Wolfgang Köhler

Wolfgang Köhler (21. tammikuuta 1887 Rääveli, Venäjän keisarikunta – 11. kesäkuuta 1967 Lebanon, New Hampshire, Yhdysvallat)[1] oli saksalais-yhdysvaltalainen psykologi. Köhler tunnettiin erityisesti hahmopsykologian uranuurtajana yhdessä aikalaistensa ja työtovereittensa Max Wertheimerin ja Kurt Koffkan kanssa.[2]

Wolfgang Köhler

Köhler opiskeli vuosina 1905–1906 filosofiaa, historiaa ja luonnontieteitä Tübingenin yliopistossa, Bonnin yliopistossa psykologiaa, matematiikkaa ja filosofiaa 1906–1907 sekä Berliinin yliopistossa psykologiaa, filosofiaa ja luonnontieteitä 1907–1909 Carl Stumpfin, Max Planckin ja Walther Nernstin johdolla. Hän suoritti tohtoritutkinnon Berliinissä (Akustische Untersuchungen, 1909).[3]

Köhler siirtyi Frankfurt am Mainiin vuonna 1910, missä hän toimi assistenttina yhteistyössä Wertheimerin, Koffkan, Adhémar Gelbin ja Kurt Goldsteinin kanssa. Köhler ja Koffka toimivat tutkimuskohteina Wertheimerin kokeessa, mikä johti hahmopsykologian koulukunnan syntyyn. Suoritettuaan habilitaatiotutkinnon 1911 Köhler siirtyi Teneriffalle Preussin tiedeakatemian tutkimusaseman johtajaksi vuosiksi 1913–1920. Hänet nimitettiin kokeellisen psykologian ja filosofian professoriksi ja psykologisen instituutin johtajaksi Göttingenin yliopistoon 1921. Hän siirtyi edelleen Berliinin yliopiston professoriksi ja psykologisen instituutin johtajaksi Stumpfin jälkeen vuosiksi 1922–1935, jossa hän oli samanaikaisesti Wertheimerin kanssa vuoteen 1929 saakka ja siitä eteenpäin Kurt Lewinin kanssa vuoteen 1932. Köhler joutui eroamaan viroistaan Saksassa kansallissosialismin vallitessa jouduttuaan epäsuosioon natsien politiikan vastustajana. Saksasta hän siirtyi Harvardin yliopiston vierailevaksi professoriksi 1934–1935, josta hän siirtyi Swarthmore Collegen psykologian ja filosofian professoriksi vuosiksi 1935–1948 ja tutkimusprofessoriksi vuosiksi 1946–1958. Hän perusti aikakauslehden Psychologische Forschung toimien myös sen toimittajana 1921–1938. Hän toimi myös vierailevana professorina useissa yliopistoissa ja valittiin vuonna 1959 American Psychological Associationin presidentiksi. Hänet nimitettiin myös Freie Universität Berlinin emeritusprofessoriksi vuonna 1959 ja hän vieraili siitä lähtien entisessä kotimaassaan vuosittain.[1][3]