Yhdysvaltain sisällissota

Yhdysvaltain sisällissota oli Yhdysvalloissa vuosina 1861–1865 käyty sisällissota, jossa Yhdysvaltain unionille uskolliset pohjoisvaltiot ja Etelän osavaltioiden muodostama konfederaatio taistelivat vastakkain.[1] Sodan taustalla oli Etelävaltioiden ja pohjoisen välejä pitkään hiertänyt kiista orjuuden tulevaisuudesta Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltain sisällissota
Päiväys12. huhtikuuta 1861 – 9. huhtikuuta 1865
PaikkaEtelä-Yhdysvallat, Pennsylvania, Länsi-Yhdysvallat, Atlantin valtameri
Casus belli Konfederaation hyökkäys Fort Sumteriin
Lopputulos Pohjoisvaltioiden voitto
Vaikutukset
Osapuolet
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat Konfederaation lippu Konfederaatio
Komentajat
Abraham Lincoln
Ulysses S. Grant		 Jefferson Davis
Robert E. Lee
Vahvuudet
2 200 000 1 064 000
Tappiot
110 000 taistelussa kuollutta
360 000 kuollutta yhteensä
275 200 haavoittunutta		 93 000 taistelussa kuollutta
258 000 kuollutta yhteensä
137 000 haavoittunutta
Yhdysvaltain sisällissodan taistelut

Etelän agraariyhteiskunta oli pitkälti riippuvainen orjien palkattomasta työstä, kun taas pitkälle teollistuneessa pohjoisessa orjatyöstä oli jo kauan aiemmin luovuttu. Jännitteet pohjoisen ja etelän välillä kulminoituivat, kun republikaani Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1860. Etelän orjanomistajat pelkäsivät valinnan johtavan orjuuden kieltämiseen, jolloin useat orjavaltiot irtautuivat unionista. Kapinoivat osavaltiot muodostivat Yhdysvaltain lailliselle hallitukselle vastavoimaksi Amerikan konfederaation.

Sota päättyi Yhdysvaltain laillisen hallituksen voittoon. Konfederaation kenraali Robert E. Lee antautui unionin kenraali Ulysses S. Grantille 9. huhtikuuta 1865, ja pian sen jälkeen myös muut konfederaation komentajat seurasivat perässä. Sodan päätyttyä orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja 4 miljoonaa afroamerikkalaista orjaa vapautettiin. Sodan runtelemassa etelässä alkoi jälleenrakennuksen aika samalla, kun pohjoisen abolitionistit yrittivät turvata vapautetuille orjille täydet kansalaisoikeudet. Tavoitteessa kuitenkin epäonnistuttiin, ja afroamerikkalaiset saivat odottaa vielä sata vuotta ennen kuin heitä kohdeltiin laissa tasavertaisina kansalaisina.

Yli miljoona kuolonuhria vaatinut sota on yksi Yhdysvaltain historian verisimmistä konflikteista.[2]

Sotaan johtaneet tapahtumat

Yhdysvallat ennen sisällissotaa

Masonin–Dixonin linjan pohjoispuolella neljä viidestä amerikkalaisesta oli luku- ja kirjoitustaitoinen. Yhdysvallat oli ennen vuotta 1850 lähes yksinomaan protestanttinen, ja seurakuntalaisten tuli osata lukea Raamattua kotona ja jumalanpalveluksissa. Pohjoisvaltioissa lähes kaikki lapset lähetettiin kouluun, ja erityisesti Uudessa-Englannissa tämä koski käytännössä kaikkia lapsia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ennen sisällissodan syttymistä Yhdysvallat oli jo huomattavasti Eurooppaa rikkaampaa aluetta. Vaikka Yhdysvalloissa ei vielä ollut resursseja esimerkiksi ruoan ulkomaanvientiin, maatalous oli edistynyttä, ja pohjoinen oli kasvavissa määrin teollistunut. Pohjoisessa paikalliset ja laajalevikkiset sanomalehdet tavoittivat suuren osan kansasta.[3]

Kysymys orjuudesta
Orjia virginialaisella plantaasilla 1670. Siirtomaa-aikana alkanut orjuus jatkui Yhdysvaltain eteläisissä osissa sisällissotaan asti. Pohjoisvalloissa se kiellettiin pian itsenäistymisen jälkeen.

Yhdysvaltain pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välillä oli ollut voimakkaita ristiriitoja jo itsenäistymisestä lähtien. Yksi huomattavimpia oli kysymys orjuudesta, joka oli etelävalloissa taloudellisesti merkittävä osa suurplantaaseille perustuvaa maataloustuotantoa. Perustuslain kirjoittajille orjuuskysymys oli suurimpia kiistakapuloita, joka edellytti monia kompromisseja ennen kuin perustuslaki kelpasi kaikille osavaltioille. Pian itsenäistymisen jälkeen pääosa pohjoisvalloista vapautti orjat. Maatalousvaltaisissa etelävaltioissa orjuuden keskeinen osa niiden taloudessa aiheutti sen, että ne vastustivat jyrkästi yrityksiä ulottaa orjuuden kieltäminen myös etelään.[4]

Orjuuskysymyksen lisäksi pohjois- ja etelävaltioita erottivat myös mm. talousjärjestelmää, ulkomaankauppaa ja osavaltioiden asemaa koskevat erimielisyydet, mutta niihin ei ollut mahdollista löytää neuvottelemalla kompromissiratkaisuja. Sen sijaan juuri orjuuskysymyksellä ja erityisesti kysymyksellä uusien osavaltioiden liittämisestä unioniin orjuuden sallivina ns. orjavaltioina tai sen kieltävinä ns. vapaina valtioina oli oleva ratkaiseva osa sisällissotaan johtavana kiistan aiheena.[4]

Etelävaltioissa nimittäin laskettiin, että niiden väestönkasvu jäi koko ajan jälkeen pohjoisvalloista ja ne kokivat sen tähden asemansa käyvän jatkuvasti ahtaammaksi. Pohjoisvallat olivat alusta asti väkirikkaampia ja perustuslakia laadittaessa oli juuri tästä syystä asetettu väestön mukaan valittavaa edustajainhuonetta tasapainottamaan senaatti, johon kaikki osavaltiot saivat väkilukuun katsomatta kaksi senaattoria. Tämän vuoksi etelälle oli erityisen tärkeää säilyttää vapaiden ja orjavaltioiden tasapaino uusien liittovaltioon otettavien osavaltioiden parissa.[4]

Vapaiden (sininen) ja orjavaltioiden (punainen) kehitys 1789-1861.

Sitä mukaa kun Yhdysvallat laajeni itärannikolta länteen, ja uusia osavaltioita liittyi unioniin, kongressi päätyi sarjaan kompromisseja, joihin molemmat osapuolet pystyivät tyytymään. Ensimmäinen merkittävä sopimus vuonna 1820 sai nimen Missourin kompromissi. Siinä uusien orjavaltioiden ja vapaiden valtioiden rajaksi sovittiin 36°30' pohjoista leveyttä, paitsi uudessa Missourin osavaltiossa, josta tulisi orjavaltio.[5]

Sovusta tuli kuitenkin lyhytikäinen, sillä taustalla oleva perustavanlaatuinen ristiriita jäi kytemään ja jokaisen uuden osavaltioehdokkaan kohdalla asia nostettiin näennäisestä sovinnosta huolimatta uudelleen esiin. Vuonna 1850 kongressi lopulta ratkaisi useita avoimia kiistakysymyksiä yhdellä kertaa säätämällä viisi eri lakia, joita kutsutaan vuoden 1850 kompromissiksi. Tässä yhteydessä Kalifornia hyväksyttiin vapaana valtiona unioniin vaikka osia siitä oli 36°-leveyspiirin eteläpuolelta. Utah ja New Mexico saivat oikeuden halutessaan liittyä unioniin orjavaltioina, vaikka merkittäviä osia niistä oli saman leveyspiirin pohjoispuolella. Osana kompromissia Texas luopui aluevaatimuksestaan New Mexicolta, ja sai vastineeksi helpotusta huomattavaan valtionvelkaansa. Myönnytys oli merkittävä, sillä aiemmin Texas oli uhannut puolustavansa vaikka asein oikeuttaan New Mexicoon.[6]

Orjakysymys kannattelee Lincolnin presidenttiehdokkuutta. Aikalaispilakuvassa orja vie Lincolnia eteenpäin vasemmalla, republikaanien puoluekoneisto oikealla.

Kompromissin jälkeen etelässä vahva demokraattipuolue pääsi hetkeksi hallitsemaan Yhdysvaltain politiikkaa käytännössä yksin, koska Whig-puolue hajosi juuri orjuuskysymyksen aiheuttamiin sisäisiin ristiriitoihin. Osittain Whig-puolueen rauniolle perustettiin 1854 republikaaninen puolue, jolle tuli avoimen orjuuden vastainen puolueohjelma. Merkittävä kimmoke uuden puolueen perustamiseen oli samana vuonna demokraattien johdolla säädetty Kansas-Nebraska-laki, joka käytännössä kumosi Missourin kompromissin. Laki nimittäin salli kummankin alueen asukkaiden itse päättää orjuuden sallimisesta teritorioidensa alueella, vaikka ne sijaitsivat 36°-leveyspiirin pohjoispuolella.[5]

Toisin kuin aikaisemmat selkeästi orjuuden vastaiset puolueet, republikaanit saivat nopeasti kannatusta ja nousivat vakavastiotettavaksi haastajaksi demokraateille. Vuoteen 1858 mennessä republikaanit oli suurin puolue käytännöllisesti katsoen kaikissa pohjoisvalloissa. Merkittäväksi vedenjakajaksi muodostuivat vuoden 1860 presidentinvaalit.[7]

Republikaanipuolue nimitti presidenttiehdokkaakseen orjuuden vastustajana tunnetun Abraham Lincolnin, joka oli noussut maanlaajuiseen kuuluisuuteen senaattorikampanjansa aikana käymillään väittelyillä orjuutta kannattavan vastaehdokkaansa demokraattien Stephen Douglasin kanssa. Vaikka Lincoln korosti kampanjassaan ettei kannattanut, eikä aikonut esittää orjuuden kieltämistä Yhdysvalloissa jos tulisi valituksi presidentiksi, hän kuitenkin kannatti orjuuden rajoittamista olemassa oleviin orjavaltioihin. Uudet osavaltiot, Lincoln ehdotti, tulisi liittää unioniin vapaina valtioina.[7]

Etelävalloissa suhtauduttiin jyrkän epäileväisesti Lincolniin. Vaikka hänen lupauksensa orjuuden säilyttämisestä etelässä olisikin hyväksytty, mitä sitäkin epäiltiin, nähtiin hänen aikomuksensa estää uusien orjavaltioiden liittäminen unioniin vakavana uhkana orjuudelle pitkällä aikavälillä. Ennen pitkää se tietäisi vapaille valtioille ylivoimaista enemmistöä edustajainhuoneen lisäksi myös senaatissa.[4]

Kun tieto Lincolnin valinnasta tuli, etelävaltioilla ei kestänyt pitkään alkaa suunnitella irrottautumista liittovaltiosta. Etelä-Carolina ehti irrottautua jo vuonna 1860. Etelä-Carolinalle asia oli polttavin, sillä orjien osuus sen väestöstä oli liittovaltion korkein[8]. Julistuksessaan irtautumisen syistä Etelä-Carolinan hallitus ilmoitti, viitaten Lincolniin:

"Hänelle annetaan johdettavaksemme yhteinen hallintomme, koska hän on julistanut että 'hallitus ei tule kestämään pysyvästi puolittaista orjuutta, puolittaista vapautta', ja yleisön mielenrauhan tulee nojata uskoon siitä että orjuus on tiellä kohti lopullista katoamistaan. [...] Kun perustuslain antamaat takeet menetetään, menetetään myös osavaltioiden yhtäläiset oikeudet. Orjia pitävät osavaltiot eivät voi enää harjoittaa itsehallintoa tai puolustaa itseään, ja liittovaltion hallituksesta tulee heidän vihollisensa."[9]

Ennen kuin Lincoln ehti edes astua virkaansa maaliskuussa 1861, vielä kuusi muuta osavaltiota, kaikki orjavaltioita, oli ennättänyt yhtyä Etelä-Carolinan aloittamaan kapinaan.[10]

Sodan alkaminen
Pohjoisvaltiot sinisellä ja etelävaltiot punaisella. Vaaleansinisellä on merkitty ne pohjoisvaltiot, joissa orjuus oli sallittua.

Sota sai alkunsa, kun yksitoista eteläistä osavaltiota julistautui itsenäisiksi. Näissä osavaltioissa oli yhdeksän miljoonaa asukasta, joista neljä miljoonaa oli orjia. Miehiä heillä oli aseissa miljoona. Pohjoisvaltioihin jäi 23 osavaltiota, joissa oli 22 miljoonaa asukasta, joista orjia oli vain vähän, vaikka orjien pitäminen oli laillista mm. pohjoisvaltioiden Delawaressa, Marylandissa ja Missourissa. Heillä taas oli 2,2 miljoonaa miestä aseissa. Etelävaltioita johti Jefferson Davis.

Itsenäisiksi julistautuivat:

Länsi-Virginia ei halunnut liittyä konfederaatioon, joten se erosi Virginiasta ja liittyi pohjoisvaltioihin uutena osavaltiona 31. joulukuuta 1862.

Konfederaation muodostivat aluksi seitsemän syvän etelän valtiota: Etelä-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja aivan viime hetkellä mukaan liittynyt Teksas, jotka julistivat uuden valtioliiton perustetuksi 4. helmikuuta 1861 ja valitsivat presidentikseen Jefferson Davisin. Kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain presidentinvirkaan astui siihen edellisenä syksynä valittu Abraham Lincoln, tunnettu orjuuden vastustaja.

Aluksi elettiin pitkään sotaa, jossa ei ollut taisteluita. Liittovaltion hallitus Washingtonissa julisti, että se piti laittomana Etelävaltioiden hanketta, mutta pidättäytyi toimenpiteistä. Etelävallat takavarikoivat alueelleen jääneen liittovaltion omaisuuden, paitsi kahta tärkeää poikkeusta: armeijan linnoitukset Fort Pickens Floridan ja Fort Sumter Etelä-Carolinan rannikoilla.

Lincoln ei halunnut joutua hyökkääjän osaan, hän itse asiassa julisti virkaanastujaispuheessaan, ettei hyökkäisi etelään, mutta taistelisi vastaan, jos Etelävaltiot hyökkäisivät ensin. Lincolnilla oli syytä pelätä, että horjuvat rajavaltiot lähtisivät etelän puolelle, jos Pohjoinen nähtäisiin hyökkääjänä. Jopa tavanomaiset muona- ja asetäydennykset linnoituksille saatettaisiin nähdä provokaationa.

Tilanne kiristyi, saarretut sotilaat tarvitsivat muonaa. Lincoln päätti lähettää Fort Sumteriin "vain muonaa" ja tiedotti Etelä-Carolinan kuvernöörille että laivoista ei laskettaisi maihin aseita paitsi jos kohdattaisiin vastarintaa. Konfederaatio joutui näin kiusallisen valinnan eteen: joko oli ammuttava ensimmäiset laukaukset, tai sitten näytettävä maailmalle että puheet suvereniteetista olivat pelkkää puhetta.[4]

12. huhtikuuta kuljetus saapui ja Etelä-Carolinan joukot hyökkäsivät Fort Sumteriin, joka antautui seuraavana päivänä. Lincoln katsoi tämän sodanjulistukseksi ja kehotti kaikkia Yhdysvaltoihin vielä kuuluvia osavaltioita lähettämään joukkoja tueksi valtaamaan takaisin etelävaltioiden alueella olevat liittovaltion sotilastukikohdat. Vastalauseena tälle liittovaltiosta erosi vielä neljä pohjoisempaa osavaltiota: Virginia, Arkansas, Pohjois-Carolina ja Tennessee, ja ne liittyivät konfederaatioon. Runsasväestöisen Virginian pääkaupunki Richmond tuli koko uuden valtioliiton pääkaupungiksi. Vain vapaita valtioita lähimpänä olevat orjavaltiot Kentucky, Missouri, Delaware ja Maryland jäivät osaksi pohjoisvaltioita. Lisäksi Unioniin liittyi 20. kesäkuuta 1863 Virginiasta eronnut Länsi-Virginia, jossa orjuus oli vielä sallittua.

Sodan kulku

Sota käynnistyi hitaasti. Kummallakaan osapuolella ei ollut armeijaa, ei liikekannallepanokoneistoa eikä sotilasbudjettia. Pelkkä sodan organisointi kesti pohjoisvaltioilta kaksi vuotta. Pohjoisvaltioilla oli selkeä materiaalinen ylivoima ja miesylivoima, sillä niiden joukoissa taisteli 2 000 000 sotilasta, kun taas etelävaltioiden joukoissa 500 000 sotilasta. Pohjoisvaltioilla oli lisäksi oma laivasto, jollaista etelävaltioilla ei ollut lukuun ottamatta harvoja aluksia, kuten panssarilaiva CSS Virginiaa eli Merrimacia [11]. Pohjoisvaltioilla oli myös vahvemmat taloudelliset resurssit, mutta etelävaltioilla oli paremmat kenraalit, kun suurin osa pätevistä upseereista liittyi etelävaltioiden puolelle. Pohjoisvaltioilla oli myös kehittyneemmät aseet sillä pohjoisvaltioissa oltiin juuri ennen sotaa kehitetty ensimmäiset vipulukkokiväärit, tosin näiden harvinaisuuden ja heikohkon kantaman ansiosta rihlatut musketit pysyivät edelleen ensisijaisina jalkaväen aseina. Myöhemmin sodan aikana kehitettiin myös yksi ensimmäisista konetuliaseista eli Gatling. Pohjoisvaltojen edun mukaista oli odottaa että se saisi mobilisoitua suuremmat joukkonsa liikekannalle. Lincolnia syytettiin hidastelusta ja passiivisuudesta. Kun pohjoinen teki eräitä hyökkäyksiä liian varhain, ne päättyivätkin tappioon, mikä sittemmin saattoi tehdä sodanjohdon turhankin varovaiseksi.[4]

Etelävaltioille oli myös eduksi se, että ne olivat puolustamassa julistettua itsenäisyyttään, ja puolustajalla on yleensä taktinen etu puolellaan. Silti etelävaltioille olisi ollut eduksi nopea hyökkäys niiden suhteellisen aseman ollessa parhaimmillaan ja alkuinnostuksen tuoman poliittisen yhtenäisyyden ollessa vielä tallella[4]. Etelän kenraali Robert E. Lee tekikin kolme merkittävää taktista offensiivia Virginiassa (ns. Antietam-, Gettysburg- ja Shenandoah-sotaretket) ja kenraali Bragg Tennesseessä, mutta ne päättyivät tappioihin. Sen jälkeen etelä tyytyi olemaan pääasiassa puolustuskannalla, mikä johti vääjämättä tappioon ylivoimaista vihollista vastaan.

Sisällissodan taistelut sotanäyttämöittäin.

Tärkeimmät taistelut käytiin etelävaltioiden alueella, enimmäkseen Virginian osavaltiossa tai sen läheisyydessä. Virginian naapurina oleva pohjoisvaltioiden pääkaupunki Washington D.C. oli jatkuvasti etelävaltioiden hyökkäysuhan alla. Toinen rintama oli Mississippi-joella. Muita operatiivisia rintamia olivat Tennessee/Georgia ja Arkansas (ns. Trans-Mississippin vyöhyke).

Jalkaväen sotilas 1865

Merkittävimpien taistelujen joukossa olivat muun muassa:

Näistä taisteluista tunnetuin on Gettysburgin taistelu, jota pidetään sodan käännekohtana.

Sodan alkumetreillä kenraali Leen komentamat joukot menestyivät hyvin ja etenivät kohti pohjoista. Antietamin ja Gettysburgin taistelujen jälkeen Unionin sotaonni kääntyi, ja etenemisen suunta vaihtui. Lopulta Lee ilmoitti joukkojensa antautuvan Appomattoxissa 9. huhtikuuta 1865. Loput etelävaltioiden joukoista antautuivat kesäkuun loppuun mennessä.

Sodankäyntitapojen muuttuminen

Yhdysvaltain sisällissotaa pidetään yhtenä ensimmäisistä nykyaikaisista sodista. Yksi siihen vaikuttanut tekijä oli tekniikan kehitys. Vaikka rihlattuja musketteja olikin ollut käytössä jo 1700-luvulla, näiden lataaminen oli epäkäytännöllisen hankalaa, sillä niissä käytettävien luotien halkaisija oli kutakuinkin sama kuin piipun. Vuonna 1848 ranskalainen upseeri Claude Minié kehitti kartion muotoisen luodin, joka oli halkaisijaltaan piippua pienempi. Se sai nimekseen Minié-luoti. Se laajeni, kun se laukaistaessa painui piipun rihlausta vasten. Tämä mahdollisti rihlattujen muskettien laajamittaisen käytön. Tästä huolimatta 1600-luvulta asti käytössä ollut rivitaktiikka pysyi kutakuinkin ennallaan. Taktiikka johti valtaviin miehistötappioihin, jonka kaltaisia oltiin aiemmin nähty vain Krimin sodassa.

Monia myöhemmin yleistyneitä asioita tuli tässä sodassa ensi kertaa esille. Kenties merkittävin niistä oli rautateiden käyttö ennennäkemättömän nopeisiin miehistö- ja varustetäydennyksiin. Sodassa nähtiin ensimmäinen panssarilaivojen välinen taistelu, kun USS Monitor kohtasi CSS Virginian. Taistelu jäi ratkaisemattomaksi, sillä laivat eivät kyennet läpäisemään toistensa panssaria. Sodassa ensimmäistä kertaa sukellusvene upotti pinta-aluksen kun CSS Hunley upotti USS Housatonicin. Spencer ja Henry olivat ensimmäiset vipulukkokiväärit kun taas kampitoiminen Gatling oli yksi ensimmäisistä konetuliaseista. Yhdysvaltain sisällissota oli myös ensimmäinen sota, jota dokumentoitiin kameran avulla.[12][13]

Sodan päätös
Sisällissodan aikainen Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln.
Sisällissodan aikainen Konfederaation presidentti Jefferson Davis.

Pohjoisvaltiot voittivat sodan materiaalisen ja teknisen ylivoimansa ansiosta. Etelävaltiot antautuivat useassa vaiheessa huhti- ja toukokuun 1865 kuluessa.

Pohjoisvaltioiden joukoissa oli kaikkiaan ollut sodan kuluessa 2–3 miljoonaa sotilasta, joista yli 350 000 kaatui. Etelävaltioiden joukoissa arvioidaan olleen noin 750 000 sotilasta, joista kaatui yli 250 000.

Sodasta toipumista hidasti presidentti Abraham Lincolnin murha huhtikuussa 1865. Hänet murhasi Etelävaltioita kannattanut näyttelijä John Wilkes Booth Lincolnin ollessa katselemassa näytelmää Ford-teatterissa Washington DC:ssä.

Sodan seuraukset

Yhdysvaltain sisällissodan välittömänä seurauksena maan kaikki orjat vapautettiin sodan loputtua. Kun orjat vapautettiin, puuvillaa oli hankala valmistaa, kunnes keksittiin kehruukoneet. Liittovaltion armeija ryhtyi miehittämään antautuneita etelävaltioita, ja vapautetuille orjille sekä muillekin mustille luvattiin kansalaisoikeudet. Seurasi rekonstruktiona tunnettu sotilasvallan kausi. Sillä pyrittiin purkamaan Yhdysvaltain etelää edeltävän vuosisadan hallinnut orjayhteiskunta, parantamaan etelän taloudellisia oloja ja nykyaikaistamaan sen yhteiskuntaa sekä takaamaan kaikille asukkaille yhdenvertaiset oikeudet. Ennen sisällissotaa orjuuden sallineet osavaltiot loivat pian sodan päättymisen jälkeen niin kutsuttuja Black Codes -lakeja, joilla juuri vapautettujen mustien oikeuksia kavennettiin. Kongressissa enemmistönä olleet republikaanit kuitenkin onnistuivat kieltämään nämä lait vuoteen 1870 mennessä. Tämä johti siihen, että monet mustatkin pääsivät ensi kertaa hallintotehtäviin. Uutta järjestystä vastaan nousi etelän valkoisen eliitin ja entisten orjanomistajien ääriliikkeitä, tunnetuimpana Ku Klux Klan, jotka harrastivat lynkkauksia ja yleistä vihanlevitystä.[14]

Rekonstruktion edetessä etelän osavaltiot hyväksyttiin takaisin osaksi Yhdysvaltoja. Unionille myötämielisin Tennessee palasi liittovaltion osaksi jo 1866, muut etelävaltiot vuosina 1868–1870. Suhteellisen väkivallattomasti sujuneen loppuvaiheen jälkeen liittovaltion joukot lopettivat miehityksen, 1870-luvun alkupuolella vaiheittain eri osavaltioissa, viimeisissä vasta vuodenvaihteessa 1876–1877. Joukkojen mukana poistuivat yleensä myös pohjoisesta sodan jälkeen tulleet yritykset ja teollisuuslaitokset. Tämän jälkeen kaikissa etelävaltioissa palasivat valtaan vanhat hallintopuolueet, ja mustat menettivät jälleen suuren osan oikeuksistaan osavaltioiden säätäessä syrjintälakeja. Suurin osa etelän taloudellisista kehityshankkeistakin jäi sikseen. Entiset etelävaltiot jäivät pääosaltaan Yhdysvaltain köyhimmäksi alueeksi, ja rotusyrjintä jatkui räikeänä aina 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluun saakka. Nykypäivään mennessä etelävaltiot ovat kehittyneet paljon vaikka köyhiä alueita onkin. Texasin osavaltiosta on kehittynyt yksi Yhdysvaltojen suurimmista talousmahdeista, tämän lisäksi esimerkiksi suurkaupungit Atlanta, Miami ja Houston ovat kehittyneet ja nykyaikaistuneet 1900-luvun loppupuolella.

Katso myös

Lähteet
  • Axelrod, Alan: The Complete Idiot's Guide to the Civil War. 1998. ISBN 0-02-862122-0.
  • Keegan, John: The American Civil War: A Military History. New York: Vintage Books (Random House), 2009. ISBN 978-0-307-27493-9. (englanniksi)
  • Zinn, Howard: A People's History of the United States. Alkuteos julkaistu 1980. New York: Harper Perennial (HarperCollins), 2015. ISBN 978-0-06-239734-8. (englanniksi)

Viitteet
  1. Holden Reid, Brian: The Civil War and the Wars of the Nineteenth Century. Lontoo: Cassell, 1999. ISBN 0-304-36364-2. (englanniksi)
  2. Keegan 2009, s. 355.
  3. Keegan 2009, s. 4.
  4. Miller, W.: Yhdysvaltain historia, WSOY, 1969.
  5. Library of Cogress: Missouri Compromise. LOC Virtual Services Digital Reference Section, Washington D.C., 2010.
  6. Library of Cogress: Compromise of 1850. LOC Virtual Services Digital Reference Section, Washington D.C., 2010.
  7. Gould, L.: Grand Old Party: A History of the Republicans. Random House, 2003. ISBN 0-375-50741-8.
  8. University of Virginia: Historical Census Browser. University of Virginia Geospatial and Statistical Data Center, 2004.
  9. Souh Carolina Secession Convention: Declaration of the Immediate Causes Which Induce and Justify the Secession of South Carolina from the Federal Union. Evans & Cogswell, 1860.
  10. University of Houston: Dates of Secession (Arkistoitu – Internet Archive). UH Digital History, 2013.
  11. http://history.navy.mil/photos/sh-us-cs/csa-sh/csash-sz/virginia.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. The First Modern War? | Virginia Museum of History & Culture www.virginiahistory.org. Viitattu 28.7.2018. (englanniksi)
  13. Civil War Technology - American Civil War - HISTORY.com HISTORY.com. Viitattu 28.7.2018.
  14. Ku Klux Klan History. Viitattu 2.11.2011. (englanniksi)

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.