Yhteiskuntavastuu

Kapein näkemys yritysten yhteiskuntavastuusta on poimittu suoraan osakeyhtiölaista, jossa todetaan: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”.[4] Tulkinnaksi yritysten yhteiskuntavastuun rajoista lakiteksti levisi, kun Sammon johtaja Björn Wahlroos siteerasi lakia julkisesti todeten pykälänpuolikkaan kiteyttävän kaiken sen, mitä yhtiöiltä edellytetään. Puhtaan uusliberalistinen näkemys on kuitenkin vain yksi tulkinta yritysten yhteiskuntavastuusta. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriö laajentaa yrityksen taloudellisen vastuun aluetta osakkeenomistajien etujen ajamisen lisäksi työpaikkojen säilyttämiseen, verotulojen kasvattamiseen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin luomiseen.[5]

»Corporate social responsibility (CSR) tarkoittaa yhteiskunta- ja ympäristövastuullisen toiminnan vapaaehtoista liittämistä yrityksen päivittäiseen liiketoimintaan ja sen kanssakäymiseen sidosryhmien kanssa (Euroopan neuvosto)a; corporate social disclosure (CDS) on sellaisten viestintätaktiikkojen aktiivista käyttämistä, joilla yritys ohjaa yleisöjensä käsitystä omasta yhteiskunta- ja ympäristövastuullisuudestaan.[6]»

Yleisin tapa määritellä yritysten yhteiskuntavastuu on eritellä se taloudelliseen, sosiaaliseen ja ympäristöstä kannettavaan vastuuseen. Muitakin jakoperusteita esiintyy, esimerkiksi matkailualalla puhutaan edellä mainittujen lisäksi kulttuurisesta vastuusta. Lähes omaksi vastuualueekseen ovat viime vuosina nousseet ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet vastuullisesta veronmaksusta puhumattakaan.

Vaikeimmin määriteltävä yhteiskuntavastuun osa-alue on sosiaalinen vastuu. Euroopan komissio sisällyttää sosiaalisen vastuun piiriin esimerkiksi työterveyteen, koulutukseen ja elinikäiseen oppimiseen liittyvät innovaatiot.[7] Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan yrityksen kantama sosiaalinen vastuu näkyy käytännössä esimerkiksi lain minimivaatimukset ylittävänä työntekijöiden hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksien toteutumisesta huolehtimisena ja syrjäytymisvaarassa olevien työllistämisenä.[8] Sosiaalisen yhteiskuntavastuun kantamisesta uskotaan yleisesti olevan hyötyä myös yhtiön taloudelliselle menestymiselle, joskin väitteen todentamista haittaa se, että yhteiskuntavastuutekijöiden eristäminen muista yhtiön menestykseen vaikuttavista tekijöistä on vaikeaa[9].

Yhteiskuntavastuun määritelmä sisältää kaksi tärkeää rajausta. Ensinnäkin yhteiskuntavastuu tarkoittaa yritysten vapaaehtoista toimintaa erotuksena lain edellyttämiin tai taloudellisten syiden aiheuttamiin toimiin. Vastuullinen yritys huomioi siis myös sellaisia näkökohtia, joiden laiminlyöminen ei johda oikeudelliseen vastuuseen tai konkurssiin. Toiseksi yhteiskuntavastuu erotetaan hyväntekeväisyydestä. Lahjoitukset eivät yksin tee yrityksestä vastuullista, vaan kysymys on siitä, miten yritys ottaa huomioon toimintansa vaikutukset yhteiskuntaan ja eri sidosryhmiin. Aitona yhteiskuntavastuuna pidetään esimerkiksi liiketoiminnan kielteisten ympäristövaikutusten minimoimista.

Yhteiskuntavastuun eräänlaisena edeltäjänä voidaan pitää kestävää kehitystä, joka oli alun perin YK:n maailmankomission eli niin sanotun Brundtlandin komission vuonna 1987 laatiman Yhteinen tulevaisuutemme -raportin kantava ajatus.[10] Komissio kiteytti raportin keskeisen sisällön päätöslauselmassaan, jonka mukaan taloudellinen kehitys ei ole mahdollista ilman sosiaalista ja ekologista kehitystä ja kehitys on kestävää, kun se tyydyttää ihmisten nykyiset tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuutta omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Kaikista nykykäsityksen mukaisista yrityksen yhteiskuntavastuun osa-alueista ympäristövastuu liittyy selkeimmin kestävään kehitykseen.

Yritysten itse laatimissa yhteiskuntavastuun määritelmissä korostuu vastuun vapaaehtoinen luonne. Elinkeinoelämän mukaan yritysten yhteiskuntavastuun muodostavat ne ekologiset tai sosiaaliset toimet, jotka ylittävät lain määräämät rajat.

Ammattiyhdistysliike suhtautuu skeptisesti yritysten itsesäätelyyn ja omavalvontaan. SAK katsoo, että parhaimmillaan yritysten yhteiskuntavastuu hyödyttää kaikkia osapuolia, mutta pahimmillaan se saattaa olla pelkkiä kauniita sanoja paperilla.[11] SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pekka Ristelän mukaan vapaaehtoisia vastuullisuuden edelläkävijöitä tarvitaan, mutta sääntelyä tarvitaan niitä yrityksiä varten, jotka eivät vapaaehtoiseen vastuullisuuteen taivu.[12] Yritysten yhteisvastuuta ja ihmisoikeuksia tutkinut Merja Pentikäinen suosittelee yrityksille muun muassa lakisääteistä ihmisoikeusraportointia.[13]

Monilla kansainvälisillä järjestöillä on periaatteita ja ohjelmia, joilla pyritään ohjaamaan yritysten toimintaa. Kansainvälisistä suosituksista arvovaltaisimpia ovat ILO:n kolmikantajulistus monikansallisista yrityksistä ja sosiaalipolitiikasta sekä OECD:n toimintaohjeet monikansallisille yrityksille. Myös YK ottaa kantaa yhteiskuntavastuuseen, mutta sen Global Compact on ILO:n ja OECD:n suosituksia väljempi. Periaatejulistuksia ja ohjelmia kutsutaan soft law -instrumenteiksi, ja niihin kuuluvat myös eri alojen eettisyyteen ohjaavat standardointijärjestelmät. Kyse on kuitenkin vain suosituksista, joilta puuttuu lain voima.[14] Yhteiskunta ei valvo ohjeistusten tai periaatteiden noudattamista, eikä niiden rikkomisesta rangaista.

Monet tutkimukset ja selvitykset osoittavat, että kansalaiset toivovat yrityksiltä yhteiskuntavastuun kantamista. Suomalaisista 84 prosenttia ei halua, että heidän verorahoillaan ostetaan lapsityövoimalla tai työntekijöiden oikeuksia polkien tuotettuja tuotteita.[15] Reilun kaupan tuotteiden menekki on kasvanut Suomessa tasaisesti 55–60 prosentilla vuosittain.[16] Yrityksissä kuluttajien ja sijoittajien eettisten päätösten oletetaan yleistyvän entisestään. Yhteiskuntavastuusta ja sen osoittamisesta onkin jo muodostunut kilpailutekijä; vastuun raportointi on osa yritysten julkisen kuvan luomista ja markkinointia. Sosiaalinen media ja ihmisten verkostoituminen ovat antaneet kuluttajaliikkeille puhtia. Tutkija Ville-Pekka Sorsan mukaan yritys, joka aikoo toimia kannattavasti uudessa taloudessa, joutuu vääjäämättä panostamaan maineenhallintaan ja sosiaaliseen pääomaan.[17]

Vastuullisuuden mittaamiseksi ja valvomiseksi on luotu lukuisia kansainvälisiä standardeja. Esimerkiksi Social Accountability International -järjestön SA 8000 -standardi sisältää säädöksiä työajoista, palkoista, terveydestä ja turvallisuudesta.[18] Kansainvälisesti yhteiskuntavastuun mittaamisesta on versonut laaja bisnes, ja standardien laadintaan, auditointeihin ja vastuuraporttien tuottamiseen työllistyy huomattava määrä ihmisiä. Tekstiili- ja vaatetusalan sertifikaattikäytäntöjä tutkinut Clean Clothes Campaign toteaa, että auditoinneista on kehittynyt oma teollisuudenalansa, jonka tavoitteena on pikemmin auditointiyrittäjien oma kuin työläisten etu.[19]

Kaikki valvonta ei ole alisteista taloudelle. Myös kansalaisjärjestöillä on kehitysmaissa hankkeita, joiden puitteissa tehtaisiin tehdään ulkoisia auditointeja ja joissa tehtaiden johtajia ja työläisiä koulutetaan yhteiskuntavastuukysymyksissä.[20] Kuluttajien valintoja helpottaa Reilun Kaupan tunnus, josta on kehittynyt kansainvälisesti tunnettu ja luotettu eettinen brändi.

Suomalaisten pörssiyhtiöiden vastuuraportointi on vielä melko harvinaista: vuonna 2008 vain noin joka seitsemäs pörssiyhtiö raportoi kaikista kolmesta yhteiskuntavastuun alueesta. Myös suomalaiset pienet ja keskisuuret yritykset raportoivat varsin laiskasti. Julkiset yhtiöt sen sijaan ovat aktiivisia vastuuraportoijia. Kansainvälinen standardisoimisjärjestö ISO on julkaissut vuonna 2010 standardin ISO 26000 yhteiskuntavastuusta. Suomessa Standardisoimisliitto on vahvistanut sen kansalliseksi standardiksi SFS-ISO 26000 Yhteiskuntavastuuopas.[21] Suomalaiset yhtiöt pohjaavat yleensä yhteiskuntavastuuraporttinsa yhteiskuntavastuun mittaamiseen tarkoitettuun Global Reporting Initiative eli GRI-ohjeistoon.[22]

Ongelmana on, että yritysten laatimat raportit ovat usein puutteellisia, ja yrityksen epäsuotuisaan valoon saattavat asiat jätetään niistä pois. Leedsin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan raporteissa on perusteettomia väitteitä, epätarkkoja lukuja ja jopa suorastaan väärää tietoa.[23] Koska yritysvastuuraporttien ei vaadita täyttävän mitään tiettyjä standardeja, kukin yritys saa laatia mieleisensä raportin.

Vuoden 2008 yhteiskuntavastuuraportteja arvioineen ympäristöministeriön raadin mukaan suomalaisyritysten raportit ovat muodollisesti päteviä, mutta menneisyydestään tunnollisesti raportoivat yritykset eivät esitä kehittämissuunnitelmia tai tavoitteita. Toiminnan parantamiseen tähtäävän visioinnin sijaan yritykset tyytyvät kuvailemaan haittojen minimointia.[24]

Yhteiskuntavastuuraportoinnissa käytetään olennaisuusmatriisia, josta käytetään myös nimeä olennaisuusanalyysi. Analysoinnin tarkoituksena on kartoittaa yrityksen toiminnan merkitys yritysvastuun näkökulmasta sen sidosryhmille ja liiketoiminnalle.

Euroopan unionin neuvosto hyväksyi 29.9.2014 tilinpäätösdirektiivin muutoksen koskien yritysten muuta kuin taloudellista tietoa. Päätöksen myötä suurten pörssiyhtiöiden tulee jatkossa raportoida myös vastuullisuudestaan. Direktiivin muutos koskee sellaisia yrityksiä, jotka täyttävät kaksi kolmesta kriteeristä: yrityksellä on vähintään 500 työntekijää, yrityksen liikevaihto on 40 miljoonaa euroa tai yrityksen tase on vähintään 20 miljoonaa euroa. Monimuotoisuuden osalta henkilömäärän raja on 250 työntekijää. Jäsenmaiden on saatettava direktiivi voimaan viimeistään syyskuussa 2016. Raportointivelvoite tulee koskemaan tilikautta 2017.[25]

• Yritysvastuulaki
• Finnish Business & Society
• Kapitalismi
• SFS

• Lehtonen Jaakko: Julkisuuden riskit. Helsinki: Mainostajien liitto, 2002. ISBN 952-5262-16-2.

• Freeman, Edward; Moutchnik, Alexander (2013): Stakeholder management and CSR: questions and answers. In: UmweltWirtschaftsForum, Springer Verlag, Bd. 21, Nr. 1. http://link.springer.com/article/10.1007/s00550-013-0266-3
• Järvinen, Raija (toim.): Yhteiskuntavastuu: Näkökulmia yritysten ja julkisyhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen. Tampere: Tampere University Press, 2004. ISBN 951-44-5926-1.
• Rohweder, Liisa: Yritysvastuu: Kestävää kehitystä organisaatiotasolla. Porvoo Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27966-8.
• Teivainen, Teivo: Yritysvastuun umpikuja. Into Kustannus, 2013. ISBN 978-952-5689-52-5.