Länsi-Saksan talousihme

Volkswagen Kupla vuodelta 1949 oli suosittu vientiauto.

Vastoin yleistä käsitystä tärkein taustavoima Länsi-Saksan talousihmeelle ei ollut Länsi-Euroopan taloudellinen avustusohjelma, joka tunnetaan nimellä Marshallin suunnitelma. Mikäli näin olisi ollut, olisivat myös apua huomattavasti enemmän saaneet maat, kuten Iso-Britannia ja Ranska, kokeneet vastaavan talousihmeen. Saksan taloutta rasittivat myös pitkään liittoutuneille maksettavat sotakorvaukset, joita vuonna 1947 määrättiin maksettavaksi yhteensä 23 miljardia Yhdysvaltain dollaria[1] (301 471 210 762,33 dollaria 10. kesäkuuta 2022 rahassa)[2] sekä miehityksestä aiheutuvat kustannukset (vuosittain noin 2,4 miljardia dollaria), jotka ylittivät huomattavasti Saksan saaman Marshall-avun (noin 1,4 miljardia dollaria). Vuoden 1953 syksyllä päätettiin, että Saksa joutuisi maksamaan sotakorvauksista takaisin vain 1,1 miljardia dollaria (12 042 157 303,37 dollaria 10. kesäkuuta 2022 rahassa[2]).[3][4]

Sodan jälkeisiä vaikeuksia lisäsivät sodan loputtua alkanut Saksan teollisuuden alasajo ja teollisuuslaitteiden takavarikointi eli Morgenthau-suunnitelma. Alkuperäiset sodanjälkeistä Saksaa koskeneet suunnitelmat tähtäsivät Saksan teollisuuskapasiteetin vähentämiseen 50 prosenttiin vuoden 1938 tasosta tuhoamalla noin 1 500 tuotantolaitosta. Terästuotanto oli määrä supistaa 25 prosenttiin vuoden 1938 tasosta ja tuhota kaikki telakat ja lentokoneteollisuus. Sotaa seuranneina kahtena vuotena Yhdysvallat toteutti suunnitelmaa takavarikoida teknologinen tietotaito ja patentit Saksasta. Kaikki saksalaiset patentit takavarikoitiin liittoutuneiden teollisuuden kilpailukyvyn parantamiseksi. John Gimbel esittää kirjassaan Science Technology and Reparations: Exploitation and Plunder in Postwar Germany, että Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian ottamat ”aineettomat korvaukset” olivat arvoltaan lähellä kymmentä miljardia dollaria. Tämän vertailukohdaksi kirjoittaja esittää, että Yhdysvaltojen bruttokansantuote vuonna 1948 oli 248 miljardia dollaria.

Kahden ja viiden D-markan kolikot vuodelta 1951.

Talouskasvu lähti liikkeelle niin kutsutun D-markan liikkeellepanolla. Se korvasi aikaisemman Reichsmarkin. Saksan markan aliarvostus pitikin saksalaiset tuotteet seuraavina vuosina pitkään edullisina ja kilpailukykyisinä. Erityisen piristysruiskeen Saksan taloudelle antoi Korean sota (1950–1953), koska se lisäsi monien tuotteiden kysyntää. Sota toimi piristysruiskeena myös toiselle ”talousihmeelle”, eli samaan aikaan tapahtuneelle Japanin talousihmeelle. Talousihmeen ansiosta maahan kutsuttiin niin kutsuttuja vierastyöläisiä eli Gastarbeiter, muun muassa turkkilaisia, italialaisia, portugalilaisia, kreikkalaisia ja jugoslaaveja, jotka olivat yksi talousihmeen toteutumisen edellytys.

Saksan talousihmeen ”luojana” pidetään yleisesti Ludwig Erhardia, talousihmeen aikaisen Konrad Adenauerin hallituksen talousministeriä. Erhard nimitti talousoppejaan ”sosiaaliseksi markkinataloudeksi”.[5] Suurimmaksi osaksi talousihmeen ansiosta saksalaisten valitsivat Adenauerin kaikkien aikojen suurimmaksi saksalaiseksi Saksan television järjestämässä äänestyksessä. Saksan talousihme päättyi ensimmäisen kerran lamaan vuonna 1963. Lopullisesti talousihme päättyi 1970-luvun öljykriisiin, jonka jälkeen taloudellinen kasvu on ollut hitaampaa ja työttömyys suurempaa.