Ynglingien saaga

Ynglingien saaga (isl. Ynglinga saga) on keskiaikainen islantilainen saaga. Se on Snorri Sturlusonin 1200-luvun alkupuolella kirjoittaman, kuningassaagoja sisältävän teoksen Heimskringla aloittava osio. Ynglingien saaga käsittelee Skandinavian esihistoriaa ja kertoo tarunhohtoisesta Ynglingien suvusta, jota pidettiin keskiajalla yhtenä vanhimmista tunnetuista Pohjolan kuningassuvuista. Suvun esi-isänä esitetään saagassa pakanajumala Óðinn, joka saapui saagan mukaan Aasiasta ja asettui Sigtunaan, Ruotsiin. Pakanajumala Freyrin taas kerrotaan myöhemmin hallinneen Uppsalassa.[1] Ynglingien saaga on ilmestynyt J. A. Hollon suomentamana teoksessa Snorri: Norjan kuningassaagat, 1 (Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1960).

Gerhard Munthen piirros Ynglingien saagaan (Nasjonalmuseet, Oslo: Billedkunstsamlingene, ajoitettu 1895–1899 väliselle ajalle) teoksessa Snorre Sturláson: Kongesagaer. Kristiania: J.M. Stenersen & Co 1899, 18. Kuvassa orja viskaa kuningas Dagr Dyggvinpoikaa kohti heinähangon, mikä koituu kuninkaan surmaksi.

Ynglingien saagan lähteet

Ynglingien saagan suhteesta muihin saagoihin ja runouteen on esitetty erilaisia näkemyksiä. Vallalla olevan nykynäkemyksen mukaan Snorrin laatiessa Heimskringla-teostaan Ynglingien saagan päälähteenä oli skaldi Þjóðólfr Kviiniläisen runo Ynglingatal. Sen lisäksi Snorri käytti lähteenään Eyvindr Skaldienturmelijan runoa Háleygjatal, Bragi Boddasonin runoa Ragnarsdrápa ja muinaissaagoihin luettua tekstiä Uplannin kuninkaat. Ynglingien saaga on myös saanut vaikutteita nyt jo kadonneesta *Skjöldunga sagasta.[2]

Kuningassaaga vai muinaissaaga?

Ynglingien saagaa on yleensä käsitelty kuningassaagojen yhteydessä, vaikka sen myyttistä menneisyyttä kuvaava sisältö on, *Skjöldunga sagan tavoin, lähempänä muinaissaagojen kerrontaa.[3] Muiden kuningassaagojen tavoin Ynglingien saaga kuitenkin keskittyy kertomaan nimenomaan kuninkaista, vaikkakin se eroaa muista Heimskringlan saagoista siinä, että se kertoo useista kuninkaista kun muut kertovat vain yhdestä. Osa tutkijoista katsoo, että Ynglingien saaga toimi Heimskringlassa eräänlaisena johdantona. Kansojen ja kuninkaiden juurien ulottaminen myyttiseen menneisyyteen oli tavallista myös eurooppalaisessa kronikkojen ja historiankirjoituksen perinteessä. Toisaalta myös Islannin asuttamisesta kertovat islantilaissaagat kuvasivat aluksi saagan päähahmojen sukupuut useiden menneiden sukupolvien ajalta, tarkoituksenaan legitimoida saagahahmojen 1200-luvulla eläneiden jälkeläisten valtaa.[4]

Toisaalta on tuotu esille, että Ynglingien saagaa ei välttämättä nähty vielä keskiajalla erilliseksi saagaksi, vaan nimitystä Ynglinga saga on alettu käyttää tekstistä vasta 1600-luvulla. Sitä ennen teksti olisi esimerkiksi Jon Gunnar Jørgensenin mukaan nähty luetteloksi (isl. tal) kuninkaista Ynglingatalin tavoin, ei saagaksi.[5] Toisaalta tal-termin käytöstä on tuotu esille, että sitä on käytetty keskiajalla myös laajemmista teksteistä. Esimerkiksi kuningassaagojen kokoelmaa Fagrskinna kutsutaan sen varhaisissa käsikirjoituksissa nimillä Nóregs konunga tal (”Luettelo Norjan kuninkaista”) ja Ættartal Noregs konunga (”Luettelo Norjan kuninkaiden sukupuista”).[6]

Ynglingien saaga suurvalta-ajan Ruotsissa

Islantilaisesta saagakirjallisuudesta innostuttiin suurvalta-ajan Ruotsissa gööttiläisen historiankirjoituksen myötä. Muinaisesta ja tarunhohtoisesta menneisyydestä kertovia saagoja alettiin käyttää, usein ilman asianmukaista lähdekritiikkiä, lähteinä suurvallan loistavasta menneisyydestä.[7] Tarunhohtoisesta Ynglingien kuningassuvusta kertova Ynglingien saaga voitiin kokea 1600–1700-lukujen Ruotsissa kiinnostavaksi juuri siksi, että sen katsottiin kuvaavan valtakunnan muinaista menneisyyttä, josta ei muuten ollut säilynyt kirjallisia lähteitä. Sen mukaan pakanajumalista polveutuneet, pohjolan vanhimpiin kuuluneen kuningassuvun hallitsijat olivat pitäneet valtaa Sigtunassa ja Uppsalassa.[8]

Heimskringlan ja sitä myötä myös Ynglingien saagan kääntämisen toimeenpani kuningas Kaarle XI, joka pyysi Johan Peringskiöldiä kääntämään teoksen. Ynglingien saaga ilmestyi ruotsiksi ja latinaksi käännettynä Johan Peringskiöldin toimittamassa Heimskringlan käännöksessä Heimskringla eller Snorre Sturlusons nordländske konunga sagor (”Maailmankehrä tai Snorri Sturlusonin pohjoisten maiden kuningassaagat”) vuonna 1697 (Tukholma).[8]

Katso myös

Lähteet
  • Busch, Kay. 2004 [2002]. Großmachtstatus & Sagainterpretation. Die schwedischen Vorzeitsagaeditionen des 17. und 18. Jahrhunderts. Vol I: Beschreibung. Väitöskirja. Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (FAU), Philosophische Fakultät und Fachbereich Theologie.
  • Jónas Kristjánsson. 1988. Eddas and Sagas. Iceland’s Medieval Literature. Käänt. Peter Foote. Reykjavík: Hið íslenska bókmenntafélag.
  • Jørgensen, Jon Gunnar. 2009. Ynglinga saga mellom fornaldersaga og kongesaga. Teoksessa Agneta Ney, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.), Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. København: Museum Tusculanum Press, Københavns Universitet, 49–59.
  • Kanerva, Kirsi. 2015. Muinaista menneisyyttä etsimässä. Saagakäännöksiä ja riimututkimusta Ruotsin suurvalta-ajalta.Teoksessa Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla, toim. Kaisa Hypén, Leila Koivunen & Janne Tunturi. Turku: Avain, 246–254.
  • Mundal, Else. 2009. Ynglinga saga og genreproblematikken. Teoksessa Agneta Ney, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.), Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. Køpenhavn: Museum Tusculanum Press, Københavns Universitet, 61–65.
  • Rausing, Gad. 1993. Ynglinga saga. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 739–740.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur . Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Viitteet
  1. Rausing 1993, 739; Simek & Hermann Pálsson 2007, 432.
  2. Jónas Kristjánsson 1988, 95, 352; Rausing 1993, 739; Simek & Hermann Pálsson 2007, 432–433.
  3. Jónas Kristjánsson 1988, 342; Jørgensen 2009.
  4. Jørgensen 2009; Mundal 2009, 62.
  5. Jørgensen 2009.
  6. Mundal 2009, 63–64.
  7. Busch 2004 [2002], 7–31; Kanerva 2015.
  8. Kanerva 2015.

    Käännökset ja editiot
    • Bjarni Aðalbjarnarson (toim.). 1941. Snorri Sturluson. Heimskringla, I. Íslenzk fornrit 26. Reykjavík: Hið Íslenzka Fornritafélag.
    • Heims Kringla: Eller Snorre Sturlusons nordländske Konunga sagor. Sive historiae regum septentrionalium a Snorrone Sturlonide, käänt. Johan Peringskiöld & Guðmundur Ólafsson. Stockholm: Literis Wankiwianis, 1697.
    • Linder, N. & H. A. Haggson (toim.). 1869–1872. Heimskringla eða Sögur Noregs konunga Snorra Sturlusonar, 1–2. Uppsala: Schultz.
    • Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.
    • Finnur Jónsson (toim.). 1911. Snorri Sturluson: Heimskringla. Noregs Konunga sögur, 1. København: G. E. C. Gads forlag
    • Snorri Sturluson. The Heimskringla: Or, Chronicle of the Kings of Norway, käänt. Samuel Laing. London: Longman, Brown, Green & Longmans, 1844.
    • Snorri Sturluson. Heimskringla, 1 (1. painos); 1 (2. painos), käänt. Alison Finlay & Anthony Faulkes. London: Viking Society for Northern Research, 2011–2015. (2. painos 2016–)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.