Yllytysoikeudenkäynnit

Yllytysoikeudenkäynnit käynnistyivät Suomessa helmikuussa 1969, kun oikeustieteen ylioppilas Erik Schüller piti Vanhalla ylioppilastalolla puheen, jossa hän kehotti kaikkia tuon aikaisen vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä paikallaolijoita kieltäytymään aseista siviilipalvelukseen kelpaamisesta päättäneen lautakunnan päätöksestä huolimatta. Schüller kehotti paikalla olevia poliisin edustajia raportoimaan puheistaan esimiehilleen. Schüller haastettiin oikeuteen. Hänen tuekseen nousi liike, joka pyrki tekemään saman rikoksen kuin Schüller.

Yli sata ihmistä allekirjoitti Schüllerin oikeudenkäynnin alla adressin, jossa yllytettiin kieltäytymään aseista. Muun muassa Kaj Chydeniuksen, Jörn Donnerin, Paavo Lipposen, Ulf Sundqvistin, Ilkka Taipaleen ja Erkki Tuomiojan allekirjoittama paperi toimitettiin tiedotusvälineille ja suojelupoliisille. Kaikkiaan liki kaksituhatta henkilöä ilmoitti syyllistyneensä samaan rikokseen kuin Schüller, minkä vuoksi oikeusviranomaiset joutuivat vaikean pulman eteen. Pitkän epäröinnin jälkeen oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi määräsi aloitettavaksi adressin allekirjoittajien kuulustelut.

Yleinen mielipide asettui syytettyjen puolelle sikäli, että aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä rikoslaissa säädettyjä rangaistuksia pidettiin kohtuuttoman ankarina. Rikoslain 16. luvun 9. pykälän siihenastisen sanamuodon mukaan tästä rikoksesta voitiin tuomita maksimissaan rangaistukseksi jopa seitsemän vuotta kuritushuonetta.

Selvittäessään kyseisen säännöksen taustaa apulaisprofessori Olavi Heinonen totesi, että se sisällytettiin rikoslakiin vuoden 1918 yhteiskunnallisesti epävakaissa oloissa ja Saksan esikuvan mukaisesti. Rangaistuksia kyseisestä rikoksesta oli kovennettu jatkosodan aikana vuonna 1943.

Aseistakieltäytymiseen yllyttämistä ei ollut lainkaan säädetty rangaistavaksi muiden Pohjoismaiden rikoslaeissa, ja Länsi-Saksan rikoslaista kyseinen kohta poistettiin liittoutuneiden määräyksestä vuonna 1946.[1]

Schüller tuomittiin lopulta vuoden ja kahden kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen puheestaan Vanhalla. Yllytysoikeudenkäynneissä tuomittiin useita rangaistuksia, jotka vaihtelivat lievistä sakkorangaistuksista yli vuoden pituisiin ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Syytettyjen avustajana toimi muun muassa oikeustieteen ylioppilas Matti Wuori.[2]

Annetut tuomiot kumottiin osin ylemmissä oikeusasteissa vuoden 1970 aikana ja presidentti Kekkonen armahti loput yllyttäjät. Kekkonen oli puuttunut oikeusministeri Aarre Simoselle elokuussa 1969 lähettämässään myllykirjeessä yllytysoikeudenkäynteihin sanoen niiden muodostuneen tuomioiden suuren vaihtelevuuden vuoksi Suomen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi.[3] Asian saama julkisuus johti rikoslain muuttamiseen siten, että normaalirangaistukseksi julkisesta aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä tuli sakko ja vain erittäin raskauttavissa tapauksissa enintään yhden vuoden vankeus. Sen sijaan siviilipalveluslakiin, jota syytetyt perimmillään kritisoivat, ei puututtu.

Julkinen sana kommentoi yllytysoikeudenkäyntejä vaihtelevasti. Näihin aikoihin muuttumisvaiheessa ollut Helsingin Sanomat pyrki raivaamaan itselleen tilaa eräänlaisena Dagens Nyheterin suomalaisena vastineena tavoitteenaan kertoa asioista, joista oli totuttu vaikenemaan. Lehti antoi runsaasti palstatilaa yllyttäjien perusteluille ja seurasi oikeudenkäyntejä kaikkein valppaimmin. Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset ja TPSL:n Päivän Sanomat suhtautuivat aseistakieltäytyjiin hyvin ymmärtävästi. Vasemmiston lehdistä Suomen Sosialidemokraatin asenne yllytysoikeudenkäynteihin oli edellisiä selvästi pidättyvämpi. Suurista lehdistä kielteisimmin yllytysoikeudenkäynteihin suhtautuivat Kokoomuksen lehdet Uusi Suomi ja Aamulehti. Myös Suomen Maaseudun Puolueen Suomen Uutiset hyökkäsi kiivaasti yllyttäjiä vastaan.[4]

Tunnettuja yllytysoikeudenkäynneissä syytettyjä olivat edellä mainittujen lisäksi kansanedustajat Tellervo M. Koivisto, Terho Pursiainen ja Kaisa Raatikainen, kirjailijat Daniel Katz, Markku Lahtela, Pekka Lounela, Marja-Leena Mikkola, Eila Pennanen, Aku-Kimmo Ripatti, Hannu Salama, Arvo Salo ja Elvi Sinervo, näyttelijät ja ohjaajat Kalle Holmberg, Kaisa Korhonen, Pekka Laiho, Vesa-Matti Loiri, Eero Melasniemi ja Elina Salo, toimittajat Päivi Istala, Jertta Roos, Hannu Taanila ja Juha Virkkunen, SAK:n puheenjohtaja Arvo Hautala sekä muusikot Henrik Otto Donner ja M. A. Numminen. [5]