat, jotka edustivat vahingollista suuntausta. Keisarin ensisijainen neuvonantaja oli kenraali Aleksei Araktšejev.[3]

Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ajatukset ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja kansanvallasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Jyrkimmät olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Etenkin se herätti kummastusta, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja. Tilanne herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat jo valmistautumassa kapinaan, kun Aleksanteri kuoli yllättäen 1825. Hänen veljensä Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3 000 miehen joukot, kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaati sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.