Willie Dixon

Willie Dixon syntyi Mississippin Vicksburgissa. Jo teini-ikäisenä Dixon kirjoitti lauluja ja myi niitä paikallisille yhtyeille. Hän opiskeli musiikkia matontekijä Teh Phelpsin johdolla. Dixon myös lauloi Phelpsin Union Jubilee Singers -nimisessä lauluryhmässä, joka teki radio-esiintymisiä. Vallaton Dixon joutui teini-iässä usein ongelmiin poliisin kanssa. Hän matkusti lopulta kotiseudultaan Chicagoon liftaamalla. Suurikokoinen Dixon päätti kokeilla nyrkkeilyä, ja voitti sillä alalla Illinoisin alueen amatöörien Golden Gloves -tittelin vuonna 1936.

Lupaavasti alkaneen nyrkkeilijän uran sijasta Dixon päätti kuitenkin keskittyä musiikkiin. Tämä voi johtua hänen kuntosalilla tapaamastaan kitaristi Leonard "Baby Doo" Castonista, jonka kanssa Dixon ystävystyi ja esitti musiikkia. Vasta tässä vaiheessa Dixon otti basson soittimekseen. Oppia soittamiseen hän sai Castonilta. Dixon ja Caston laajensivat duonsa viiden hengen Five Breezes -nimiseksi yhtyeeksi ja levyttivät tällä nimellä Bluebird-merkille.

Toisen maailmansodan syttyessä Dixon kieltäytyi asevelvollisuudesta ja joutui kymmeneksi kuukaudeksi vankilaan. Vapauduttuaan Dixon muodosti Four Jumps of Jive -nimisen ryhmän. Vuonna 1945 hän perusti Castonin kanssa Big Three Trio -nimisessä yhtyeen, jonka riveissä hän pääsi levyttämään Columbia Recordsille. Dixonin ja Castonin lisäksi yhtyeessä soitti kitaristi Bernardo Dennis, jonka myöhemmin korvasi Ollie Crawford.

Dixon soitteli näihin aikoihin bassoa bluesklubilla, jonka puolalaiset Chess-veljekset omistivat. Kun Chessin veljekset Leonard ja Phil perustivat oman levy-yhtiön, pääsi Dixon vuonna 1948 heidän basistikseen Robert Nighthawkin taustamuusikoksi. Vuoteen 1951 mennessä Dixonista oli tullut Chessin täyspäiväinen työntekijä. Chessin veljekset olivat vakuuttuneet Dixonin taidoista muusikkona, lauluntekijänä ja sovittajana. Dixonin suhde Chessiin ei ollut aina ongelmaton, mutta yhteistyö kesti vuodesta 1948 aina 1960-luvun alkuvuosiin asti.

Dixon alkoi saada mainetta säveltäjänä Muddy Watersille tekemänsä kappaleen "Hoochie Coochie Man" johdosta. Muita varhaisia onnistumisia olivat Howlin' Wolfille tehty kappale "Evil" sekä Little Walterin esittämä "My Babe". Dixonin tuotteliaisuus ja vaikutusvalta rhythm and blues -musiikissa oli Chess-vuosien aikaan valtava. Hän sävelsi runsaasti eri artisteille, esiintyi keikoilla basistina, levytti studiossa monien artistien taustayhtyeissä ja toimi samalla tuottajana. Dixonin yhteistyökumppaneita olivat esimerkiksi Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf, Otis Rush, Bo Diddley, Little Walter, Sonny Boy Williamson, Koko Taylor, Little Milton, Eddie Boyd, Jimmy Witherspoon, Lowell Fulson, Willie Mabon, Memphis Slim, Washboard Sam ja Jimmy Rogers.

Kaikesta työstään huolimatta Dixon sai hyvin pienen korvauksen työstään. Hän tuskin pystyi elättämään perhettään sadan dollarin viikkopalkallaan. 1950-luvun lopussa hän teki töitä myös kilpailevalle Cobra-merkille, mutta tästä ei ollut juuri apua rahatilanteeseen.

Dixonin kontrabasson soittoa on pidetty taidokkaana, ja hän soittaa esimerkiksi Chuck Berryn monilla tunnetuimmista levytyksistä. Dixon oli siis tekemisissä myös rock and roll -musiikin kanssa, vaikka loistavana lauluntekijänä tunnetulle Berrylle hänen ei tarvinnutkaan säveltää mitään. Lauluntekijänä Dixon ammensi usein etelän vanhan bluesmusiikin sävelaiheista luoden niiden pohjalta uusia, moderneja sävellyksiä. Näin ollen hänen laulunsa perustuivat vahvasti bluesiin, vaikkakin suuntautuivat perinteisestä bluesista usein populaarimpaan suuntaan.

1960-luvun alkupuolella Dixonin bassonsoittoa alettiin kuulla yhä vähemmän Chessin levyillä, kun sähköbasso korvasi kontrabasson. Dixon alkoi 1960-luvulla järjestää kuuluisten bluesmuusikoiden tähdittämiä konsertteja kuten American Folk-Blues Festival -nimisiä tapahtumia. Hän toimi usein Horst Lippman -nimisen miehen leivissä ja sai tältä parempaa palkkaa kuin koskaan Chess-yhtiöltä. 1960-luvulla brittiläiset yhtyeet, kuten Rolling Stones ja Yardbirds, levyttivät uusia versioita Dixonin 1950-luvun kappaleista. Jotkut Chess-artistit, kuten Howlin' Wolf ja Koko Taylor, levyttivät yhä Dixonin tuoreempaa materiaalia.

1960-luvun puolivälissä Leonard Chessin kuoleman myötä Dixonin ja Chess-yhtiön tiet erkanivat lopullisesti. 1960-luvun jälkipuoliskolla Dixon alkoi levyttää kappaleitaan omissa nimissään Columbia Recordsille. Hän myös järjesti Euroopan-kiertueita, joissa monet tunnetuimmista bluesmuusikoista esiintyivät.

Vasta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa Dixon alkoi ymmärtää, miten vähän rahaa hän oli saanut kappaleistaan. Tähän vaikutti osaltaan Chess-musiikin alaisuudessa toimineen julkaisuyhtiön, Arc Musicin, tekijänoikeustaistelut Led Zeppeliniä vastaan. Led Zeppelin oli julkaissut Dixonin musiikkia omissa nimissään joutunut sopimaan korvauksista Arc Musicin kanssa.^lähde? Dixonin manageri otti selvää näistä sopimuksista, joista Dixonille itselleen ei olisi muuten kerrottu mitään.

Dixon ja toinen huijatuksi joutunut bluesmies, Muddy Waters, haastoivat myöhemmin Arc Musicin oikeuteen saadakseen takaisin rojalttinsa sekä omistajuuden kappaleidensa tekijänoikeuksiin. Vuosia myöhemmin Dixon haastoi vielä Led Zeppelinin oikeuteen "Whole Lotta Love" -kappaleen takia, koska se muistutti läheisesti Dixonin kappaletta "You Need Love". Sekä Arc Musicin että Led Zeppelinin kanssa tehtiin Dixonin kannalta suosiolliset sopimukset oikeussalin ulkopuolella.

1980-luvulla Dixon työskenteli myös muiden rahansa menettäneiden, menneiden vuosikymmenten bluesartistien puolesta, jotta he saisivat kappaleidensa tekijänoikeudet omiin nimiinsä. Vuonna 1989 Dixon julkaisi omaelämäkertansa, jolle hän antoi nimeksi ytimekkäästi I am the Blues. Elämänsä loppupuolella Dixon tuotti myös muutamien elokuvien soundtrackeja sekä vanhan ystävänsä Bo Diddleyn uutta musiikkia.

Dixonin terveys heikkeni 1970- ja 1980-luvuilla pitkäaikaisen diabeteksen vuoksi, ja lopulta hänen toinen jalkansa amputoitiin. Dixon kuoli vuonna 1992 Kalifornian Burbankissa sydämen petettyä hänen nukkuessaan. Dixon haudattiin Illinoisiin. Dixonin sävellykset jäivät kuitenkin eloon, ja uusia cover-versioita hänen kappaleistaan on tehty vielä viime vuosikymmeninäkin myös tämän päivän rock-artistien toimesta.