ZNKR jōdō

Puupiirros Gonnosukesta

Hanjiro Shiraishi (1842–1927) oli japanilainen taistelulajien opettaja, jota pidetään Shintō Musō-ryūn 24. päämiehenä (jap. shihan). Shiraishi yhdisti kaksi Shintō Musō-ryū koulukuntaa (ryū-ha).

Shimizu Takaji (1896–1978), Shintō Musō-ryūn epävirallinen 25. pääopettaja ja 1900-luvun tärkein ja vaikutusvaltaisin henkilö Shintō Musō-ryūssa ja ZNKR jōdōssa.

Samurai Musō Gonnosuke Katsuyoshi (jap. 夢想權之助勝吉) kehitti uuden taistelutaidon Shindō Musō-ryū jōjutsun sen jälkeen kun oli kärsinyt tappion ottelussa kuuluisaa japanilaista miekkamiestä Miyamoto Musashia (jap. 宮本 武蔵, 1584–1645) vastaan Edo-kauden (1600–1868) ensimmäisinä vuosina.[3][5] Gonnosuken aseena oli bō-sauva Musashin kahta puumiekkaa vastaan. Nöyryytetty Gonnosuke vetäytyi legendan mukaan mietiskelemään temppeliin Homan-vuorelle. Siellä kokemansa näyn innoittamana hän lyhensi bōn 128 cm:n pituiseksi jōksi ja kehitti ensimmäiset viisi tekniikkaa. Shindō Musō-ryūn oman perimätiedon mukaan Gonnosuke etsi Musashin uudelleen käsiinsä ja päihitti hänet uudella aseellaan ja osaamisellaan. Muut lähteet eivät kuitenkaan tunne tarinaa, eikä Miyamoto Musashi niiden mukaan hävinnyt yhtään kaksintaistelua. Sittemmin Gonnosuke meni Chikuzenin provinssin daimion eli lääninherran Kuroda Nagamasan palvelukseen taistelutaitojen opettajaksi.[6]

Gonnosuken luomasta Shindō Musō-ryūsta tuli Kuroda-klaanin jalkaväen taistelutaito, ja se kehittyi ja laajeni vuosien myötä. Sitä opetettiin osana klaanin niin sanottuja miestentaitoja (dangyo), joihin kuuluivat lisäksi muun muassa pidätys (torite) ja sitomisen taito (jap. 縄術, nawajutsu).[7] Alempiarvoisten samuraiden tehtäviä olivat vartiointi, järjestyksen valvonta ja poliisitoimi. Edo-kauden oikeusjärjestelmään kuului, että rikollinen tunnusti tekonsa, joten rikollinen oli tuotava tuomioistuimeen elävänä ja ainakin puhekykyisenä. Tämän vuoksi lainvalvojat varustettiin aseilla, jotka eivät olleet tappavia: sellaisia olivat jō ja muut pidätyksissä käytettävät salkoaseet kuten työntösauva tsukubō, hihaantarttuja sodegarami ja haarukkakeihäs sasumata.[8]

Shindō Musō-ryū säilyi Kuroda-klaanin yksityisenä taistelutaitona aina Meiji-restauraatioon (1866–1869) asti, jolloin feodaalijärjestelmä purettiin ja myös klaanien oma dangyo-opetus kävi tarpeettomaksi. Sen jälkeen vuosina 1868 – 1926 Shindō Musō-ryūta opetti Hanjiro Shiraishi Fukuokan kaupungissa. Hänen tärkeimpiä oppilaitaan olivat Ichizō Otofuji ja Takaji Shimizu.[7]

Takaji Shimizu (1896–1978), joka oli Shindō Musō-ryū jōjutsun 25. pääopettaja, aloitti yhteistyön Japanin poliisivoimien kanssa 1930-luvulla. Vuonna 1930 Shimizu muutti Tokioon ja alkoi opettaa Mumon-harjoitussalissa (entinen Teiken-nyrkkeilysali). Vuotta myöhemmin Jigorō Kanō kutsui Shimizun opettamaan jōjutsua Kōdōkaniin, judon päämajaan. Tämän jälkeen sitä alettiin opettaa myös meripartiolaisille ja Tokion keisarilliselle poliisilaitokselle. Shimizun ja Kiroku Takayaman esitys vakuutti poliisien teknisen raadin, ja Tokion poliisi alkoi oitis käyttää jōjutsu-tekniikoita omassa harjoittelussaan.[9] Shimizu kutsuttiin Tokion poliisin vakituiseksi jōjutsu-opettajaksi 1931. Vuonna 1933 perustettiin poliisin erikois- ja mellakkayksikkö (Tokubitsu kebitai), jonka varustukseen kuului myös jō. Shimizu vastasi tämän uuden poliisiyksikön teknisestä koulutuksesta.[9] Juuri tästä alkoi Shimizun pitkäaikainen yhteistyö Tokion vaikutusvaltaisimpien kendo-opettajien kanssa. Poliiseille opetettavaa jōjutsua alettiin kutsua keijo-jutsuksi tai poliisin sauvataidoksi.[9] Japanilaiset mellakkapoliisit harjoittelevat yhä säännöllisesti jōn käyttöä ja myös käyttävät jōta virantoimituksessa.[10] Vuonna 1940 Shimizu muutti opetuksensa nimen jōjutsusta jōdōksi ja perusti Dai Nihon jōdōkain.

[[Tiedosto:Nishioka Tsuneo sensei.jpg|vasen|pienoiskuva| Nishioka Tsuneo (syntynyt 1924) nimisen korkea-arvoisen jodo-opettajan ({{k-jp|sensei]]) (hanshi, 8.dan ZNKR jōdō, menkyo kaiden SMR-jōdō) puisella harjoitusmiekalla ottama japanilaisessa miekkailussa tavallinen valmiusasento chūdan no kamae.]] Toisen maailmansodan päätyttyä liittoutuneiden valvontakomissio (engl. Supreme Commander for the Allied Powers eli SCAP) kielsi vuonna 1945 lähes kaikkien bujutsu- ja budō-lajien harjoittelun sekä kansallista budō-harjoittelua hallinneen ja johtaneen Dai Nippon Butokukai -järjestön toiminnan, jota se piti militaristisena ja kiihkoisänmaallisena. Poliisien harjoittelemaa jōdōa ei kuitenkaan voitu kieltää, koska sitä tarvittiin järjestyksenhallintaan.

Sodanjälkeisen Japanin yhteiskuntajärjestelmä, myös poliisilaitos, oli raunioina. Japanin keisarillinen poliisilaitos lakkautettiin, koska sitä pidettiin läpeensä militaristisena, ja miehitysvalta alkoi koota uusia itselleen kuuliaisia poliisijoukkoja. Koska monet entiset poliisit menettivät kansalaisluottamuksensa ja heidät syrjäytettiin poliisiorganisaatiosta, viranomaisista oli huutava pula. Uusiin joukkoihin hyväksyttiin vain ne, jotka ryhtyivät miehittäjien kanssa yhteistyöhön. Miehityshallinto ei kuitenkaan halunnut antaa mellakkapoliisille paljon ampuma-aseita, joten se joutui vastentahtoisesti sallimaan sen, että uudet poliisikokelaat koulutettiin jōn käyttöön.[9] Tästä syystä monet Japanin poliisilaitoksen kendo-opettajat siirtyivätkin harjoittelemaan jōdōa.[11]

Korean sodan alettua 1950 Yhdysvallat tarvitsi kipeästi liittolaisia ja budō-harjoittelu sallittiin jälleen. Japanin demilitarisointi keskeytettiin käytännössä kokonaan ja lähes kaikki japanilaiset, myös monet budō-opettajat, saivat kansalaisluottamuksensa takaisin 1950-luvun alkuun mennessä.[9]

Jōdō sisällytettiin Japanin kendoliiton (jap. 全日本剣道連盟, Zen Nihon kendō renmei, ZNKR) lajivalikoimaan 1956. Tuohon aikaan kukin lajin harrastaja teki vyökokeissa oman opetuslinjansa mukaisia liikesarjoja eli kataa. Se herätti tarpeen luoda vakioidut liikesarjat, jotta harrastajat olisivat kokeissa vertailukelpoisia. Toukokuussa 1963 ZNKR:n johtokunta muodosti tutkimuskomitean laatimaan jōdōlle seiteigatan (vakioidut muodot). Shimizu toimi tämän viisitoistahenkisen komitean puheenjohtajana. Komitean työ valmistui helmikuussa 1968, ja seuraavan kuukauden kokouksissa ZNKR:n hallitus ja vuosikokous hyväksyivät komitean laatimat 12 parikataa ja niihin valmistavat yksilö- ja pariharjoitukset. Ne esiteltiin yleisölle kendon Japanin-mestaruuskilpailuissa joulukuussa 1968 ja Kioton turnauksessa 1969.[12] Näissä tapahtumissa katat esittivät Takaji Shimizu (miekka) ja Ichizō Otofuji (jō).[7]

ZNKR jōdōssa on 12 yksilöharjoitetta (tandoku dōsa), 12 pariharjoitetta (sōtai dōsa) sekä 12 kataa (seiteigata).[14] Yksilöharjoitteet tehdään ryhmässä ilman paria, kun taas pariharjoitteet ja kata tehdään pareittain, jolloin toisella harjoittelijalla on jō-sauva ja toisella bokken-puumiekka.[14] Koska jōdōssa ei käytetä suojuksia, pitää liikkeitä, lyöntejä ja pistoja kontrolloida tarkasti ja huolellisesti. Jōdōssa vapaaottelu onkin käytännössä mahdotonta, ja harjoittelu tehdään katojen mukaisesti.[14] Harjoittelijat pukeutuvat harjoituksissa indigonsinisiin, leveälahkeisiin, kangasvöillä sidottaviin hakama-housuihin ja paksuun gi-takkiin sekä usein myös leveään obi-vyöhön. Paksujen puuvillaisten vaatteiden tarkoitus on tarjota hieman suojaa harjoittelijalle. Aloittelijat voivat käyttää aluksi hillityn värisiä t-paitoja ja verryttelyhousuja. Jōdōta harjoitellaan paljain jaloin.

Jōdō-harjoittelu on käytännössä kata-harjoittelua. Jōdōssa on opittava hallitsemaan sekä miekan (tachi) että sauvan (jō) erityisominaisuudet ja tekniikat. On osattava hyökätä ja torjua kummallakin aseella ja tunnettava niiden ihanne-etäisyydet, vahvuudet ja heikkoudet.[14] Aseellisten budolajien aikaisempaa harjoittelua ei silti vaadita. Loppujen lopuksi jōdōn aseharjoittelu on väline, jolla voidaan kehittää ja muokata harjoittelijoiden fyysisiä, henkisiä ja sosiaalisia ominaisuuksia. Tavoitteena on tekniikan muodon täydellinen toistaminen siten, että muoto ei ole pelkästään ulkoista. Tällöin rentous, valppaus (zanshin) sekä peräänantamaton henki ja itsensä likoon laittaminen (sutemi) ovat aistittavissa kata-suorituksesta myös ulospäin. Tekemisen laatu, vastuu omasta harjoittelusta ja harjoittelutovereista sekä pitkäjännitteisyys kehittyvät.[14]

Kun jōdōn 12 seiteigataa alkavat sujua, on luonnollista jatkaa harjoittelua myös Shindō Musō-ryū jōdōn vanhojen eli koryū-katojen parissa. Koryū-katojen esittämistä vaaditaan kuitenkin vasta 6. danin tutkintovaatimuksissa.[15] Edistyneimpien harjoitusohjelmaan kuuluvat myös muut Shindō Musō-ryūhun liitetyt aselajit, niin sanotut liitännäislajit eli Fuzoku ryuhat.

ZNKR jōdōn graduoinneissa edetään Japanin kendoliiton mallin mukaisesti. Jōdōssa on käytössä kyū (opiskelija) ja dan (harjoittelija) -asteisiin perustuva järjestelmä.[14][16] Kyū-asteita on kuusi ja dan-asteita kahdeksan. Vastoin yleistä käsitystä shodanin eli 1. tason mustan vyön suorittanut harjoittelija ei ole mestari, joka voisi lopettaa harjoittelun, vaan hän vasta kykenee aloittamaan vakavan, pitkäjännitteisen harjoittelun. Tällaiseen harjoitteluun on osattava motivoitua, koska taitojen kasvaessa myös vaatimustaso kasvaa. Seuraavalle tasolle pääsy vaatii aina lisäponnisteluja, sitkeää harjoittelua sekä oman toiminnan kriittistä arviointia ja puutteiden korjaamista. Harjoittelussa voi ja pitää kehittyä, vielä ikäihmisenäkin, joten haastetta riittää loppuelämäksi.[17]

Punatammesta tehty jō-sauva. Pituus 128 cm ja paksuus 2,4 cm.

Valkotammesta tehty bokken-puumiekka. Pituus 102 cm.

Jōdōssa käytettävä 2,4 cm:n paksuinen ja 128 cm:n pituinen jō-sauva valmistetaan valko- tai punatammesta.[18] ZNKR:n määrittelemät jōn tarkat japanilaiset mitat ovat: pituus 4 shakua, 2 sunia ja 1 bu sekä paksuus 8 buta. Jōn tulisi olla valmistettu laadukkaasta jalopuusta,[14] koska puun on oltava riittävän lujaa kestääkseen harjoittelun kovia iskuja murtumatta tai tikkuuntumatta. Lisäksi pehmeämpi puulaji elää ja vääntyilee kosteuden muuttuessa huomattavasti tammea herkemmin.

Jō on sen mittainen, että jōdōka voi pitää kiinni sen molemmista päistä yhtä aikaa

Jō on sen mittainen, että jōdōka voi pitää kiinni sen molemmista päistä yhtä aikaa. Tämä mahdollistaa nopeat suunnanvaihdot ja erilaiset tekniikoiden yhdistelmät. Jōlla voidaan pistää, lyödä, pyyhkäistä ja sitoa. Myös miekkatorjuntaan jō sopii hyvin. Lyönnit ja pistot suunnataan yleensä kehon hermopisteisiin (atemi). Yleisimmät niistä ovat nenänvarsi, ohimo ja pallean yläosassa sijaitseva sisuspunos.[19]

Jotta jōlla voidaan toimia ja torjua partaveitsenterävä japanilainen miekka, täytyy jōdōkan ymmärtää myös miekan tekniikoita ja taisteluetäisyyttä sekä toimintaedellytyksiä.[14] Edistyäkseen jōdōn taidossa jōdōkan on siis kasvatettava myös miekankäytön tuntemustaan. Jōlla on mahdollista myös katkaista napakalla, hyvin osuneella lyönnillä jopa taottu miekka tai muu teräase, mutta tätä ei ZNKR jōdōssa harjoitella.

Jōta voidaan pidellä myötä- ja vastaotteella, ja molemmalla tavalla voidaan tehdä erilaisia tekniikoita. "Kuollutta" asentoa ei harjoitteluun perehtyneeltä jōdokalta juuri löydy. Jō on kuitenkin niin pitkä (noin 25–30 cm pidempi kuin tachi), ettei miekkamies pääse parhaalle lyönti- tai leikkausetäisyydelle jōlla uhattaessa. Miekalla varustautunut voi nimittäin lyödä tehokkaasti vain leikkaavan terän suuntaisesti miekan kärkikolmanneksella tai pistää kärjellä hyvästä asennosta. Siksi miekka ei ole aseena yhtä monipuolinen kuin jō.[20]

Puista harjoittelumiekkaa (jap. 木剣, bokken tai jap. 木刀, bokutō) käytetään jōdōssa yhdenmukaisesti kendo katan käytäntöjen mukaan.[14] Useimmissa katoissa ja perusharjoittelussa miekkaa käyttävä osapuoli (uchidachi) lyö bokkenilla valmiusasennoista (kamae), jotka ovat vastaavia kuin kendossa. Niissä miekka on yleensä kohotettuna joko pään vierelle tai pään yläpuolelle. Joskus bokken työnnetään vyöhön, jolloin se vastaa huotrassa olevaa miekkaa (taitō).[14]

Perustekniikoita voidaan jōlla harjoitella sekä yksin että pariharjoituksena, jolloin oppilas (shijō) harjoittelee jōlla ja opettaja (uchidachi) bokkenilla. Harjoitteet ovat seuraavat:[21]

Tekniikka	Tekniikan nimi japaniksi	Tekniikan lyhyt selitys	Kuva tekniikasta
1	Honte uchi	Lyönti olkapään yli nenänvarteen.
2	Gyakute uchi	Lyönti olkapään yli nenänvarteen vastaotteella.
3	Hiki otoshi uchi	Sauvan veto taakse ja lyönti nenänvarteen yksilöharjoituksessa, pariharjoituksessa miekan pyyhkäisy alas.
4	Kaeshi tsuki	Pisto sauvalla pallean yläosaan.
5	Gyakute tsuki	Pisto sauvalla yläkautta alas pallean yläosaan, sen jälkeen lyönti nenänvarteen.
6	Maki otoshi	Päähän tähdätyn miekaniskun torjunta ja pyyhkäiseminen alaspäin.
7	Kuri tsuke	Päähän tähdätyn miekaniskun pysäytys ja miekan lukitus.
8	Kuri hanashi	Päähän tähdätyn miekaniskun pysäytys ja miekan linkoaminen pois.
9	Tai atari	Vartalo isku, päähän tähdätyn miekaniskun pysäytys, hallinta, horjutus ja miekkamiehen työntö taaksepäin.
10	Tsuki hazushi uchi	Miekalla palleaan kohdistuvan piston väistö ja miekan iskeminen alas.
11	Do barai uchi	Oikeaan kylkeen kohdistuvan miekaniskun torjunta ja miekan lyöminen alas.
12	Tai hazushi uchi	Päähän tähdätyn miekaniskun väistö taakse ja miekan pyyhkäiseminen alas.

Hissage katan alkuasetelma. Miekkamies on Hasso-no-kamae valmiusasennossa ja jōlla varustautunut Hissage-no-kamae valmiusasennossa, jossa jō on näkymättömissä jodokan vartalon takana.

Rai uchi katan ensimmäinen miekkatorjunta. Miekkamies on lähtenyt iskemään miekalla kylkeen jolloin jōlla varustautunut torjuu miekkan lyönnin astumalla kohti samallaväistämällä keskilinjasta. Shijō pistää jo-sauvan kärjellä miekkamiehen sisuspunokseen ja torjuu samalla jō-sauvan varrella miekkamiehen käden.

ZNKR jōdōn seiteigata eli vakioitu kata suoritetaan pareittain, jossa toinen osapuoli on opettajan ja toinen oppilaan roolissa. Opettajalla on bokken ja oppilaalla jō.[14] Ensimmäisiä katoja ryhdytään harjoittelemaan, kun aloittelija on oppinut perustekniikat. Kaikkien 12 katan muotoon tutustutaan alustavasti 6–12 kuukauden kuluessa harjoittelun aloittamisesta. Muodon oppimisen jälkeen sisällön löytäminen vaatiikin sitten pidempää ja määrätietoista, kokeneiden jōdōkoiden ohjaamaa harjoittelua.

Alla on lueteltu ZNKR jōdōn katat: katojen nimet, käännökset ja niiden alkuperäinen sijoittuminen Shindō Musō-ryun kata-ryhmissä. Toinen ja neljäs kata ovat erikoistekniikoita (Tokushu waza), jotka eivät kuulu Shindō Musō-ryun normaaliin oppimäärään.

Seiteigata[22]:

Katan numero	Katan järjestys japaniksi	Katan nimi japaniksi	Suomennettu nimi	Katan sijainti Shindō Musō-ryūn kata-sarjoissa	Kuva tekniikasta
1	Ipponme	Tsuki zue	Kävelykeppi	SMR Omote-katasarjan 3. kata
2	Nihonme	Suigetsu	Sisuspunos	SMR erikoistekniikka
3	Sanbonme	Hissage	Vetäytyä	SMR Omote-katasarjan 4. kata
4	Yonhonme	Shamen	Kalteva	SMR erikoistekniikka
5	Gohonme	Sakan	Työntö vasempaan	SMR Omote-katasarjan 5. kata
6	Ropponme	Monomi	Tähystää	SMR Omote-katasarjan 8. kata
7	Nanahonme	Kasumi	Usva	SMR Omote-katasarjan 7. kata
8	Hachihonme	Tachi otoshi	Miekan pudotus	SMR Omote-katasarjan 1. kata
9	Kyuhonme	Rai uchi	Salaman isku	SMR Chūdan-katasarjan 10. kata
10	Jupponme	Seigan	Suoraan silmiin	SMR Chūdan-katasarjan 12. kata
11	Jūipponme	Midare dome	Pysäyttää kaaos	SMR Chūdan-katasarjan 3. kata
12	Jūnihonme	Ran ai	Kaaoksesta harmoniaan	SMR Ran ai, opettaja käyttää pitkää miekkaa eli tachia. Katasta on myös versio, jossa opettaja käyttää lyhyttä miekkaa eli kodachia.

Pääartikkeli: ZNKR jōdōn Euroopan-mestaruuskilpailut

Jōdōn ensimmäiset Euroopan-mestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 2002 alankomaalaisten harrastajien aloitteesta. Siitä alkaen ne on järjestetty vuosittain iaidon EM-kilpailuiden yhteydessä. Kilpailut järjestävät Euroopan kendoliitto ja sen kansalliset jäsenjärjestöt. Kisoissa kilpaillaan sekä joukkuemestaruudesta että yksilömestaruuksista tasoilla mudan (kyū-arvo, ei dan-arvoa), shōdan, nidan, sandan, yondan ja godan (1.–5. dan). Joukkueessa on kolme jäsentä.

Päivämäärä ja vuosi	Kilpailu	Maa	Kaupunki	Suomi osallistui	Suomen jōdō-maajoukkueen saavutukset
23.11.2002	EJC	Alankomaat	Arnhem	Suomi ei osallistunut
xx.xx.2003	EJC	Ranska	Pariisi	Suomi ei osallistunut
9–10.11.2004	EJC	Ruotsi	Tukholma	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisan shōdan-sarjaan
2–4.11.2005	EJC	Italia	Bologna	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisan mudan-, shōdan- ja nidan-sarjoihin
5–6.9.2006	EJC	Englanti	Brighton	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisan mudan-, shōdan- ja nidan-sarjoihin	Mikko Lehmusvyöry (KKTI) voitti fighting spirit -palkinnon nidan-sarjassa
2–4.11.2007	EJC	Ranska	Pariisi	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisan mudan-, shōdan-, nidan- ja sandan-sarjoihin
4–6.12.2008	EJC	Sveitsi	Magglingen	Suomi osallistuu joukkuekisaan ja yksilökisan mudan-, shōdan-, nidan- ja sandan-sarjoihin	Eija Snickeri (KKTI) voitti fighting spirit -palkinnon shōdan-sarjassa
16–18.11.2009	EJC	Alankomaat	Mierlo	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisoissa mudan-, shōdan-, nidan- ja sandan-sarjoihin.
3.-5.9.2010	EJC	Belgia	Bryssel	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisoissa mudan-, shōdan-, nidan-, sandan ja yondan-sarjoihin.	Eija Snickeri (KKTI) sai Fighting Spirit -palkinnon nidan-sarjassa.
16.–18.9.2011	EJC	Englanti	Stevenage (Hertfordshire)	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisoissa mudan-, sandan ja yondan-sarjoihin.	Paulus Artimo (Leppävaaran budoseura) voitti hopeaa mudan-sarjassa.
31.8.–2.9.2012	EJC	Belgia	Bryssel	Suomi osallistui joukkuekisaan ja yksilökisoissa mudan, ja shōdan-sarjoihin.	Tea Lähdeniemi (KKTI) sai Fighting Spirit -palkinnon mudan-sarjassa.
13.8.–15.9.2013	EJC	Itävalta	Linz	Suomi osallistuu joukkuekisaan ja yksilökisoissa shōdan ja nidan-sarjoihin.	Tea Lähdeniemi (KKTI) voitti EM-hopeaa shōdan-sarjassa.Joonas Pihlaja (HY-kendoseura) voitti EM-pronssia nidan-sarjassa.Paulus Artimo (Leppävaaran budoseura) 8 parhaan joukossa nidan-sarjassa.Suomen jodo-maajoukkue 8 parhaan joukossa joukkuekilpailussa.

EM-joukkuekilpailu Bolognassa vuonna 2005. Etualalla Ranskan joukkue voittaa Suomen lipuin 2–1.

EM-kilpailu Bolognassa vuonna 2005. Italia vastaan Suomi, yksilökisa, shodan-sarja.

Ottelussa kaksi kilpailevaa jōdōkaa tekevät samanaikaisesti kolme ennalta määrättyä pari-kataa miekkaa käyttävän parinsa kanssa. Kilpailijat erotetaan toisistaan siten, että toisen hakaman nyöreihin sidotaan punainen ja toiselle valkoinen nauha. Japanin-mestaruuskilpailuissa käytettävä tapa on, että kilpapari on harjoitellut yhdessä ja heidän kisassa tekemänsä kata-kokonaisuus arvostellaan. Jōdōn Euroopan-mestaruuskilpailuissa ja kotimaisissa seitei jōdōn kisoissa vain jōta käyttävä kilpailija arvostellaan. Silloin miekkaa käyttävä osapuoli voi toimia vaikka useamman kilpailijan avustavana kumppanina.

Joukkueeseen kuuluvat aloittaja (sempō), varakapteeni (fukushō tai chuken) ja joukkueen kapteeni (taishō). Kapteeni on kokenein ja aloittaja kokemattomin jōdōka. Joukkueen jäsenten dan-arvojen summa ei saa ylittää kymmentä, ja yksittäisellä kilpailijalla saa olla korkeintaan 5. dan. Ottelussa jokainen tekee vuorollaan kolme kataa kilpailevan joukkueen jäsentä vastaan. Kapteeni toimii ensin uchidachina aloittajalle ja varakapteenille, sitten varakapteeni toimii kapteenin uchidachina.

Tuomareita on kolme, ja he liputtavat välittömästi kolmen katan suorittamisen jälkeen ottelun tai joukkuekisassa osaottelun voittajan. Kahdella lipulla eli kahden tuomarin äänellä kolmesta voittaa.

Kuten budō-lajeissa yleensä, jōdōssa kilpailu on yksi harjoittelun muoto. Kilpailuja järjestetään, jotta kehitys olisi mahdollisimman laaja-alaista. Kilpailuissa on mahdollista harjoitella kovan paineen alla, mikä antaa uusia näkökulmia harjoitteluun. Jōdōssa ajatus aidosta miekkamiehen kohtaamisesta on selkeästi läsnä kataharjoittelussa ja kilpailussa. Terävän miekan käyttö harjoittelussa olisi luonnollisesti liian vaarallista. Silti jōdōharjoittelijoilta vaaditaan huomattavaa keskittymistä ja kontrollia: puiseen harjoittelumiekkaan on suhtauduttava niin kuin se todellakin olisi terävä miekka. Vaikka jōdōssa kilpaillaankin, on se luonteeltaan enemmänkin budō-taito kuin budō-urheilu. ZNKR jōdōn erot vanhaan Shindō Musō-ryū -jōjutsuperinteeseen ovat marginaalisia, vaikka jōdōn vanhoilliset tahot muuta väittävät.[23]

Shindō Musō-ryū, myös Shintō Musō-ryū (jap. 神道夢想流杖道) jōdōa voi harjoitella muutamissa suomalaisessa aikido-, iaido-, karate- ja kendo-seuroissa. Shindō Musō-ryū jōdōon kuuluu kaikkiaan noin 70 parikataa. Koulukunnan harjoitteluun kuuluu jōn lisäksi myös muiden aseiden, esimerkiksi kävelykepin, miekan ja ketjusirpin tekniikoita. [7]

Myös aikidossa harjoitellaan jōlla niin sanottuja aiki-jō-tekniikoita. Aiki-jō-tekniikat ovat osittain keihäänkäytön sotataidoista (sōjutsusta) kehitettyjä, osin aikido-senseiden kehittämiä uusia tekniikoita ja sovelluksia. Aseharjoitteluun ei panosteta kaikissa aikidoseuroissa.

Taura Musō-ryū jōjutsua voi harrastaa Suomessa ainakin Helsingissä ja Siilinjärvellä. Taura Musō-ryū jōjutsu on osa Taura Musō-ryū kobudō taistelutaitokoulukunnan bujutsu-systeemistä, joka on koottu Hokkaidōlla (jap. 北海道) Ikubo-suvussa harjoitellusta Muso-ryū ju- ja jōjutsusta. Taura Musō-ryū jōjutsun harjoittelun jatkaminen edellyttää lajiin tutustumisen jälkeen liittymistä kyseisen koulukunnan jäseneksi.[26]

Suiō-ryū iai kenpō (jap. 水鴎流居合剣法) on klassinen bujutsukoulu, johon kuuluu osana jōjutsua. Koulukunnan perusti Mima Yoichizaemon Kagenobu (1577–1665). Koulukunnan harjoitteluun kuuluvat muun muassa iai, kenpō (kenjutsu), naginata, kogusoku ja jōjutsu.[27] Jōlla harjoittelu alkaa vasta, kun harjoittelija on edistynyt tarpeeksi pitkälle perustason iai-tekniikoissa.[27]

Kashima-Shinryū (jap. 鹿島神流) on lähes 500 vuotta vanha japanilainen bujutsu-koulu. Suomessa Kashima-Shinryūta harjoitellaan Helsingissä ja Tampereella. Kashima-Shinryūn harjoittelu alkaa aina miekkatekniikoiden (kenjutsu) ja jūjutsun opiskelulla. Perusteiden oppimisen jälkeen opiskeltava asevalikoima laajenee kattamaan tärkeän osan muinaisen bushin taisteluvälinevalikoimasta, muiden muassa jōn.[28]

Tendō-ryū naginatajutsu (jap. 天道流 薙刀術, Tendō-ryū naginatajutsu) on klassinen japanilainen bujutsu-koulukunta, jossa harjoitellaan myös sauvankäyttötaitoja (jōjutsu). Koska naginata on koulukunnan pääase, sauvankäyttötaidot valmistavat tilanteeseen, jossa naginatan varsi katkeaa ja se menettää teränsä taistelussa.[29] Tendō-ryūta ei harjoitella suomessa.

• Don Cunningham: Taiho-jutsu, Law and Order in the Age of the Samurai. Tuttle Publishing, 2004. ISBN 0-8048-3536-5.
• Donn F. Draeger: Classical bujutsu, The Martial arts and ways of Japan vol. 1. Weatherhill, 1973. ISBN 0-8348-0233-3.
• Donn F. Draeger: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8.
• Editorial: Riichiro Handa, Tsunemori Kaminoda, Katsuyuki Kato, Kenji Matsui, Shigehiro Matsumura, Shigenori Namitome & Shoichiro Yano (kääntänyt Chris Mansfield): JODO – Zen Nippon Kendo Renmei JODO, English Version Manual. All Japan Kendo Federation, 2006.
• Yoneno Kōtarō & Hiroi Tsunetsugu (kääntänyt Peter Boylan): Jodo Gihou - Photo technical book & English translation. Airyudo, 2003. ISBN 4-7502-0269-X. (englanniksi/japaniksi)
• Pascal Krieger: Jodô – la voie du bâton / The way of the stick. Association helvetique de Jodo, 1989. ISBN 2-9503214-0-2.
• Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai, A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0.
• Timo Reenpää (päätoimittaja): BU – Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9. EAN: 9789519801216
• Timo Reenpää (2006): ZNKR seitei Jodo – perusteita harjoitteluun, 8. päivitys
• Diane Skoss, ed.: Sword & spirit, Classical warrior traditions of Japan vol. 2. Koryu books, 1999. ISBN 1-890536-05-9.
• Kim Taylor, Eric Tribe: The Little book of jodo: a goomba's guide to the stick. Sei Do Kai, 2000.
• Don Zier, Tom Lang: Jo, the Japanese Short Staff. Unique Publications, 1985. ISBN 0-86568-058-2.
• Kattava Shindō Musō-ryū sivusto (englanniksi)
• Tengu 2/2006, s. 7. AJKF:n ja IKF:n puheenjohtajan Yoshimitsu Takeyasun viesti iaidon ja jodon Euroopan-mestaruuskilpailuiden osallistujille. 2006.
• Katsuyuki Kato, Tsunemori Kaminoda, Shigenori Namitome, Riichiro Handa, Kenji Matsui, Shoichiro Yano, Shigehiro Matsumura: JODO – Zen Nippon Kendo Renmei JODO English Version Manual. All Japan Kendo Federation, 2006.