Yhteiskuntaluokka

Vaikka yhteiskunnat ovat kautta historian jakautuneet vaikutusvalttan, varallisuuden ja arvostuksen suhteen toisistaan eroaviin hierarkisiin ryhmiin, on itse yhteiskuntaluokan käsite silti ilmiönä verrattain tuore. Yhteiskuntaluokista on alettu puhua vasta noin 1800-luvulta alkaen. Tätä ennen yhteiskunnan jäsenten on ajateltu ennemmin edustavan esimerkiksi säätyä tai kastia kuin yhteiskuntaluokkaa.[1]

Vaikka myös esimodernien yhteiskuntien hierarkisista järjestelmistä voidaan puhua luokkarakenteena, on modernilla yhteiskuntaluokalla ja esimoderneilla säädyillä muutamia keskeisiä eroja. Säädyt olivat usein pelkkää sosioekonomista ryhmää kattavampia ja sitovampia statusluokkia. Ne määrittyivät vahvasti yksilön perhesiteiden kautta ja säädyt samalla myös määrittivät laajasti jäsentensä asemaa omassa kulttuurissaan ja heidän nauttimaansa arvostusta. Yhteiskuntaluokka taas viittaa ensisijaisesti yksilön asemaan osana vallitsevaa talousjärjestelmää.[1]

Keskustelu yhteiskuntaluokasta sanan nykymerkityksessä alkoi kehittyä teollisen vallankumouksen yhteydessä. 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa Englannissa ja Ranskassa alkoi esiintyä yhteiskuntafilosofista debattia siitä, miten yksilöiden luonteeltaan ei-poliittiset ominaisuudet vaikuttavat koko yhteiskunnan poliittiseen järjestelmään. Tarkastelun kohteena oli esimerkiksi yksilön taloudellisen aseman tai perhesiteiden yhteiskunnallinen merkitys. Keskeinen kyseisen aikakauden ajattelija oli Henri de Saint-Simon, jonka mukaan yhteiskunnan taloudellinen tuotantojärjestelmä määritti viime kädessä myös yhteiskunnan poliittisia oloja.[1]

Karl Marx

Samaan aikaan teollistumisen myötä kaupunkeihin muodostui uudenlainen urbaani työväenluokka eli proletariaatti. Proletariaatti ei omistanut merkittävää yksityistä varallisuutta, joten sen täytyi ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä työnantajille. de Saint-Simonin jalanjäljissä yhteiskuntafilosofit ja sosiologit alkoivat keskustelemaan proletariaatin mahdollisuudesta toimia poliittisesti merkittävänä, yhteiskunnallista kehitystä muokkaavana voimana. Tämän keskustelun eräänlaisena kulminaatiopisteenä voidaan pitää Karl Marxia ja hänen teoriaansa yhteiskuntaluokista.[1]

Marx selitti yhteiskunnan kehitystä luokkataistelun käsitteen kautta. Kautta historian erilaiset talousjärjestelmät olivat sisältäneet sekä omistavan luokan, että työtä tekevän riistetyn luokan. Näiden välinen valtakamppailu ja toisaalta aiempien tuotantojärjestelmien vanheneminen teknologian kehittyessä johti Marxin teorian mukaan historian kehittymiseen. Marxin mukaan hänen elinaikansa kapitalistinen yhteiskunta muodostui teollisia tuotantovälineitä hallinnoivasta porvarisluokasta, sekä tuotannolle työvoimansa tarjoavasta proletariaatista.[6]

Teollisuusyhteiskunnan varhaisin luokkajako syntyikin suuren mutta vähävaraisen työväenluokan ja varakkaan, porvarillisen yläluokan välille.[1] Keskiluokalla taas viitattiin aluksi porvaristoon, sillä esiteollisessa feodaaliyhteiskunnassa porvaristo oli ollut aateliston alapuolella yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kun varakkain porvaristo muodosti yhteiskunnan uuden tosiasiallisen yläluokan, alettiin keskiluokalla viittaamaan porvariston alimpaan strataan, eli niin kutsuttuun pikkuporvaristoon.[7]

Maailmansotia edeltäneenä aikana luokkajako pääomia omistaviin porvareihin sekä vähävaraisiin työntekijöihin oli jokseenkin toimiva kuvaus teollistuneiden yhteiskuntien luokkarakenteesta. Tosin urbaanien palveluammattien lisääntyminen muutti työväenluokan rakennetta siten, että kaupunkeihin muodostui palveluammateissa toimivista henkilöistä koostunut työväenluokan osa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.[8]

Toisen maailmansodan jälkeinen kehittyneiden maiden nopea vaurastuminen johti myös yhteiskuntien aiempaa laajempaan keskiluokkaistumiseen. Keskiluokkaisuus alettiin liittämään sellaiseen yksilön tilaan, jossa henkilö kokee olevansa taloudellisesti turvatussa asemassa ja pyrkii myös edelleen vaurastumaan omalla työllään, harjoittaa itsekontrollia taloudellisten valintojensa suhteen ja pyrkii elämässään toteuttamaan yksilöllisiä valintojaan.[9] Kun keskiluokkaa ei nähty vain tuotantovälineiden omistuksena, avautui mahdollisuus uudenlaisen palkkatyötä tekevän keskiluokan synnylle. Lisäksi yhteiskuntien keskiluokkaistumista edesauttoivat paitsi kehittyneiden yhteiskuntien kokonaisvarallisuuden nopea kehitys, mutta ainakin Suomessa myös ammattiyhdistysliike ja hyvinvointivaltiopolitiikka, jotka mahdollistivat palkansaajien elintason kohoamisen ja siten myös taloudellisesti turvatun tilan saavuttamisen yhä useamman kohdalla.[1][9]

Yhteiskuntaluokat ovat edelleen liikkeessä. Suorittavat teollisuusammatit ovat vähentyneet jälkiteollisissa yhteiskunnissa, mikä toisaalta on muokannut työväenluokan yleiskuvaa palveluammattivaltaisemmaksi, ja toisaalta on luonut taloudellista turvattomuutta perinteisissä teollisuusammateissa työskentelevien keskuuteen. Yhteiskunnan taloudellisesta elämästä syrjään jääneiden joukosta on myös alettu käyttää nimitystä alaluokka.[1] Toisaalta taloutta ja työelämää kohdanneet epävarmuustekijät 2000-luvulla ovat saaneet myös keskiluokan kokemaan asemansa aiempaa turvattomammaksi. Tämä on osaltaan näkynyt esimerkiksi oikeistopopulististen liikkeiden nousuna.[9]

Suomessa

Raatajat rahanalaiset. Esiteollisena aikana valtaosa Suomen väestöstä kuului vähävaraiseen rahvaaseen.

Suomen luokkarakenteen muutosta on tutkittu 1800-luvun lopusta nykypäivään. Myös Suomi oli esimodernina aikana maatalousvaltainen sääty-yhteiskunta, jossa varallisuuden jakautuminen oli voimakasta. 1800-luvulla noin 70 % väestöstä kuului säätyjen ulkopuoliseen rahvaaseen. Maatalous taas työllisti jopa 80 % väestöstä.[10]

Itsenäisyyden ajan varhaisin merkittävä murros luokkarakenteessa tapahtui 1920-luvulla.[10] Tuolloin luokkarakennetta mullisti torpparilaki, joka salli aiemmin vuokramaata viljelleiden torpparien lunastaa viljelemänsä maan omaan omistukseensa.[11] Torpparilain myötä itsenäinen peltoviljely yleistyi. Teollistuneille yhteiskunnille ominainen palkkatyön yleistyminen ja maanviljelysammattien väheneminen ajoittui Suomessa kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.[10]

Seuraava suuri murros luokkarakenteessa oli siirtyminen maatalousyhteiskunnasta kohti teollisuus- ja palveluammateissa tehtävää palkkatyötä. Merkittävin siirtymä maatalousammateista urbaaneihin työväenluokkaisiin ammatteihin ajoittui Suomessa 1940-luvun lopusta 1970-luvulle.[10] Edelleen palkkatyön muuttuessa yhä enemmän luonteeltaan asiantuntijatyöksi alkoi yhteiskunnan luokkarakenteen kolmas merkittävä muutosaalto, jota leimaa keskiluokkaisten asiantuntija- ja esimiesammattien yleistyminen sekä suorittavan työn väheneminen. Tämä murros alkoi 1970-luvulla ja jatkuu yhä nykyaikana, ja nykyään Suomea voidaan kutsua luokkarakenteeltaan keskiluokkaiseksi yhteiskunnaksi.[10]

Viimeisimpinä vuosikymmeninä luokkarakenteessa on tapahtunut ainakin neljä erilaista kehityskulkua. Ensinnä yhteiskunta on keskiluokkaistunut, eli asiantuntija- ja esimiestyön määrä on ollut jatkuvasti kasvussa. Toisaalta työväenluokka kutistuu. Esimerkiksi 1980-luvulla työväenluokkaan kuului ammattiaseman kautta määriteltynä noin puolet ammatissa toimivasta väestöstä, kun taas vuonna 2015 vastaava osuus oli noin kolmasosa. Kolmanneksi yrittäjien osuus on vähentynyt etenkin itsenäisten maatalousyrittäjien määrän vähentymisen myötä. Neljänneksi luokkien sukupuolirakenne on muutoksessa. Naisten osuus ammattiaseman kautta määritellyssä keskiluokassa on kasvussa ja vastaavasti naisten suhteellinen osuus työväenluokassa on vähentynyt.[10]

Toisaalta nykyaikana myös prekariaatin, eli epätyypillisissä ja lyhytkestoisissa työsuhteissa olevien osuus on kasvanut. Lisäksi tuloerot ovat kasvaneet, jolloin keskituloisten osuus tulonsaajista pienentynyt 2000-luvulla. Uusi trendi on myös se, että ammattiaseman ja tulojen kautta määrittyvän luokan ohella muut sosiaaliset jaottelut ovat mahdollisesti kasvattaneet merkitystään. Monikulttuuristuvassa ympäristössä yhteiskunnallisia jakoja selittääkin luokan ohella myös esimerkiksi sukupuoli, etninen tausta tai uskonnollinen vakaumus.[10]

Marxilaisuudessa on oleellista, mikä on luokkaan kuuluvan henkilön suhde tuotantovälineisiin: onko henkilö omistaja, työntekijä vai kokonaan tuotannon ulkopuolella. Opissa pidetään merkityksellisenä, onko yhteiskuntaluokilla sovittamattomia luokkaristiriitoja. Marxilaisen teorian mukaan tietoisuus sovittamattomista luokkaristiriidoista johtaa vallitsevia taloudellisia ja poliittisia olosuhteita vastaan suunnattuun kapinaan. Näin ollen orjanomistusyhteiskunnassa kyse oli siitä, että työväestö laskettiin hallitsijoiden omaisuudeksi. Maatalouteen perustuvassa feodalismissa oli keskeisenä maanomistusolot ja kapitalismissa niin ikään suhde omistukseen. Marxilaiset laskevat työntekijän tuottavan lisäarvon, joka tulee kapitalistille, sovittamattomaksi luokkaristiriidaksi. Marxilaiset tarkoittava kommunismilla luokatonta yhteiskuntaa, jossa ei tunneta tuotantovälineiden yksityisomistusta eikä siksi objektiivisesti toisilleen vastakkaisia luokkia.[12]

Stanislaw Ossowski piti perusongelmana valintaa kahden vaihtoehdon välillä:

1. ovatko yhteiskuntaluokat todellisia, laadullisesti toisistaan eroavia ryhmiä, joilla on selvät rajat, vai
2. perustuvatko yhteiskuntaluokat vain aste-eroihin, eli siihen että yhteiskunnan jäsenet saavat erilaisia arvoja samoilla muuttujilla. Tällöin luokkaerojen asettaminen on lähinnä sopimuksenvaraista. [13]

Tutkimuksen mukaan onnellisuutta ei aja absoluuttinen tulotaso, vaan suhteessa muihin ihmisiin (kuten samanikäisiin ryhmiin ja naapureihin) oleva status. Ihmisen muita korkeampi asema siis vaikuttaa onnellisuuteen enemmän kuin tulotaso.[14]

• Syrjäytyminen

• Järvinen, Katriina & Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-572-6.
• Tolonen, Tarja (toim.): Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. (Vastapaino, 2008)
• Erola, Jan (toim.): Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-133-3.