Zerdava

Zerdava on pystykorvatyyppinen, pieni tai keskikokoinen ja ulkonäöltään susimainen rotu, joka muistuttaa pohjoisia pystykorvia.[1] Sen atleettinen rakenne auttaa sitä liikkumaan nopeasti.[2] Sillä on tiivis ja neliömäinen runko. Säkä on lantiota korkeampi, mutta takaosa ei kuitenkaan ole saksanpaimenkoiran tapaan laskeva. Kirsu on ruskea.[1] Silmät ovat mantelinmuotoiset ja karvapeitteen väriin soveltuvat[1], useammin keltaiset kuin ruskeat[3], ja toisinaan pennuilla voi olla siniset silmät[1]. Korvat ovat pienet, pystyt ja kolmiomaiset, ja häntä kiertyy yleensä selän päälle. Rotutyyppi on kuitenkin melko heterogeeninen, minkä vuoksi esiintyy mm. muutamia yksilöitä joilla on riippuvat korvat tai vähemmän kiertyvä häntä. Käpälät ovat melko kookkaat.[1] Urosten säkäkorkeus on noin 52 cm ja narttujen noin 51 cm.[3] Urosten paino on noin 17 kg ja narttujen 11-13 kg.[1] Maçkan kaupungissa paikalliset yksilöt ovat kookkaampia kuin muiden kaupunkien yksilöt.[1][3]

Karvapeite on kylmemmillä alueilla kasvaneilla yksilöillä pidempi ja tiheämpi kuin lämpimillä alueilla kasvaneilla tai suurimman ajan sisätiloissa pidetyillä yksilöillä. Pään ympärillä, niskassa ja olkapäissä karva on erityisen pitkää ja muodostaa kauluksen, joka on uroksilla erityisen korostunut; myös hännässä karva on pidempää ja tuuheampaa kuin muissa osissa runkoa. Talvella kylmempien alueiden yksilöille kasvaa karvaa varpaiden väliin.[1]

Väritys voi olla maksanruskea, maksanruskea valkoisin merkein, ruskeapäistärikkö (valkoisilla alueilla maksanruskeaa pilkutusta) tai liver roan. Maksanvärin uskotaan olevan mahdollisesti peräisin vanhantyyppiseltä venäläis-eurooppalaiselta laikalta tai karjalais-suomalaiselta laikalta (nykyisin osa suomenpystykorvan populaatiota). Vastasyntyneillä pennuilla maksanruskea väritys on tummempi, lähes musta, ja päistärikkö-värityksen valkoisilla alueilla ei ole vielä pilkutusta.[1]

Metsästäjien mukaan rodusta on olemassa kaksi eri tyyppiä: pitkäraajainen ja lyhytraajainen. Näistä jälkimmäinen on heidän keskuudessaan suositumpi, koska se on ketterämpi ja energisempi kuin kookkaampi variaatio, villisiat eivät kykene vahingoittamaan sitä yhtä helposti, ja se vaatii vähemmän ruokaa. Sen huono puoli kuitenkin on, että se on todennäköisesti syntynyt sisäsiitoksesta.[1]

Zerdava on alkukantainen rotu, joka muistuttaa myös luonteensa osalta laikoja. Se on älykäs[1], rohkea[3], energinen[3], alati valpas ja omistajaansa kohtaan erittäin uskollinen ja lempeä[1]. Se suhtautuu vieraisiin useimmiten varautuneesti ja epäluuloisesti ja välttelee näiden kosketusta; yleensä se haukkuu vieraiden lähestyessä taloa. Jotkin yksilöt vartioivat omistajiaan niskakarvat pystyssä merkkinä aggressiivisuudesta - tämä pätee erityisesti uroksiin, kun taas nartut ovat ujompia. Jotkin yksilöt kuitenkin ensin haukkuvat ja sen jälkeen heiluttavat ystävällisesti häntäänsä vieraille, ja sallivat jopa näiden koskea itseensä - erityisesti nartuissa esiintyy tällaisiakin yksilöitä. Yksilöt, joilla on ollut useita eri omistajia ovat taipuvaisia karkaamaan, mutta tätä ei tutkimuksen mukaan esiinny koirilla, joilla on ollut pennusta asti sama omistaja tai jotka elävät useamman koiran laumassa.[1]

Rotu on reviiritietoinen ja suhtautuu usein aggressiivisesti kotipihaansa eksyviin tuntemattomiin koiriin. Se ei kuitenkaan yleensä haasta riitaa sellaisten koirien kanssa, jotka se kohtaa kaukana kotoaan - esimerkiksi kävelylenkillä puistossa. Sitä ei myöskään kuvailla varsinaisesti tappelijaluonteeksi, vaan useimmiten riidat johtuvat ruuasta tai juoksuisista nartuista. Yleensä kun se asuu laumassa, jossa on myös muunrotuisia koiria, se on laumanjohtaja - vaikka usein nämä muut koirat ovatkin kookkaita molosseja.[1]

Rotu on monikäyttöinen, mutta nykyisin sitä käytetään enemmän vartiointiin kuin metsästykseen. Yleisin riista on villisika, ja seuraavaksi yleisimmät sakaali ja kettu. Metsästäessään zerdava on laikojen tapaan ns. "haukkuva seisoja", vaikka se haukkuukin vähemmän kuin eurooppalaiset rodut: se ei yleensä hauku riistan hakemisen ja jahtaamisen aikana, vaan aloittaa haukkumisen vasta riistan löydettyään. Muutenkin se haukkuu vain, jos sillä on syy haukkua, mutta haukkuu myös enemmän kytkettynä kuin vapaana ollessaan. Metsästyskoirana se on monipuolinen, kestävä ja tehokas; yleensä jäljestäessään hiljainen, mutta jotkin yksilöt haukkuvat kuten ajokoirat; myös puuhun ajaessaan hiljainen. Isommissa kaupungeissa rotu on alkanut yleistyä myös seurakoirana, mihin se sopii ystävällisen luonteensa ansiosta.[1]

Alueet, joilla rotua kasvatetaan.

Rotu on kotoisin itäisen Mustanmeren alueelta[1], missä se on ollut olemassa muinaisista ajoista lähtien[2]. Tutkimusten ja historiallisten faktojen perusteella sen uskotaan olevan läheisintä sukua venäläisille laikoille. On erittäin todennäköistä, että se on syntynyt venäläisten tai muiden pohjoisten kansojen ja turkkilaisen Anatolian alueen kansojen välisistä suhteista Mustanmeren alueella - Siperian altaan ja Anatolian tasangon välillä oli historiallisia, kulttuurisia ja taloudellisia yhteyksiä, etenkin kaupankäynnin osalta. Näin ollen on mahdollista, että myös eläimiä kulkeutui alueelta toiselle kauppatavaroiden yhteydessä. Erityisesti Pietari Suuren valtakauden jälkeen monet venäläiset siirtolaiset muuttivat Ottomaanien valtakunnan alueelle, ja venäläiset molokaanit tunnettiin myös erinomaisina eläinten kasvattajina. Myös mm. Krimin tataareja ja Kaukasian muslimeja saapui Anatoliaan monina eri aikakausina, ja myös he saattoivat tuoda lemmikkejään mukanaan. Tataarit kävivät kauppaa mm. Samsunin, Sinopin ja Trabzonin satamissa, jotka kaikki ovat Zerdavan alueella. Venäjän ja Anatolian väliset vanhoilta ajoilta peräisin olleet kauppasuhteet päättyivät vasta kylmän sodan alkuun, joten eläinten kulkeutuminen niiden välillä oli mahdollista vuosisatojen ajan.[1]

Tiettyjen turkkilaisten lehtien mukaan zerdavan alkuperä juontaisi juurensa muinaiseen Kreikkaan ja Georgian kuningaskuntaan, koska Georgiassa tunnetaan paikallinen rotu nimeltä chakira - mutta yhteydestä kyseiseen rotuun ei ole olemassa mitään todisteita, vaikka sillä onkin samanlainen väritys (kyseinen väritys on kuitenkin yleinen monilla keskenään erityyppisilläkin metsästyskoirilla). Lisäksi chakira on vinttikoira, eli se on fenotyypiltään täysin erilainen kuin zerdava. Myös georgialaiset metsästäjät ovat sitä mieltä, että nämä kaksi rotua eivät ole sukua keskenään.[1]

Rotu oli aiemmin runsaslukuisempi. Nykyisin sen perinteisen esiintymisalueen teollistuneissa osissa sen ovat korvanneet ajokoirat, lintukoirat ja vinttikoirat, ja on suurempi mahdollisuus löytää rodunedustajia vuoristoisista ja syrjäisistä osista. Sen vähenemiseen ovat vaikuttaneet myös sisäsiittoisuus pienillä paikkakunnilla, fysiologiset lisääntymisongelmat ja yleisimmät kuolinsyyt. Sen etuna ovat kuitenkin sopeutuneisuus ekologisiin olosuhteisiin ja soveltuvuus villisian (joka on alueen yleisimmin metsästettyä riistaa) metsästykseen.[1] Ankaran yliopiston vuonna 2016 teettämän DNA-tutkimuksen mukaan kyseessä on puhdasrotuinen, muista roduista poikkeava koira.[2]

Maçkaa pidetään rodun kasvatuksen pääkeskittymänä[1], mutta myös Trabzon on erittäin kuuluisa rodunedustajistaan ja vuonna 2013 siellä perustettiin järjestö Trabzon Zerdava Dog Association[2].

Rotua pidetään perusterveenä, ja se on sopeutunut pärjäämään vähäisellä hoidolla.[1] Se saavuttaa sukukypsyyden noin 8-11 kuukauden iässä[1] ja aikuiskokonsa noin 18 kuukauden iässä[3], sillä on tavallisesti vain yksi juoksuaika vuodessa (joillain yksilöillä on kahdesti)[1], ja yhteen pentueeseen syntyy keskimäärin 5 pentua[1]. Yleisimmät kuolinsyyt ovat laumanvartijoiden tappamaksi joutuminen - mikä johtuu näiden luontaisesta aggressiivisuudesta sudennäköisiä rotuja kohtaan - susien tappamaksi joutuminen, maatilallisten tappamaksi joutuminen (näiden suojellessa karjaansa), vahingossa metsästäjien tappamaksi joutuminen, villisikojen tappamaksi joutuminen sekä penikkatauti.[1] Varsinkin susien tappamaksi joutuminen on yleisin syy populaation pienenemiselle.[3]