Wrangelinsaari

Satelliittikuva saaresta.

Wrangelinsaari on pitkänomainen, 125 kilometriä pitkä saari, jonka pinta-ala on 7 609 neliökilometriä.[2] Se sijaitsee Pohjoisessa jäämeressä Venäjän koillisosassa. Saaren erottaa mantereesta Longinsalmi, ja itse saari erottaa Itä-Siperian meren Tšuktšimerestä.[3] Saari on 140 kilometrin päässä Manner-Siperiasta.[4]

Maantieteellisesti Wrangelinsaari voidaan jakaa noin 15 kilometriä leveään eteläiseen rannikkotasankoon, noin 40 kilometriä leveään keskusvuoristoon ja noin 25 kilometriä leveään pohjoiseen rannikkotasankoon.[5] Wrangelinsaaren keskiosassa on laaksojen rikkoma Tsentralnjevuoristo, joka kohoaa enimmillään 1 096 metriin.[6] Pääosa vuorista jää kuitenkin 500 metriin.[5] Vuoristoa reunustavat lännestä, pohjoisesta ja etelästä kukkulat, jotka ovat 200–600 metrin korkuisia. Keskusvuoristoa reunustavakin alue on laaksojen halkomaa, ja se on eräänlaista peneplaania.[6]

Etelä- ja pohjoisosissa ylänköalue laskeutuu tulvasedimentistä koostuvaksi alangoksi, joka on keskimäärin 15 metrin korkeudella merenpinnasta. Paikoin vuoristo jatkuu rantaan saakka ja muodostaa jyrkkiä rinteitä ja kallioita.[6] Erityisesti saaren pohjoispuoli on laajaa alluviaalitasankoa, jossa on holoseenikautisia karstialtaita.[7]

Saarella on 1 400 vähintään kilometrin pituista jokea, ja niistä viisi on yli 50 kilometrin pituisia. Saarella on myös 900 järveä, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 80 neliökilometriä. Järviä on erityisesti pohjoisella alankoalueella. Ne ovat muodostuneet pääosin karstitoiminnan seurauksena, mutta jotkut isoimmista järvistä ovat muodostuneet rantalaguuneista.[6]

Geologisesti Wrangelinsaaren kiviaines voidaan jakaa kolmeen yksikköön. Vanhin niistä on niin sanottu ”Wrangelin kompleksi”. Saaren keskusvuoristo kuuluu tähän yksikköön. Se on muodostunut vanhoista metamorfisista kivistä ja magmakivistä.[8]

Paleotsooisen kauden kompleksissa on erilaisia sedimenttikivilajeja, kuten kalkkikiveä, merkelikiveä, hiekkakiveä ja silttikiveä sekä niiden metamorfisia vastineita. Myöhäistertiäärikauden kompleksissa on mutakiveä, silttikiveä ja tummaa savikiveä.[6] Vanhimmat paleotsooiset kivet ovat saaren luoteis- ja länsiosissa.[8]

Kolmen kompleksin lisäksi on sekä gabro- että graniittikiviä, joita on erityisesti metamorfisessa kompleksissa. Peruskalliota peittää pääosin kvartäärikauden kerrostumat.[6]

Saaren maannosta hallitsee kosteilla alueilla tundrasodi ja arktinen gleysoli. Sisämaassa on arktisille saarille harvinaista kryoaridia aromaannosta ja arotundramaannosta, jota esiintyy enemmän manner-Siperiassa ja Venäjän Kaukoidän pohjoisosissa. Kuivissa sisäosissa on myös arktisella alueella harvinaista suolamaata. Sisäosissa on myös saarelle ominaista tundra-karbonaattimaannosta.[6]

Wrangelinsaaren maastoa.

Lähikuva tundrakasvillisuudesta.

Wrangelinsaaren kasvillisuus on vaihtelevaa tundraa. Maisemaan kuuluu niin kuivaa tundraa kuin sammaleisia kumpuja, niittyjä, ruohomaita, suoalueita ja kuivaa kylmyysaavikkoa.[9] Saari oli lähes jäätön viime jääkauden aikana, ja paikoin sen arotundra ei ole muuttunut miljooniin vuosiin.[10] Mantereen puolella Tšuktšien niemimaalla ei ole varsinaisesti vastaavia elinympäristöjä, joten Wrangelinsaaren kasvillisuus saattaa olla lähimpänä myöhäispleistoseenin pohjoista arotundraa.[11] Jääkauden lopussa ja holoseenikauden alussa ilmasto lienee ollut nykyistä kosteampi ja lämpimämpi. Ennen holoseenia saarella oli paljon saraa, mikä viittaa nykyistä leudompaan ilmastoon.[12]

Wrangelinsaaren kasvillisuus on monimuotoista, ja se vaihtelee tundrakasvillisuuden alatyypeistä erilaisiin ainutlaatuisiin elinympäristöihin. Tyypillisen tundrakasvillisuuden lisäksi saarella on elinympäristöjä, joiden kasvillisuus muistuttaa enemmän eteläisempää subarktista tyyppiä. Tällaisia ovat erilaiset tundraniityt, varpioiden hallitsema tundra, saroja ja vihvilöitä kasvavat suot sekä pensastundrat ja tulvatasankopensaikot, joita ei muilla arktisilla saarilla ole. Vuoristojen etelärinteillä on myös melko poikkeuksellista tundrakasvillisuutta.[13] Niiden kuivakkokasvillisuus on erityisen runsasta, ja niillä kasvaa jopa 50–60 kasvilajia. Näiden niittyjen tyyppilajeja ovat saralajit tylppösara, kalliosara ja Carex duriuscula.[11]

Suurin osa kasvillisuudesta on matalaa.[10] Jokivarsilla villapajut ja tunturipajut voivat kasvaa metrinkin korkuisiksi.[11]

Wrangelinsaaren kasvilajisto on kehittynyt poikkeukselliseksi, koska saaren syrjäisen sijainnin ansiosta sitä eivät ole uhanneet muualta tulleet lajit.[10] Saarella kasvaa kaikkiaan 417 putkilokasvilajia tai -alalajia, enemmän kuin koko Kanadan arktisilla saarilla yhteensä. Lisäksi saarella kasvaa 331 sammal- ja 310 jäkälälajia.[14]

Saaren valtalajeja ovat erilaiset ristikukkais-, ruusu-, leinikki- ja rikkokasvilajit. Saarella kasvavia kukkivia kasveja ovat muun muassa lapinvuokko, hämeenkylmänkukka, kastiljoihin kuuluva Castilleja elegans ja 17 unikkolajia, joista viisi on kotoperäisiä.[14] Wrangelinsaaren kasvillisuuslajistoon kuuluu monia poikkeuksellisia kasveja, jotka yleensä luokitellaan kasvavaksi etelämpänä tai Amerikassa. Saaren amerikkalaisia lajeja, joita ei ole muualla Aasiassa, ovat muun muassa litukoihin kuuluva Cardamine purpurea ja ketokatkeroihin kuuluva Gentianella propinqua.[13]

Wrangelinsaaren putkilokasveissa on 21 kotoperäistä lajia tai alalajia, ja kuutta lajeista ei tavata Aasian muissa osissa.[14] Näin suurta määrää kotoperäisiä lajeja ei tavata muualla artiksella. Osa saaren tyypillisistä lajeista, kuten keulankärkiin kuuluva Oxytropis uschakovii sekä unikoihin kuuluvat Papaver multiradiatum ja Papaver chionophilum, ovat mantereella laajalle levinneiden lajien kotoperäisiä muotoja. Osa kotoperäisistä lajeista puolestaan ovat vanhoja reliktejä, joita tunnetaan vain muutamasta mikropopulaatiosta. Tällaisia ovat muun muassa hanhikkilaji Potentilla wrangelii ja keulankärkilaji Oxytropis uniflora, jotka kasvavat hyvin rajatulla alueella Neizvestnajajoen yläjuoksulla.[13]

Lintuja Wrangelinsaaren kaakkoiskärjen kalliolla.

Wrangelinsaarella elää seitsemän maanisäkäslajia. Sen jääkarhupopulaatio on Venäjän arktisten alueiden suurin. Wrangelinsaarella ja Geraldinsaarella käy vuosittain synnyttämässä 300–600 jääkarhuemoa. Muita Wrangelinsaaren nisäkäslajeja ovat naali, ahma, wrangelinkaulussopuli ja siperiansopuli. Lisäksi saarella on 1900-luvulla istutettu peuroja ja myskihärkiä, jotka paleontologisten todisteiden perusteella ovat aiemmin kuuluneet saaren lajistoon. Nykyään myskihärkiä on noin 850–1000.[15] Talvelle ne laiduntavat enimmäkseen vähälumisilla vuorten rinteillä, joissa on helpompi hankkia ravintoa.[16] Saarella käy ajoittain myös susia. Wrangelinsaaren mursupopulaatio on maailman suurin. Siellä ja läheisellä Geraldinsaarella asuu 80 000–100 000 mursua. Saaren vesillä ovat yleisiä myös norppa ja partahylje, joiden lisäksi niillä käy useita valaslajeja. Alue on erityisen tärkeä harmaa- ja maitovalaille.[14][17]

Saarella on tavattu 169 lintulajia, joista 62:n on todettu pesivän siellä. Lajeista vain tunturipöllö ja korppi eivät ole muuttolintuja.[14] Pääosa lajeista on sirkumpolaarisia, kuten lapinsirkku, pulmunen, tundrakurmitsa, karikukko ja isosirri.[13] Saaren petolintuja ovat tunturihaukka, muuttohaukka ja tunturipöllö. Yleisimpiä lintuja puolestaan ovat tundraurpiainen, lapinsirkku ja pulmunen. Wrangelinsaari on Euraasiassa ainoa paikka, jossa eskimosirri ja tundravikla pesivät.[14]

Vesilinnuista huomattavin on lumihanhi, jonka pesimäyhdyskunnassa Tundrajoen yläjuoksulla on 250 000–300 000 paria. Saaren länsi- ja itärannikolla on laajoja merilintuyhteisöjä. Niiden valtalajit ovat ulappamerimetso, pikkukajava, punajalkakajava, isolokki, pohjankiisla ja riskilä. Yleisiä saarella tavattavia muuttavia lokkeja ovat ruusulokki, jäälokki ja tiiralokki, jonka vuotuinen muuttomatka on 42 000 kilometriä.[14]

Saaren matalat joet ja järvet jäätyvät umpeen talvisin, joten makeanveden kaloja siellä ei ole. Nieriä, kyttyrälohi, koiralohi ja jäämerenseiti nousevat joskus suurimpien jokien suille ja rannikon laguuneille. Muita merikaloja saarta ympäröivissä vesissä ovat muun muassa napakampela ja keltanavaga.[14]

Wrangelinsaaren elää runsaasti erilaisia selkärangattomia, enemmän kuin normaalisti arktisilla alueilla. Lisäksi monia lajeja tavataan normaalisti huomattavasti etelämpänä. Saarelta on löydetty 31 hämähäkki-, 58 kovakuoriais- ja 42 perhoslajia. Saaren lajistossa on erityisen paljon lehtikuoriaisia (7 lajia) ja kärsäkkäitä (11 lajia).[13]

Wrangelinsaarelta löydettyjä villamammutin ja myskihärän jäännöksiä.

Saari on myös paleontologisesti mielenkiintoinen, sillä sieltä on löytynyt monia pleistoseeni- ja holoseenikauden nisäkkäiden jäänteitä. Saaren eläimistöön on kuulunut muun muassa villamammutti, arovisentti ja przewalskinhevonen. Lisäksi saarella on löytynyt todisteita villasarvikuonosta.[18]

Wrangelinsaarella mammutit säilyivät pidempään kuin missään muualla. Euraasian ja Pohjois-Amerikan mantereelta villamammutit hävisivät 10 000 vuotta sitten, mutta Wrangelinsaarella 500–1 000 yksilön populaatio eli vielä sen jälkeen 6 000 vuotta. Toinen eristyksiin jäänyt saaripopulaatio eli Alaskassa St. Paulin saarella.[19] Ruotsalaisen paleogeneetikon Love Dalénin mukaan viimeiset villamammutit hävisivät Wrangelinsaarelta ihmisten tai luonnon olosuhteiden takia. Saaren populaatio oli hyvin eristynyt, kun merenpinta nousi saaren ympärillä.[20] Ihmistoiminnan osuudesta mammuttien katoamiseen ei kuitenkaan ole toistaiseksi todisteita.[21]

Wrangelinsaaren mammutteja on kutsuttu välillä ”kääpiömammuteiksi”.[22] Vuonna 2003 julkaistun tutkimuksen mukaan Wrangelinsaaren mammutit eivät olleet poikkeuksellisen pieniä. Niiden säkäkorkeus oli 180–230 senttimetriä, mikä vastaa todennäköisesti pleistoseenikauden Pohjois-Siperian mammuttien kokoa. Mammutit eivät olleet erityisesti pienentyneet sen jälkeen kun Wrangelinsaari oli irronnut mantereesta. Saarelta on kyllä löydetty hyvin pienienkin yksilöiden hampaita, mutta niiden määrä ei ole erityisesti kasvanut uusimmissa löydöissä.[23]

Wrangelinsaaren ensimmäiset asukkaat olivat paleoeskimoita, jotka asettuivat saarelle noin 3 500 vuotta sitten. Saarelta on löytynyt etelärannikolta yksi neoliittinen kylä.[25] Arkeologisia kaivauksia on tehty etelärannikolta runsaan 280 neliömetrin suuruiselta alueelta. Kaivauksissa on havaittu useita tulisijoja ja kuoppa, jossa oli mursujen, muiden hylkeiden, lintujen ja jääkarhujen luiden palasia. Lisäksi alueelta on löydetty luu- ja kiviesineitä.[26] Löytöjen perusteella alkuperäisasukkaat tulivat toimeen merieläimillä.[25]

Tutkijat eivät ole varmoja, mistä Wrangelinsaaren paleoeskimot saarelle tulivat. Aluetta tutkineet venäläiset arkeologit Nikolai Dikov ja Tasjan Tein ovat sitä mieltä, että Wrangelinsaaren kulttuuri olisi alaskalaista alkuperää. Dikovin mukaan Wrangelinsaarelta löydetyissä kivityökaluissa on yhtäläisyyksiä sekä Grönlannista että Alaskasta löydettyihin työkaluihin. Osissa työkaluissa on puolestaan niin suuria eroavaisuuksia, että Dikov on ehdottanut, että Wrangelinsaaren asukkailla on ollut kulttuurivaihtoa Kamtšatkan alueelle.[26] Kun eurooppalaiset löysivät saaren, siellä ei enää asunut alkuperäisasukkaita.[25]

Venäläisten lähteiden mukaan venäläisillä on ollut tietoa saaresta jo 1800-luvun alkupuolella, ehkä jo 1700-luvulla. Venäläinen tutkimusmatkailija Ferdinand von Wrangel oli kuullut saaresta huhuja, jotka perustuivat 1700-luvulla seudulla liikkuneiden venäläisten tutkimusmatkailijoiden Stepan Andrejevin ja Nikolai Daurkinin kertomuksiin. Wrangel päätteli saaren sijainnin Siperian tšuktšien kamakailta eli suvun vanhimmalta 1823 kuulemiensa todisteiden perusteella. Hän etsi saarta ryhmänsä kanssa ja jopa piirsi sen sijainnista kartan, mutta ei kuitenkaan käynyt siellä. Retkikunnan tiedot julkaistiin useilla kielillä.[27][3]

Vuonna 1845 matkaan lähti John Franklin retkikuntineen, jonka tavoitteena oli löytää luoteisväylä. Hän katosi miehistöineen. Heitä etsimään lähti vuosikymmenten kuluessa 39 retkikuntaa, joista Henry Kellettin johtama korvetti Heraldilla matkannut retkikunta rantautui 1849 saarelle, joka sai laivan mukaan nimen Herald Island (suomeksi Geraldinsaari). Kellett kirjasi siellä muistiin: ”maata näkyvissä” ja ”Wrangelin mainitsema maa”, joka sai kartalla nimen Kellettinmaa.[28]

Ensimmäinen saarelle todennäköisesti astunut eurooppalainen oli vuonna 1866 sinne saapunut saksalainen valaanpyytäjä Eduard Dallmann. Seuraavana vuonna 1867 saaren havaitsi yhdysvaltalainen valaanpyytäjä Thomas Long, joka piirsi siitä muistiin ääriviivat ja nimesi sen Wrangelinmaaksi, sillä hän tunsi Wrangelin kertomuksen. Vielä ei tiedetty, oliko se saari,[29] mutta saareksi sen osoitti 1879 matkaan lähtenyt kapteeni George W. De Long, jonka komennossa oli parkki Jeannette. Parkki upposi, mutta osa miehistöstä pelastui. Parkkia etsimään lähti vuonna 1881 yhdysvaltalainen USRC Thomas Corwin kapteeni Calvin Hooperin johdolla. Alus rantautui saarelle, joka sai tuolloin nimen New Columbia, mutta käynti jäi lyhyeksi.[30][25] Laivalla lääkärinä ollut Irving C. Rosse kirjoitti retkestä kirjan The First Landing on Wrangel Island.[31]

Samana vuonna sinne saapui yhdysvaltalainen höyrylaiva Rodgers päällikkönään kapteeni Robert Berry. Retkikunta nousi saarelle ja tutki sitä kaksi viikkoa. Kartalle saari nimettiin Wrangelinsaareksi.[32] Sen jälkeen saarella ei käyty 30 vuoteen, ennen kuin 1911 sinne saapui Konstantin Lomanin komentamalla jäänsärkijä Vaigatšilla ensimmäinen venäläinen tutkimusretkikunta. Ryhmän lääkäri Eduard Arngold kirjasi muistiin lähestymisen ja saarelle nousun. Retkikunta kiersi saaren ja teki runsaasti mittauksia.[30][25]

Napaseutututkija Vilhjalmur Stefanssonin johtama epäonninen kanadalainen retkikunta joutui vuonna 1914 viettämään saarella yhdeksän kuukautta heidän laivansa HMCS Karlukin murskauduttua ahtojäissä. Osa retkikunnasta pelastui lähdettyään kävellen Wrangelinsaarelle kapteeni Robert Bartlettin mukana. Sieltä Bartlett lähti erään inuitin kanssa koiravaljakoilla kohti Siperiaa hakemaan apua, joka ehti saarelle juuri ennen talven tuloa.[33]

Wrangelinsaaren asukkaita Punaisen lokakuun kannella 1924.

Venäjän hallitus julisti 1916 saaren kuuluvaksi Venäjälle.[34] Tosin vuonna 1921 Vilhjamur Stefansson lähetti saarelle viisi uudisasukasta (yksi kanadalainen, kolme amerikkalaista ja yksi inuitti). Tämän retkikunnan ainoa eloonjäänyt, inuitti Ada Blackjack, pelastettiin vuonna 1923. Pelastusalus jätti saarelle uuden kolmentoista hengen ryhmän (amerikkalainen Charles Wells ja 12 inuittia). Vuonna 1924 saarelle tuli neuvostoliittolainen alus Punainen lokakuu, ja sinne pystytettiin Neuvostoliiton lippu. Amerikkalaisten edellisvuonna saarelle lähettämä ryhmä siirrettiin laivaan, joka monien vaikeuksien jälkeen pääsi Providenijanlahdelle.[35] Vuonna 1925 alueen hallinnon päälliköksi ja saaren tutkimisesta vastaavaksi nimitettiin Georgi Ušakov, joka saapui 58 siirtolaisen kanssa saarelle 1926 ja perusti sinne siirtokunnan.[36] 1935 saarelle saapui tutkimuksia tekemään Leonid Gromov. Hänen jälkeensä neuvostoliittolainen tutkimustoiminta jatkui, ja sinne ja Geraldinsaarelle perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[37]

Hylätty Ušakovskojen kylä heinäkuussa 2013.

Saaren ainoa asutuskeskus oli vielä 1940-luvulla Ušakovskoje, mutta 1960-luvulla sinne perustettiin Zvjozdnyin kylä, jonne rakennettiin myös kiitotiet sotilaslentokoneita varten. Tämän jälkeen saarelle perustettiin tutka-asema ja kvartsikaivos, jonka yhteyteen rakennettiin kaivostyöläisille asuntoja. Asunnot on sittemmin hävitetty.[25]

Wrangelinsaari otettiin suojelukohteeksi 1953, kun alettiin suojella mursuyhdyskuntia. Vuonna 1968 perustettiin suojelualue mursun, jääkarhun, lumihanhen sekä sepelhanhen ja muiden merilintujen suojelemiseksi. Viranomaiset varasivat saarelta alueita suojelukohteille, kun sinne vietiin 1975 myskihärkiä Magadanin alueen Nunivakilta.[25]

Wrangelinsaaren ja Geraldinsaaren suojelemiseksi perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[38] Pian suurin osa ihmisistä poistui saarelta, ja 1980-luvulle tultaessa saaren peuratila oli lakkautettu ja Zvjozdnyin kylä hylätty. Ušakovskojen kylä säilyi, mutta saaren tutka-asemakin lakkautettiin 1992. Suojelualuetta laajennettiin 1997 käsittämään saarten ympäriltä myös 12 meripeninkulman verran merialueita. Laajennusten jälkeen luonnonpuisto kattaa suoja-alueineen yhteensä 56 616 neliökilometriä.[25][38] Vuonna 1999 saaren ympärillä olevan suojellun merialueen laajuudeksi tuli 22 meripeninkulmaa[39]. Saari valittiin 2004 Unescon maailmanperintöluetteloon.[38][3] Valinnan ehtona oli, että saarelta poistetaan teknologiajäte, kuten metalli ja polttoainejäte, ja sitä työtä on tehty edelleen. Ihmisen läsnäolon supistuminen on vaikuttanut saaren ekologiaan myönteisesti.[40]