William R. Catton, Jr.

William Catton aloitti uransa valtavirtasosiologian parissa ilman erityistä kiinnosta ympäristöasioihin. Varhaisen tutkimusuransa aikana hän kuitenkin tutustui John Hendeeseen, US Forest Servicen metsänvartijaan, sekä Frank Brockmaniin, Yhdysvaltojen kansallispuistojen luonnontieteilijään ja tulevaan Washingtonin yliopiston metsätalouden professoriin. Catton kiinnostui ihmispopulaatioihin liittyvistä kysymyksistä, kun hän havaitsi vierailijoiden muodostamia ruuhkia Luoteis-Yhdysvaltojen ja Kanadan luonnonpuistojen leirintäalueilla. Häneen vaikuttivat myös kyseisten puistojen vierailukeskusten museonäyttelyt.

Uransa varhaisessa vaiheessa Catton oli tyytymätön sosiologian kvalitatiiviseen painotukseen ja halusi kääntää tieteen enemmän kvalitatiiviselle ja siten tieteellisemmälle perustalle. Hän uskoi, että uusi suuntaus auttaisi sosiologeja ohjaamaan yhteiskuntia parempaa tulevaisuutta kohden. Hän vaihtoi tämän uuspositivistisen näkökulmansa ekologisiin kysymyksiin sen jälkeen, kun hän erosi tehtävästään Washingtonin yliopistosta vuonna 1970 ja siirtyi Canterburyn yliopistoon Christchurchiin Uuteen-Seelantiin. Washingtonin yliopistossa häntä olivat häirinneet nopeasti kasvaneet opiskelijamäärät sekä nopean väestönkasvun haittavaikutukset Puget Soundin alueella.

Uudessa-Seelannissa Catton toimi jälleen yhteistyössä metsänvartijoiden kanssa ja tutustui maan kansallispuistojärjestelmään. Hänen ”Aha!”-hetkensä koitti Westlandin kansallispuiston vierailukeskuksessa, jonka näyttely esitteli vetäytyvän jäätikön paljaaksi jättämää maa-aluetta. Siirtyen kohti yhä varhaisempia ajanjaksoja näyttely esitti, kuinka jäätikön sulamista seurasivat peräkkäiset eri kasvillisuustyyppien vyöhykkeet tietyn välimatkan päässä jäätikön reunasta. Tämä esimerkki ekologisesta seuraannosta – eli ekosysteemien ajallisesta muuttumisesta – osoitti, kuinka kasvilajit muokkaavat ympäristöään muuttaen sen vähemmän edulliseksi itselleen ja sopivammaksi seuraaville kasvilajeille. Toisen valaistumisen Catton koki Claire Russellin kirjasta Violence, Monkeys and Man, joka vahvisti hänen henkilökohtaista näkemystään, että suurempi väestömäärä liittyy korkeampaan stressitasoon ja väkivaltaan. Näiden kokemusten jälkeen Cattonin pyrkimys muuttaa sosiologia tieteellisempään suuntaan muuttui pyrkimykseksi muuttaa tieteenala tietoisemmaksi ympäristöön liittyvistä biokemiallisista prosesseista. Tämä paradigmanvaihdos johti nopeasti teoksen Overshoot tuottaneeseen kirjoitusprosessiin.[2]

Catton aloitti teoksen Overshoot kirjoittamisen Uudessa-Seelannissa viettämiensä kolmen vuoden aikana, ja hän toimitti sen loppuun palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1973 saatuaan sosiologian professuurin Washingtonin osavaltionyliopistosta. Häneltä kesti huomattavan kauan 1970-luvun loppupuolella löytää kirjalle arvossa pidetty kustantaja, joka ei pitänyt ekologisen kirjallisuuden markkinoita jo kyllästyneinä, joten kirja ei ilmestynyt ennen kuin vuonna 1980. Odottaessaan kirjan julkaisua Catton kirjoitti yhteistyössä Riley Dunlapin kanssa useita artikkeleita ekologisista kysymyksistä. Vaikka Overshootista ei ikinä tullut suurta myyntimenestystä, siitä on otettu useita uusintapainoksia vuoden 1980 jälkeen ja se on hiljattain käännetty venäjäksi sekä espanjaksi.[3]

Catton yhdisteli kirjassaan ekologian käsitteistöä sosiologiseen analyysiin. Otsikko Overshoot tarkoittaa ylilyöntiä, eli ympäristön kestävän kantokyvyn ylittävää populaatiota. Kantokyky voidaan hetkellisesti ylittää, mutta resurssien loppuessa populaatio romahtaa. Catton katsoo ympäristön kantokyvyn olevan merkittävä ihmiskunnan historiaa muovannut tekijä. Kantokykyä on voitu kasvattaa kahdella tavalla: joko valtaamalla ekologisia lokeroita muilta eliölajeilta (takeover) tai kuluttamalla uusiutumattomia luonnonvaroja (drawdown). Nämä keinot voidaan käyttää kuitenkin vain kerran; esimerkiksi kun Pohjois-Amerikka oli 1800-luvun loppuun mennessä otettu tärkeimmiltä osiltaan maanviljelyksen käyttöön, ei uutta maata ollut missään päin maailmaa enää tarjolla. Lisää kasvua voitiin tuottaa fossiilisten polttoaineiden avulla, mutta nämä tulevat jossakin vaiheessa loppumaan, eikä ympäristö sen jälkeen voi ylläpitää useiksi miljardeiksi kasvanutta ihmisväestöä. Seurauksena on väestöllinen ja yhteiskunnallinen romahdus.

Kirjan Overshoot tärkein viesti on, että ”... elämäntapamme, käytöstapamme, instituutiomme, vuorovaikutusmuotomme, arvomme ja odotuksemme on muovannut kulttuuriperintö, joka muodostui ajanjaksona, jolloin ympäristön kantokyky ylitti ihmisten muodostaman kuormituksen. Kulttuuriperintö voi olla kestävämpi kuin olosuhteet, jotka muovasivat sen. Se kantokyvyn ylitarjonta on nyt loppuun käytetty, sekä väestönkasvun kautta että suunnattomalla teknologisella per capita kulutuksen ja ympäristövaikutusten laajentamisella. Ihmiset elävät nyt yhä syvenevän kantokyvyn vajeen kautta. Kaikki sosiaalisen ihmiselämän tutut piirteet ovat pakottavan muutospaineen alaisina tällä uudella aikakaudella, jolloin kuormitus yhä kasvaen ylittää monien paikallisten alueiden kantokyvyn – ja koko rajallisen planeetan. Sosiaalinen epäjärjestys, hankaus, demoralisaatio ja konfliktit tulevat kiihtymään.”[4]

Overshoot on edelleen merkittävä lähde yhteiskuntien ekologisen perustan tarkastelulle ja käsitteelliselle määrittelylle. Catton tunnisti tai ennakoi useita nykyään tunnettuja ongelmia, ja teoksesta ammentavat inspiraatiota etenkin öljyhuipun, ilmastonmuutoksen ja muiden ekologisten ongelmien muodostamista massiivisista uhista tietoiset henkilöt. Teos oli selkeän ja puhdaspiirteisen ekologisen paradigman määrittelyn puolesta vuosia edellä aikaansa. Overshoot tarjoaa tieteellisen analyysin siitä, mitä Edward O. Wilson kutsuu ihmisen ympäristöön kohdistamasta toiminnasta seuraavaksi ekologisten paineiden ja uhkien ”pullonkaulaksi”.

Cattonin yhdessä Riley Dunlapin kanssa 1970-luvulla kirjoittamat artikkelit edistivät huomattavasti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa syntyneen ympäristösosiologian kehitystä. Vuoden 1978 artikkelissa Environmental Sociology: A New Paradigm Catton ja Dunlap määrittelivät uuden ekologisen paradigman (New Ecological Paradigm, NEP) ja kritisoivat samalla klassisen sosiologian antroposentrisyyttä. Hallitsevan näkökulman ihmiskeskeisyyden he johtivat Émile Durkheimin maksiimiin, jonka mukaan sosiaaliset tekijät ovat selitettävissä vain toisilla sosiaalisilla tekijöillä. Ihmiskeskeistä paradigmaa, joka ei vallitse vain sosiologiassa vaan myös taloustieteessä ja koko länsimaisessa maailmankuvassa, he kutsuivat ihmisen poikkeuksellisuudeksi (Human Exceptionalism) tai ihmisen erivapauksellisuuden paradigmaksi (Human Exemptionalism Paradigm, HEP). Tämän näkemyksen mukaan ihminen poikkeaa muista eläinlajeista siinä, että ihminen on kulttuurin avulla voinut irrottautua ympäristön asettamista rajoista. Kulttuurinen kehitys oletetaan ylivertaiseksi biologiseen kehitykseen verrattuna, minkä väitteen avulla voidaan perustella ympäristöön kohdistuva dominointi sekä olettaa ihmisen voivan kumulatiivisen innovatiivisuuden kautta ratkaista kaikki fyysiseen todellisuuteen liittyvät ongelmat. Näin ihmisen katsotaan määräävän oman kohtalonsa, eikä ympäristöä nähdä oleelliseksi tekijäksi yhteiskuntien kehityksessä.

Uusi ekologinen paradigma sen sijaan merkitsee holistisempaa ja systeemiteoreettisempaa näkökulmaa. Ympäristön rajat ja vuorovaikutus ympäristön kanssa ovat kokonaisuudessaan otettava huomioon sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa. Catton ja Dunlap tunnustivat ihmisen älyllisen kapasiteetin, mutta katsoivat ihmisen silti olevan jatkuvassa ekologisessa riippuvaisuussuhteessa muihin eliölajeihin nähden. Ihmisen toiminta vaikuttaa ekosysteemeihin, jotka taas palautejärjestelmien kautta vaikuttavat takaisin ihmiseen. Ympäristö ei määrää koko ihmisen toimintaa, mutta asettaa sille jatkuvia rajoituksia.

Willian Catton perehtyi sosiologiaan aikakaudella, jolloin alan suurimmat kiistat koskivat teoreettista suuntautumista (strukturalistinen funktionalismi tai konsensusteoria vs. marxilaisuus tai konfliktiteoria) ja metodologiaa (kvantitatiivinen vs. kvalitatiivinen). Hänen luontainen kiinnostuksensa luontoon ja ymmärryksensä maapallon ekosysteemien toiminnasta tarjosi hänelle oivalluksen siitä, kuinka kaikki sosiaaliset järjestelmät, mukaan lukien talous, toimivat ekologisten järjestelmien sisällä.

Cattonin tärkein tieteellinen vaikutus on sellaisen tutkimuksellisen viitekehyksen muodostaminen, joka yhdistää sosiologisen ja ekologisen teorian. Yleisen olettaman mukaan ihmisen hallinta ympäristöstä on suuri saavutus, mutta Cattonin mukaan se on itse asiassa heijastus sellaisesta luonnonresurssien hyödyntämisestä, joka tuntui rajattomalta, mutta joka tosiasiassa on rajallista.

Eräs hänen kriittisistä huomioistaan on se, että ”Monumentaaliset sosiaaliset muutokset (ja ongelmat) 21. vuosisadalla tullaan ymmärtämään väärin (ja siten pahentamaan, uskoakseni) niin kauan kuin ihmiset ... jatkavat tapahtumien tulkitsemista (esiekologisen) maailmankuvan mukaan, joka ei riittävästi ota huomioon ihmisyhteisöjen perimmäistä riippuvaisuutta niiden ekosysteemisestä konteksista.”[4]

William Catton syntyi Minneapolisissa Minnesotassa 15. tammikuuta 1926. Hän palveli Yhdysvaltain laivastossa vuosina 1943–1946. Sotilaspalveluksensa jälkeen hän kirjautui Ohion Oberlin Collegeen, missä hän tapasi tulevan vaimonsa Nancy Lewisin. He menivät naimisiin vuonna 1949. Heille syntyi neljä poikaa ja kuusi lastenlasta.

Catton suoritti B.A.-tutkintonsa Oberlin Collegessa vuonna 1950 ja kirjautui sen jälkeen lukemaan sosiologiaa Washingtonin yliopistoon Seattleen. Siellä hän suoritti M.A.-tutkinnon vuonna 1952 ja valmistui tohtoriksi vuonna 1954. Myöhemmin hän oli Washingtonin osavaltionyliopiston sosiologian emeritusprofessori. Catton toimi Pacific Sociological Associationin presidenttinä vuosina 1984-1985 sekä American Sociological Associationin ympäristösosiologian osaston puheenjohtajana.[5]

• 1983, Jäsenyys, Institute for Human Ecology
• 1985, Apurahapalkinto, Pacific Sociological Association
• 1985, Palkinto saavutuksista, Natural Resources Research Group, Rural Sociological Society (yhdessä Riley E. Dunlapin kanssa)
• 1986, Palkinto merkittävästä kontribuutiosta, Section on Environmental Sociology, American Sociological Association (yhdessä Riley E. Dunlapin kanssa)
• 1989, Palkinto merkittävästä saavutuksesta, College of Sciences and Arts, Washington State University

• Environmental Sociology: A New Paradigm (William R. Catton Jr. ja Riley E. Dunlap) The American Sociologist, 13: 41-49.
• Overshoot: The Ecological Basis of Revolutionary Change Urbana: University of Illinois Press, 1980. 298 s.;ISBN 9780252009884
• Sociology (neljäs editio, mukana George A. Lundberg, Clarence C. Schrag ja Otto N. Larsen). New York: Harper & Row, 1968.