Ydinaseeton vyöhyke

Ajatus ydinaseettomasta vyöhykkeestä esitettiin ensimmäisen kerran 1958. Puolan ulkoministeri Adam Rapacki mukaan nimetty suunnitelma esitti Puolan, Tšekkoslovakian sekä Länsi ja Itä-Saksan muodostamaa Keski-Euroopan ydinaseetonta vyöhykettä, johon myös muut Europpan maat olisivat halutessaan voineet osallistua. Kylmä sota teki suunnitelman kuitenkin toteuttamiskelvottomaksi.[2] Käytännössä ensimmäinen ydinaseeton vyöhyke muodostui vuonna 1961, jolloin voimaan astunut Antarktiksen sopimus kielsi ydinjätteen loppusijoittamisen ja, muun sotilaallisen toiminnan lisäksi, ydinräjäytykset 60. leveyspiirin eteläpuolella[3][4]. Vastaava vaikutus oli vuonna 1967 voimaan astuneella Ulkoavaruuden sopimuksella, joka kieltää kaikkien joukkutuhoaseiden asettamisen valmiuteen ulkoavaruuteen tai toisille taivaankappaleille. On huomattava, että sopimus on muotoiltu niin, etteivät lentonsa aikana avaruuden rajan ohittavat mannertenväliset ydinohjukset riko sopimuksen säännöksiä.[5]

Ensimmäinen varsinainen ydinaseeton vyöhyke, Etelä-Amerikan ja Karibian ydinaseeton vyöhyke muodostettiin Tlatelolcon sopimuksella[6], joka allekirjoitettiin vuonna 1967 ja astui voimaan 1969. Kaikki 33 Latinalaisen Amerikan ja Karibian maata irtisanoutuivat ydinaseidan hallinnasta, testaamisesta ja käytöstä. Sopimusta valvovaksi kansainväliseksi järjestöksi perustettiin samalla Agency for the Prohibition of Nuclear Weapons in Latin America and the Caribbean (OPANAL). Sopimukseen kuuluu myös kaksi lisäprotokollaa. Ensimmäinen protokolla on tarkoitettu Etelä-Amerikan ja Karibian ulkopuolisille valtioille, jotka de jure tai de facto hallitsevat vyöhykkeeseen kuuluvia alueita, kuten esimerkiksi Ranskan hallitsema Ranskan Guyana. Toisen lisäprotokollan vahvistamalla ydinasevallat tunnustavat sopimuksen.[7]

Teknisen kehityksen luomat uudet mahdollisuudet hyödyntää merenpohjaa taloudellisesti ja sotilaallisesti alkoivat herättää huolta 60-luvulla. Vuonna 1969 Neuvostoliitto ehdotti merenpohjan täydellistä demilitarisointia yli 12 merimailin päässä rannikosta. Yhdysvallat ei tähän suostunut, koska sopimus olisi merkinnyt muun muassa merenpohjaan asennettujen, sukellusveneiden paikallistamiseen käytettyjen kuuntelulaitteiden kieltämistä. Molemmilla suurvalloilla oli kuitenkin poliittista tahtoa ehkäistä uusi asevarustelukilpa ja jatkoneuvottelujen jälkeen valtiot esittivät yhteisen päätöslauselman vuoden 1969 aseidenriisuntakonferenssissa. YK:ssa käytyjen jatkoneuvotteluiden jälkeen Merenpohjan joukkotuhoaseiden kieltosopimus[8] avattiin allekirjoitettavaksi 1971 ja astui voimaan vuotta myöhemmin. Myöskään tällä sopimuksella ei ole erillistä verifiointimekanismia, vaan sopimusosapuolilla on oikeus tarkkailla muiden osapuolten toimia merenpohjassa. Nimensä mukaisesti merenpohjan joukkotuhoaseiden kieltosopimus koskee vain pohjaan asennettavia asejärjestelmiä; ydin- ja muilla joukkutuhoaseilla varustettujen alusten on kansainvälisen oikeuden puitteissa sallittua liikkua kansainvälisillä vesialueilla.[9][10]

Yhdysvaltain ydinkoe Romeo Bikinin atollilla vuonna 1954.

Eteläisen Tyynenmeren valtiot huolestuivat 1960- ja -70-luvuilla muun muassa Yhdysvaltain ja Ranskan alueella suorittamista ydinkokeista sekä ydinjätteen mereen dumppaamisen aiheuttamista riskeistä. Uusi-Seelanti ehdotti ydinaseettoman vyöhykkeen luomista alueen valtioiden yhteistyöfoorumissa jo vuonna 1975. Sopimus avattiin allekirjoituksille lopulta kymmenen vuotta myöhemmin Rarotongalla, Cookinsaarilla ja tuli voimaan 1986. Tlatelolcon sopimuksesta poiketen, Rarotongan sopimus[11] ei luonut erillistä toimeenpanevaa organisaatiota, vaan vyöhykkeen verifikaatio tapahtuu keskinäisen tietojenvaihdon ja Kansainvälinen atomienergiajärjestön safeguards-sopimusten avulla. Mikronesia, Marshallinsaaret ja Palau eivät ole liittyneet vyöhykkeeseen, koska niillä on sopimusvelvoite sallia Yhdysvaltain ydinsukellusveneiden liikkua aluevesillään. Rarotongan sopimuksen kaksi ensimmäistä lisäprotokollaa vastaavat Tlatelolcon sopimuksen protokollia. Kolmannen protokollan allekirjoittamalla vyöhykkeen ulkopuoliset valtiot irtisanoutuvat ydinkokeista eteläisellä Tyynellämerellä. Rarotongan sopimus on Tlatelolcoa laajempi, sillä se kieltää myös rauhanomaiset ydinräjäytykset sekä ydinjätteiden dumppaamisen.[12]

ASEANin alkuperäiset jäsenvaltiot – Indonesia, Malesia, Filippiinit, Singapore ja Thaimaa julistivat alueensa ”Rauhan, vapauden ja liittoutumattomuuden vyöhykkeeksi” jo 1971[13]. Kylmän sodan ja alueen valtioiden välisten jännitteiden vuoksi julistuksessa esitetty tavoite ydinaseettomasta vyöhykkeestä ei kuitenkaan tuolloin ollut toteutettavissa. Ensimmäinen käytännön ehdotus sopimuksesta esitettiin 80-luvun puolivälissä. Lopulta joulukuussa 1995 10 ASEAN-maata allekirjoitti Bangokokin sopimuksen[14] ja vyöhyke astui voimaan 1997. Myöskään Bangkokin sopimuksella ei ole erillistä valvovaa organisaatiota vaan verifikaatio tapahtuu tietojenvaihdon ja IAEA:n toimien avulla. Sopimuksen jäsenmailla on kuitenkin oikeus halutessaan tarkastaa toistensa ydinlaitoksia.[15]

Viimeiset venäläiset sotilaat poistuivat Mongoliasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Samana vuonna Mongolia ilmoitti kieltävänsä ydinaseet alueeltaan ja pyrkivänsä hankkimaan ydinaseettomalle statukselleen kansainvälisen tunnustuksen. Edellytykset tavoitteelle olivat hyvät, sillä sekä Venäjä että Kiina suhtautuivat siihen positiivisesti. Lisäksi YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 3472/1975[1] mahdollisti myös yhden valtion muodostamien ydinaseettomien vyöhykkeiden tunnustamisen. [16]. Neuvotteluja käytiin YK:n puitteissa ja Mongolian ydinaseeton status hyväksyttiin yleiskokouksessa vuonna 1998 päätöslauselmalla 53/77 D[17]. Mongolian kansalliseen lakiin ydinaseiden kielto lisättiin vuonna 2000[18].

Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat seurasivat Mongolian esimerkkiä ja vuonna 1997 Kazakstanin, Kirgistanin, Tadžikistanin, Uzbekistanin ja Turkmenistanin valtionpäämiehet antoivat Almatyn julistuksen[19], jossa asettivat ydinaseettoman vyöhykkeen tavoitteekseen. Alueen geopoliittinen tilanne vaikeutti neuvotteluita. Läntiset ydinasevaltiot vastustivat sopimuksen artiklaa, jossa todettiin, ettei se vaikuttaisi aikaisempiin kansainvälisiin sitoumuksiin, ts. allekirjoittajavaltioiden ydinaseita koskeviin sopimuksiin Venäjän kanssa. Semein sopimus[20] allekirjoitettiin Semipalatinskin ydinkoealueella Kazakstanissa 2006 ja astui voimaan 2009[21].

Pelindaban sopimus[22] sai alkusysäyksensä Ranskan suoritettua 1960-luvulla ydinkokeita Saharassa, nykyisen Algerian alueella. Afrikan yhtenäisyysjärjestö (OAU) asetti Afrikan ydinaseettoman vyöhykkeen tavoitteekseen ensimmäisessä kokouksessaan vuonna 1964. Kylmä sota ja mantereen ainoan ydinasekyvyn omaavan valtion, Etelä-Afrikan pysyttely ydinsulkusopimuksen ulkopuolella kuitenkin tekivät etenimisen kohti tätä tavoitetta mahdottomaksi useiksi kymmeniksi vuosiksi. Etelä-Afrikan purettua ydinohjelmansa vuonna 1991 neuvottelut vyöhykkeestä alkoivat OAU:n ja YK:n puitteissa. Sopimus avattiin allekirjoituksille Kairossa 1996 ja se astui voimaan 2009. Aikaisemmissa ydinaseettomien vyöhykkeiden sopimuksissa asetettujen rajoitusten ja vaatimusten lisäksi Pelindaban sopimus kieltää aseelliset hyökkäykset ydinlaitoksia vastaan ja asettaa vaatimuksia laitosten turvajärjestelyille.[23][24]

Koko tunnettu maailmankaikkeus 100 kilometriä merenpinnan tason yläpuolella on ydinaseeton vyöhyke, samoin kaikki merenpohja 12 merimailia kauempana rannikoista. Maan pinnalla ydinaseettomat vyöhykkeet kattavat tällä hetkellä 84 miljoonaa neliökilometriä, 56% koko planeetan maapinta-alasta. Vyöhykkeisiin kuuluu 115 maailman 193 valtiosta ja niiden alueella asuu 39% maailman väestöstä. Ydinaseettomat vyöhykkeet kattavat koko eteläisen pallonpuoliskon.

Kaikki varsinaisten ydinaseettomien vyöhykkeiden sopimukset sisältävät lisäprotokollan, joka hyväksymällä ydinsulkusopimuksessa tunnustetut ydinasevaltiot tunnustavat vyöhykkeen ja antavat vyöhykkeen maille negatiiviset turvatakuut. Toistaiseksi kaikki ydinasevaltiot ovat ratifioineet vain Tlatelolcon sopimuksen lisäprotokollan.

Rarotongan sopimuksen toisen lisäprotokollan ovat ratifoineet Yhdysvaltoja lukuun ottamatta kaikki ydinasevaltiot. Yhdysvallat on allekirjoittanut sopimuksen mutta ei ratifioi Amerikan Samoalla sijaitsevan sotilastukikohtansa vuoksi. Yhdysvallat ei myöskään ole ratifioinut Pelindaban sopimusta, jonka ongelmakohta koskee Diego Garcialla sijaitsevaa strategista lentotukikohtaa.[2][23]

Yksikään ydinsulkusopimuksen tunnustama ydinasevaltio ei ole toistaiseksi ratifioinut Bangkokin ja Semein sopimusten lisäprotokollia.[2]

Kiinan kansantasavalta on antanut yksipuolisen julistuksen, jossa se irtisanoutuu ydinaseiden käytöstä kaikkia ydinaseettomia valtioita vastaan, riippumatta niiden jäsenyydestä ydinaseettomissa vyöhykkeissä.[25] Toisin kuin vyöhykesopimuksen lisäprotokollan ratifiointi, tämän kaltainen julistus ei kuitenkaan ole kansainvälisen oikeuden näkökulmasta juridisesti sitova.

• Antarktiksen sopimus, 1961 [3]
• Ulkoavaruuden sopimus, 1967 [5]
• Latinalaisen Amerikan ja Karibian ydinaseeton vyöhyke (Tlatelolcon sopimus), 1969[6]
• Sopimus ydinaseiden sekä muiden joukkotuhoaseiden merenpohjaan ja sen sisustaan asettamisen kieltämiseksi, 1972[8]
• Eteläisen Tyynenmeren ydinaseeton vyöhyke (Rarotongan sopimus), 1986 [11]
• Kaakkois-Aasian ydinaseeton vyöhyke (Bangkokin sopimus), 1997 [14]
• Mongolian ydinaseeton status, 1998 [18]
• Keski-Aasian ydinaseeton vyöhyke (Semein sopimus), 2009 [20]
• Afrikan ydinaseeton vyöhyke (Pelindaban sopimus), 2009 [22]

• Keski-Euroopan ydinaseeton vyöhyke (Rapackin suunnitelma), 1958
• Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, 1963 & 1978
• Korean niemimaan ydinaseeton vyöhyke[26]
• Etelä-Aasian ydinaseeton vyöhyke[27]

• Arktinen ydinaseeton vyöhyke [28][29]

• Pohjolan ydinaseeton vyöhyke
• Ydinaseriisunta

• OPANAL, Etelä-Amerikan ja Karibian ydinaseettoman vyöhykkeen toimeenpanoa valvova järjestö. (englanniksi)
• NWFZ Clearinghouse. James Martin Center for Nonproliferation Studies:n kysymys & vastaus-artikkeli sekä dokumentti- ja linkkitietokanta.(englanniksi)