Yleissivistys

Yleissivistys tarkoittaa pohjasivistystä, joka muodostuu kasvatuksen antamista ja koulussa opituista tiedoista, taidoista ja hyvistä tavoista.[1]

Kreikkalaista jumalaa Apollonia on pidetty länsimaisen sivistyksen suojelijana.

Yleissivistyksellä on tarkoitettu sitä tieto- ja taitomäärää, joka kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Käytännössä tällä ei tarkoiteta mitään tiettyä oppimäärää vaan ideaalia, jota kohti olisi pyrittävä. Yleensä sanaa yleissivistys käytetään adjektiivin yleissivistävä yhteydessä vastakohtana ammattiin valmistavalle. Lakitekstissä yleissivistävällä viitataan peruskoulun ja lukion kasvatustehtäviin. Tällöin halutaan tuoda esille, että koulutus ei valmista mihinkään tiettyyn ammattiin vaan yleisesti jatko-opintoihin.

Käsitteen historia
” Sivistys on se, mitä jää jäljelle, kun olemme unohtaneet kaiken oppimamme. ”

– Eino Kaila[2]

Käsitys yleissivistyksestä syntyi länsimaissa humanistisen liikkeen yhteydessä 1500- ja 1600-luvuilla. Erityisesti tšekkiläinen Johan Amos Comenius kehitti käsitettä ja esitti, että kaikkien yksilöiden olisi omaksuttava tietty perussivistys.[3]

Suomeen yleissivistyksen ideaali tuli Saksasta, jossa sitä kehitti 1700-luvun lopulla yliopistomies Wilhelm von Humboldt. Tuolloin yleissivistyksen ideaaliin kuului antiikin ajan taruston auttava tunteminen sekä kyky puhua joitain tärkeimpiä kieliä, joiksi Suomessa muodostuivat ruotsi, latina ja saksa. Manner-Euroopassa valistusaikana 1700-luvulla yleissivistykseen vaadittavaksi kieleksi muodostui kuitenkin ranska, joka säilytti tämän aseman 1900-luvun alkupuolelle. Valistuksen aikana perustettiin myös ensimmäiset oppivelvollisuuskoulut Preussiin ja Itävaltaan. Nämä voidaan nähdä pyrkimyksenä levittää sivistystä kaiken kansan keskuuteen. Tämä kuului olennaisena valistuksen ihmiskuvaan, joka ei periaatteessa tehnyt eroa eri ihmisryhmien välillä.

Humboldtilainen yleissivistyksen ihanne oli sikäli yläluokkainen, että se korosti aineittensa yleispätevyyttä ja suoraa soveltumattomuutta käytäntöön. Tämän seurauksena kielet, historia ja humanistiset aineet saivat korostetun osan koulujen opetussuunnitelmissa matematiikan ja luonnontieteiden kustannuksella. Reaalilyseot pyrkivät muuttamaan sivistysihannetta tuomalla paremmin esille nykykielet ja luonnontieteet, mutta vielä peruskoulujärjestelmänkin yleissivistysideaalilla on humanististen taitojen korostukseen liittyviä piirteitä. Yleissivistykseen kuuluu kuitenkin varsinaisten tietojen hallinnan lisäksi myös kriittisyys. Humboldtilaisen ihanteen mukaan sivistyneen ihmisen tulisi kyetä tarkastelemaan tietojaan ja yhteiskuntaa kriittisesti ja tietoisesti. Tämä avaa samalla ovet kansalaisvaikuttamiseen.[4]

Koska yleissivistys saavutettiin 1800-luvun näkemyksen mukaan oppikouluissa, joihin vain kansan vähemmistöllä oli mahdollisuus, se sai eksklusiivisen merkityksen. Kansansivistystyöllä, jota edustivat muun muassa yleiset kirjastot sekä kansan- ja työväenopistot, pyrittiin kuitenkin tarjoamaan myös alempiin luokkiin kuuluneille tilaisuus henkiseen kasvuun ja itsensä kehittämiseen. Koska yleissivistysideaalin mukaan sivistynyt ihminen oli myös poliittisesti tietoinen yksilö, kansansivistystyöllä oli myös poliittisia päämääriä.[5][6]

Katso myös

Lähteet
  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0
  2. Aalto, Hanna-Kaisa; Ahokas, Ira; Kuosa, Tuomo: YLEISSIVISTYS JA OSAAMINEN TYÖELÄMÄSSÄ 2030 - MENESTYKSEN EVÄÄT TULEVAISUUDESSA: Hankkeen loppuraportti (PDF), s. 8. Turun yliopisto. TULEVAISUUDEN TUTKIMUSKESKUS TUTU-JULKAISUJA 1/2008. Viitattu 20.12.2015. [vanhentunut linkki]
  3. Berg, Christa: Handbuch der deutschen Bildungsgeschichte, s. 328. C.H. Beck, 1991.
  4. Kankaanpää, Jenni: Kohti yritysmäistä hyöty-yliopistoa. Valtiovallan tahto Suomessa vuosina 1985–2006 ja kokemukset kolmessa yliopistossa, s. 23. Turku: Turun yliopisto, 2013. Viitattu 20.12.2015.
  5. Seppänen, Anna: Populaarikulttuuri sosiaalistumisväylänä: Tampereen työväestön julkiset huvit 1860-luvulta vuoteen 1917. Luku 4. Tampere: Tampereen yliopisto, 2000. Viitattu 20.12.2015.
  6. Tainio, Jukka: Kansalaisten vaikuttaminen ja kansalaisjärjestöt sekä vapaa sivistystyö: Vapaan sivistystyön strategioista kansalaistoiminnassa, paikallisesti ja globaalistikin (Arkistoitu – Internet Archive). Vantaa: Kansalaisfoorumi, 2001. Viitattu 20.12.2015.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.