Aimo Tukiainen

Aimo Tukiainen syntyi viipurilaisen sahatyöläisen Kalle Tukiaisen ja tamperelaisen kirjapainotyöntekijä Signe Berggrenin aviottomana lapsena. Hän asui alkuun kasvattilapsena torppari Kustaa Saarisen perheessä Orivedellä. Viisivuotiaana hän muutti kuitenkin isänsä luokse Viipuriin, kun tämä oli kyllästynyt elatusmaksujen maksamiseen.[1][2] Tukiaisesta oli tarkoitus tulla isänsä tavoin työmies, ja hän aloitti metallityön opinnot Viipurin ammattikoulussa vuonna 1931 sekä hankki myös maalarin ja lasittajan taidot. Kiinnostuttuaan kuitenkin taiteesta hän haki ja pääsi 1935 Viipurin taiteenystäväin piirustuskouluun, jossa opiskeli kaksi vuotta iltalinjalla ja kevätlukukauden 1938 täysipäiväisesti. Hän elätti itsensä ja rahoitti opintonsa työskentelemällä päivät maalarina.[1][3]

Tukiainen jatkoi taideopintojaan Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1938–1939 ja 1940–1941, talvisodan katkaistessa ne välillä. Hänen kuvanveiston opettajanaan toimi Felix Nylund. Tukiainen vapautettiin asepalveluksesta, koska hänelle oli tullut keuhko- ja kilpirauhasvika 15-vuotiaana katutappelussa tapahtuneesta puukotuksesta, joten hän oli sotavuodet työpalvelussa ammusvarikolla Vallisaaressa. Tänä aikana hän myös teki läpimurtoteoksensa, marmorisen Sotilaan pään (1940).[4] Tukiaisen varhaisimman kauden tärkeimmät työt olivat enimmäkseen vakavan realistisia marmorisia, dioriittisia ja graniittisia ihmisenpäitä.[1][5]

Nylundin kuoltua 1940 Tukiainen viimeisteli Oskari Jauhiaisen kanssa tämän kesken jääneitä töitä. Hän osallistui jatkosodan aikana taidenäyttelyihin, opetteli pronssivalutekniikan ja jättäytyi työpalvelun päätyttyä 1944 vapaaksi taiteilijaksi. Sodan jälkeen häntä pidettiin Suomen nuoren polven lupaavimpiin kuuluvana kuvanveistäjänä ja erityisesti vaikutusvaltainen taidekriitikko E. J. Vehmas ryhtyi tukemaan hänen uraansa.[6] Vehmaan on sanottu rakentaneen myös omaa asemaansa Suomen johtavana kriitikkona kohottaessaan Tukiaista sukupolven tuntojen tulkiksi, samaan tapaan kuin Onni Okkonen oli aiemmin toiminut Wäinö Aaltosen kohdalla.[7]

Tukiaisen ensimmäinen julkinen teos oli graniittinen Karkkilan vuoden 1918 sodassa kaatuneiden punaisten muistomerkki, joka paljastettiin 1948. Tukiaisen varhaiskauden pääteokseksi on sanottu Enso-Gutzeitin tilaamaa graniittista Tukinuittajat-veistosta, joka valmistui 1949 ja pystytettiin Imatran Tainionkosken voimalaitokselle. ”Työväen mies” Tukiainen aloitti monumentaaliveistäjän uransa työntekoa esittävillä tai työväenliikkeeseen liittyvillä veistoksilla, joista ilmeni kunnioitus ruumiillisen työn tekijöitä ja yhteistyötä kohtaan.[8] Sellaisille oli tilausta sotien jälkeisessä Suomessa.[9]

1950-luvun alussa Tukiainen teki yhteistyötä arkkitehti Osmo Siparin kanssa ja veisti alttarireliefin Tulkaa minun tyköni Siparin suunnittelemaan Sallan kirkkoon. Sipari taas suunnitteli Tukiaiselle Helsingin Lauttasaareen osoitteeseen Tiirasaarentie 27 ateljeetalon, joka rakennettiin 1951–1952.[10] 1950-luvun aikana Tukiainen toteutti muun muassa sankaripatsaita, tyyliltään kevyempiä suihkukaivoveistoksia sekä Eetu Salinin muistomerkin Poriin. Koko vuosikymmenen jälkipuoliskon häntä sitoi Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan toteutus.[1][11]

Tukiainen ei menestynyt Mannerheimin patsaan ensimmäisessä veistoskilpailussa, mutta toisella kierroksella vuonna 1954 hän sijoittui ensimmäiseksi Oskari Jauhiaisen avustuksella tehdyllä ehdotuksella, ja he saivat yhdessä muistomerkin tehtäväkseen. Kun Jauhiainen ei kuitenkaan saanut omaa kipsimalliaan valmiiksi sovittuun määräaikaan mennessä, hänet pudotettiin 1956 pois hankkeesta, ja Tukiainen toteutti muistomerkin yksin. Työprosessi oli Tukiaiselle hyvin rasittava. Ratsastajapatsaan jälkeen hän toteutti vielä realistisella tyylillä Juhani Ahon muistopatsaan (1961) Helsinkiin ja Iisalmeen, mutta uudisti tämän jälkeen taiteensa.[12]

Tukiaisen ensimmäinen vapaamuotoinen kokeilu oli vuonna 1959 pronssiin valettu Häkkyrä. Uutta avausta hänen julkisessa taiteessaan merkitsi Savonlinnan-Säämingin sankaripatsaskilpailuun 1960 valmistunut Vaiennut linnake, jonka palkintolautakunta kuitenkin hyllytti liian modernistisena. Se pystytettiin kolme vuotta myöhemmin Imatran Tainionkoskelle.[1][13] Heti kilpailuluonnoksen lähetettyään Tukiainen teki avustajansa Kain Tapperin kanssa syksyllä 1960 matkan Etelä-Eurooppaan. Matkan jälkeen hän omaksui pysyvästi uuden modernistisemman tyylin, jota on luonnehdittu informalismiksi.[14] Hän alkoi myös omaksua perinteisen kiven ja pronssin rinnalle uusia materiaaleja, kuten betonia ja hitsattuja rautaelementtejä.[1] Vaikka tyyli muuttuikin, Tukiainen jatkoi pääasiassa julkisen taiteen ja monumenttien parissa myös 1960-luvulla, jolloin syntyivät muun muassa Summan taistelujen muistomerkki Hämeenlinnaan (1965) ja suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet Tampereelle (tilattu 1966, valmistunut 1971) sekä Miina Sillanpään muistomerkki Soihtu Helsinkiin (1968).[1][15]

Joissakin myöhäisemmissä 1970–1980-luvun töissään Tukiainen palasi esittävään tyyliin ja tunnistettaviin hahmoihin. Hänen töillään on myös 1970-luvulta alkaen sanottu olleen kevyempi luonne.[1][16] Tukiainen teki koko uransa aikana lisäksi runsaasti mitaleita ja muotokuvia, muun muassa SVUL:n tilauksesta presidentti Urho Kekkosen muotokuvan 1967.[17] Muunnos tästä Kekkosen rintakuvasta sijoitettiin 1980-luvun lopulla Eduskuntatalon valtiosaliin.[18]

Tukiaisen sota-aiheinen monumentti Virvatulet paljastettiin Tampereen Koskipuistossa Tampereen päivänä 1.10.1971.

Tukiainen suunnitteli useita sankaripatsaita. Hänen 1940–1950-luvun jäyhän realistisen tyylinsä on sanottu huipentuneen vuonna 1952 valmistuneessa suurimuotoisessa Porin sankarihautamuistomerkissä.[19] Jo jatkosodan aikana 1943–1945 Tukiainen oli tehnyt sodan traagista puolta korostavan Invalidi eli Sokea -pienoisveistoksen. Hänen informalistisen kautensa keskeiset sotamuistomerkit – kuten Vaiennut linnake tai Virvatulet – eivät genren perinteistä poiketen enää olleet herooisia tai eeppisiä vaan ne kuvasivat sodan kauhuja.[20]

Tukiainen oli Suomen taiteilijaseuran hallituksen jäsenenä 1945–1948 ja 1953–1956 sekä puheenjohtajana 1964–1966 ja Suomen kuvanveistäjäliiton varapuheenjohtajana 1951–1955 ja puheenjohtajana 1961–1962. Hän kuului myös Lallukan taiteilijakotia ylläpitävän säätiön hallitukseen vuodesta 1956 ja 1960-luvulta alkaen useisiin valtion asettamiin taidekomiteoihin, joissa pyrki puolustamaan valtion taiteilija-apurahoja. Kuvataidetoimikunnan puheenjohtajana hän oli kolmivuotiskauden 1968–1970.[21] Tukiainen kieltäytyi vuonna 1968 hänelle yksimielisesti esitetystä akateemikon arvonimestä, sillä hän oli kannattanut akateemikkojen palkkaukseen käytettävien määrärahojen siirtämistä tavallisiin apurahoihin.[22]

Kesällä 1962 Tukiainen osti itselleen Oriveden Pitkäjärven kylästä tontin kesäasunnoksi, josta tuli sittemmin Purnun taidekeskus. Ensimmäinen näyttely järjestettiin siellä kesällä 1967 samana vuonna syntyneiden Tukiaisen, Tuulikki Pietilän, Unto Koistisen, Taisto Ahtolan, Erik Enrothin, Ernst Mether-Borgströmin ja Pentti Melasen 50-vuotispäivien kunniaksi. Suuren suosion innoittamina näyttelyitä alettiin järjestämään säännöllisesti joka toinen kesä, biennaalien tapaan, ja useita näyttelyhalleja rakennettiin. Tukiainen käytti Purnua tästä alkaen myös ateljeenaan.[23]

Tukiainen palkittiin vuonna 1956 Pro Finlandia -mitalilla. Professorin arvonimen hän sai 1977 ja samana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke.[24] Kuoltuaan vuonna 1996 Tukiainen haudattiin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[25]

Tukiainen solmi vuonna 1947 avioliiton Annikki Karttusen (26. maaliskuuta 1917 – 14. elokuuta 2018[26]) kanssa. Lapsia syntyi kaksi, koreografi Mirja ja Heikki.[1][27]

Aimo Tukiainen tutustui Annikkiin tämän sukulaisen luona Rajasaarenkadulla, jolloin Aimo teki muotokuvia WSOY:n kirjailijoista. Aluksi heidän elämänsä oli köyhää, sillä vasta 1950-luvulla alkoi tulla kuvanveistotilauksia.^lähde? Annikki-vaimon mukaan Purnu syntyi siitä, että Aimon oli saatava kipsivalutyöt suojaan. Tukiaisen ystävä, Oriveden opiston rehtori Heikki Hosia oli sitä mieltä, että paikka oli saatava Orivedeltä, koska Tukiainen oli sieltä kotoisin. Vuosien etsinnän jälkeen paikka löytyi Längelmäveden rannalta, mutta sekään ei kelvannut. Lopulta Koljonselältä suostui eräs maanviljelijä myymään tontin. Ensimmäisen näyttelyn aikana valmiina oli kolme hallia, myöhemmin seitsemän. Yleensä perhe meni pääsiäisen aikoihin Purnuun ja palasi sieltä vasta syys-lokakuussa. Vain pari joulua he viettivät Purnussa. Annikki oli töissä Sotainvalidien Veljesliitossa ja oli viikot töissä matkustaen aina viikonlopuksi Purnuun.[28]

• Kaatuneiden punaisten muistomerkki, 1945–1948, Karkkila (toinen kappale 1952 Inkoon Västankvarn.[29])
• Valoa kohti, 1949, Työväen akatemian piha, Kauniainen.
• Tukinuittajat, 1947–1949, Tainionkosken voimalaitos (siirretty 1971 Kansalaistorille), Imatra.
• Tulkaa minun tyköni, 1950, alttarireliefi, Sallan kirkko.
• Tyttö, lintu ja kala, 1954, suihkukaivoveistos, Käppärän hautausmaa, Pori.
• Perhe (myös Kuluttajaperhe), 1952, julkisivureliefi, Elannon tavaratalo, Helsinki.
• J. R. Danielson-Kalmarin muistomerkki, 1954, Lahti.
• Tiedon puu, 1954, julkisivureliefi, Amurin koulu, Tampere.
• Liikevoitto, 1954, suihkukaivoveistos, Helsingin kauppakorkeakoulun piha.
• Eetu Salinin muistomerkki, 1955, Pori.
• Kultakäkönen, Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki, 1955, Porin sankarihaudat.
• Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas, 1960, Helsinki.
• Juhani Ahon patsas, 1961, Helsinki ja Iisalmi.
• Kalojen kanssa kilpaa, 1961, suihkukaivoveistos Kouvola.
• Arvid Järnefeltin muistomerkki, 1961, Virkkala, Lohja.
• Pesämuna, 1961, suihkukaivoveistos, Hämeenlinna.
• Kauppis-Heikin muistopatsas, 1962, Iisalmi.
• Torielämää (julkisivureliefi), 1962, Postipankin talo, Hakaniemi, Helsinki, (siirretty Hakaniemen metroasemalle).
• Jouset (myös Kehityksen kaaret), Uuno Takin muistomerkki, 1961–1963, OTK:n Kantolanniemen tehdasalue, Hämeenlinna.
• Summan taistelujen muistomerkki, 1964, Hämeenlinna.
• Kasvu, 1965, seinäveistos, Helsingfors Sparbankin pääkonttori, Helsinki.
• Elonvirta ja päiväperho, 1966, suihkukaivoveistos, Koukkuniemen vanhainkodin piha, Tampere.
• Kauppaneuvos Evald Vainion muistomerkki, 1966, Keski-Pohjanmaan keskussairaala, Kokkola.
• Pallopeli, 1967, Chydeniuksen koulu, Kokkola.
• Tuulenpesä, suomalaisten uudisraivaajien muistomerkki, 1967, suihkukaivoveistos, Karlstad, Ruotsi.
• Soihtu, Miina Sillanpään muistomerkki, 1968, Tokoinranta, Helsinki.
• Solukko, 1969, suihkukaivoveistos, Mänttä.
• Virvatulet, suomalaisen sotilaan muistomerkki, 1971, Koskipuisto, Tampere.
• Paperiperhe, paperiteollisuuden muistomerkki, 1972, Valkeakoski.
• Erik Akselinpoika Tottin muistomerkki, 1975, Savonlinna.
• Kenkälintu, kenkäteollisuuden muistomerkki, 1978, suihkukaivoveistos, Orivesi.
• Sankarihauta-alueen portit, 1978, Helsingin pitäjän vanha hautausmaa, Vantaa.
• Kirkonkukot, kirkonrakentajien muistomerkki, 1983, Eräjärven kirkkotarha, Orivesi.
• Viljami Kalliokosken muistomerkki, 1987, Kokkola.
• Lalli, 1989, Köyliö.
• Orivarsa, 1990, Orivesi.
• Veikko Hakulisen hiihtäjäpatsas, 1994, Valkeakoski.[1]
• Väinö Linnan hautamuistomerkki, Kalevankankaan hautausmaa, Tampere.[30][31]
• A. I. Virtasen hautamedaljonki, Hietaniemen hautausmaa, Helsinki.[32]
• veistos Tukiaisen omassa hautakivessä, Hietaniemen hautausmaa, Helsinki.[32]

• Tuulos 1947–1948
• Ilmajoki 1949
• Kiukainen 1949
• Pori 1952
• Elimäki 1952
• Sippola 1953
• Salla 1953
• Posio 1958
• Vaiennut linnake, Tainionkoski, Imatra, 1960–1963
• Katkennut kasvu, Lauttasaari, Helsinki, 1973[31]

• Sotilaan pää, 1940
• Invalidi eli Sokea, 1943–1945
• Nuoruus, 1947