William Powell

William Powell (vas.) John Barrymoren kanssa ensimmäisessä elokuvassaan Sherlock Holmesissa (1922).

Vuonna 1910 Powell jätti Kansas Cityn 18-vuotiaana ja lähti New Yorkiin opiskellakseen American Academy of Dramatic Artsissa. Varakas täti maksoi hänen opintonsa, koska isä halusi pojastaan edelleen lakimiestä ja oli valmis rahoittamaan vain oikeustieteellisiä opintoja.[2][5] American Academy of Dramatic Artsissa Powellin luokkatovereina olivat muun muassa Joseph Schildkraut ja Edward G. Robinson. Vuonna 1912 Powell valmistui AADA:sta ja työskenteli vaudeville-tuotannoissa.[1]

Powell sai ensimmäisen teatteriroolinsa näytelmästä The Ne’er-Do-Well vuonna 1912 ja vuonna 1913 Powell sai sivuroolin näytelmästä Within the Law, joka menestyi hyvin ja piti Powellin työssä kiertueella kahden vuoden ajan. Hän avioitui samassa näytelmässä esiintyneen Eileen Wilsonin kanssa. Näytelmää esitettiin Pittsburghissa, Portlandissa, Buffalossa ja Detroitissa. Powell palasi takaisin Broadwaylle vuonna 1917 näytelmään The King and the Judge of Zalamea, jonka ensi-ilta oli 20. marraskuuta 1917. Sitä esitettiin 127 näytöstä maaliskuuhun 1918 asti. Samana vuonna hän näytteli musikaalikomediassa Going Up, josta tuli sen ajan suuri hitti. Sitä esitettiin 351 näytöstä. Ensi-ilta oli joulupäivänä 1917 ja viimeinen näytös 26. lokakuuta 1918. Näytelmän loputtua William työskenteli vuoden ajan Bostonissa Castle Square Stock Companyn kanssa ja palasi sitten takaisin Broadwaylle näyttelemään Javier-nimistä roistoa draamanäytelmään Spanish Love, jonka ensi-ilta oli 17. elokuuta vuonna 1920. Näytelmää esitettiin Maxine Elliottin teatterissa 308 näytöksen verran, toukokuuhun 1921 asti. Spanish Loven aikana Powellille tarjottiin roolia uudesta Sherlock Holmes -filmatisoinnista ja Powell hyväksyi tarjouksen.[2] Elokuvassa Holmesia näytteli John Barrymore.

Vuonna 1922 Powell aloitti Hollywood-uransa ja näytteli Sherlock Holmesin jälkeen kahdessa muussa elokuvassa When Knighthood Was in Flower ja Outcast. Hän jatkoi myös teatteriesiintymisiä kahdessa näytelmässä Bavu ja The Woman Who Laughed. Melodraaman Bavu ensi-ilta oli 25. helmikuuta ja sitä esitettiin ainoastaan maaliskuuhun asti 25 näytöstä. Myös The Woman Who Laughed osoittautui flopiksi ja sitä esitettiin vain 13 näytöstä elokuussa.

Powell palasi takaisin Hollywoodiin ja hänestä tuli Paramount Picturesin sopimusnäyttelijä vuonna 1924.[6] Hänellä oli sivuroolit muiden muassa elokuvissa Etelän rakkautta (1923), Meidän päiviemme nainen! (1924), Suurkaupungin pauloissa (1925), Houkuttelevat huulet (1926) ja Yö New Yorkissa (1927).

Hänen muistetuin rooli mykkäelokuvissa oli Emil Janningsin tähdittämässä elokuvassa Viimeinen määräys vuodelta 1928, josta Jannings voitti roolistaan toisen Oscar-palkintonsa. Viimeinen määräys -elokuvan ansiosta Powell sai ensimmäisen pääroolinsa ja läpimurtonsa etsivä Philo Vancena elokuvassa Salaperäinen rikos (1929).[6] Powellin vastanäyttelijänä olivat Louise Brooks ja Jean Arthur. Powell palasi Philo Vancen rooliin Salaperäisen rikoksen jälkeen vielä neljä kertaa: The Greene Murder Case (1929), The Benson Murder Case (1930), Paramount on Parade (1930) ja Murhien murha (1933). Muita tunnettuja Powellin mykkäelokuvia on Romola (1924), Aloma, tanssijatar (1926), Trikolorin sankarit (1926) ja Mies paikallaan (1927).

William Powell elokuvan Kahdesti vihitty (1936) trailerissa.

William kokeili tuottajan töitä ja tuotti Broadway-näytelmän Revolt, jonka ensi-ilta oli Vanderbilt Theatressa 31. lokakuuta vuonna 1928. Näytelmän oli ohjannut ja kirjoittanut Harry Wagstaff Gribble. Näytelmä kuitenkin floppasi ja se suljettiin 30 näytöksen jälkeen marraskuussa 1928.[6]

Powell teki mykkäkautena kymmeniä elokuvia, mutta ei saavuttanut vielä "todellista" läpimurtoa. Äänielokuvien tulo 20-luvun lopussa ei tuhonnut Powellin siihen asti rakentamaa uraa, kuten monien muiden kuuluisien mykkäelokuvakauden näyttelijöiden, vaan se nostatti Powellin uran aivan uudelle tasolle. Hänellä oli äänielokuviin vaadittu erinomainen ja sivistynyt ääni.[6] Powell ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Paramountilla hänelle annettuihin rooleihin. Powell purki Paramount-sopimuksensa seitsemän vuoden jälkeen vuonna 1931 ja siirtyi Warner Brosille.[6] Hänen ensimmäinen elokuvansa Warner Brosille oli The Road to Singapore. Powell teki Warner Brosille muiden muassa elokuvat Palavia sydämiä (1932) ja Lawyer Man (1933), jossa Powellilla vastanäyttelijänä oli Joan Blondell. Powell joutui taas pettymään hänelle annettuihin rooleihin ja pari vuotta kestäneen sopimuksen jälkeen vuonna 1933 Powell jätti Warner Brosin. Hän oli tehnyt Warnerille vain kahdeksan elokuvaa. Murhien murha (1933) oli viimeinen elokuva, jonka hän teki Warnerille.[6]

Vuonna 1934 Powell allekirjoitti sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa, missä hänestä tuli parivaljakko Myrna Loyn kanssa. Heidän ensimmäinen yhteinen elokuvansa oli Kuolemaantuomittu (1934), josta tuli suuri hitti.[2] Kuolemaantuomitussa yhtä pääosaa esitti myös Clark Gable. Elokuvan ohjaaja W. S. Van Dyke huomasi kuvauksien aikana, että Powellin ja Loyn välillä oli luonnollista kemiaa ja palkkasi heidät molemmat seuraavaan elokuvaansa.[2] Siinä missä Philo Vance teki Powellista tähden, toinen etsivä, Nick Charles, teki hänestä supertähden. Hän näytteli Charlesia elokuvassa Pettävä varjo (1934) ja sai roolista ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Pettävä varjo osoittautui suureksi menestykseksi ja esitteli Powellin hienostunutta charmia ja nokkelaa huumorintajua.[1] Powell palasi Nick Charlesin rooliin vielä viidesti. Pettävässä varjossa näytteli hänen vaimoaan, Noraa, Myrna Loy. Loy näytteli Nora Charlesia myös kaikissa viidessä jatko-osassa. Vuoden 1934 puolella ilmestyivät myös elokuvat Naisten aarreaitta, jossa Powellilla oli vastanäyttelijänään Bette Davis, Avain ja Vaarallista leikkiä, joka oli kolmas yhteistyö Loyn kanssa. Elokuvassa näytteli myös Rosalind Russell.

Vuonna 1935 MGM lainasi Powellia RKO Picturesille elokuvaan Naamioitu paholainen Ginger Rogersin vastanäyttelijäksi. Loppukeväällä 1934 Powell alkoi tapailla toista MGM-tähteä Jean Harlow'ta. He tekivät ensimmäisen yhteisen elokuvansa Trocaderon vuonna 1935. Pian heille alkoi kehittyä vakavampi romanssi kulissien takana. Trocaderoa seurasivat elokuva Harha-askel, jossa Powell näytteli kaksinkertaisen Oscar-voittaja Luise Rainerin kanssa ja Vakoilukeskus, jossa hänellä on vastanäyttelijänään jälleen Rosalind Russell.

William Powell, Carole Lombard ja Jean Dixon elokuvassa Godfrey järjestää kaiken (1936). Elokuva toi Powellille toisen Oscar-ehdokkuutensa 1938.

Vuosi 1936 oli Powellille hyvin menestykäs. Hänen kolme elokuvaansa kipusivat lippuluukkumenestyksien kärkeen. Ziegfeld, naisten kuningas oli vuoden toiseksi menestynein elokuva. Menestynein oli toinen MGM:n elokuva, San Franciscon maanjäristys, jossa pääosia tähditti Clark Gable, Jeanette MacDonald ja Spencer Tracy. Ziegfeldin naispääosia näyttelivät Myrna Loy ja Luise Rainer, joka voitti Anna Heldin roolistaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Ziegfeld, naisten kuningas oli ehdokkaana seitsemään Oscar-palkintoon, joista se voitti kolme, muiden muassa parhaan elokuvan Oscarin. Se oli neljäs Powellin ja Loyn yhteistyö. Rouva Sherlock Holmes menestyi heikommin kuin Ziegfeld, mutta sai sen edestä positiivista palautetta. Rouva Sherlock Holmes oli ohjaaja Stephen Robertsin viimeinen ohjaustyö, jossa Jean Arthur näytteli naispääosaa. Seuraava elokuva Godfrey järjestää kaiken toi Powellille hänen toisen Oscar-ehdokkuutensa vuonna 1937. Powell näytteli nimiroolia ja naispääosassa oli Carole Lombard. Vuonna 1999 Godfrey järjestää kaiken valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryssä. Godfrey järjestää kaiken oli ehdokkaana kuuteen Oscariin, muttei voittanut niistä yhtäkään. Elokuva oli ensimmäinen, joka sai kaikki neljä näyttelijä-Oscar-ehdokkuutta, vaikka sivuroolipalkinnot otettiin käyttöön sinä vuonna. Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi vuonna 2000 Godfrey järjestää kaiken kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden listalle sijalle 44. Powell palasi yhteistyöhön Harlow'n kanssa Jack Conwayn ohjaamaan elokuvaan Kahdesti vihitty. Elokuvassa näyttelivät pääosia myös Loy ja Spencer Tracy. Kahdesti vihitty osoittautui suureksi yleisö- että arvostelumenestykseksi ja sai vuonna 1937 parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Joulukuussa Powellilta ilmestyi jatko-osa Pettävälle varjolle. Pettävän varjon seuraaja sai vuonna 1937 parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, mutta hävisi sen Paul Munin tähdittämälle Tohtori Louis Pasteurille. Elokuvassa näytteli sivuroolia James Stewart.

Myrna Loyn kanssa Powell painoi käden- ja jalanjälkensä ja kirjoitti nimikirjoituksensa märkään betonilaattaan Grauman's Chinese Theatren edustalla 20. lokakuuta vuonna 1936.

Powell Myrna Loyn kanssa elokuvassa Ziegfeld, naisten kuningas (1936).

Powell elokuvan Seurapiiriseikkailu (1937) trailerissa.

Vuoteen 1937 mennessä Powell oli maailman huipulla, kunnes hänelle tapahtui tragedia yksityiselämässään: naisystävän kuolema. Vuonna 1937 Powell näytteli yhdessä Joan Crawfordin kanssa komediadraamassa Seurapiiriseikkailu. Loy oli aluksi Crawfordin roolissa, mutta kun Crawford ei tykännyt roolistaan elokuvassa Irlanti tulessa (1937) niinpä naiset vaihtoivat rooleja keskenään. Seurapiiriseikkailu sai laajalti positiivista kritiikkiä. Seurapiiriseikkailua seurasivat vielä vuoden 1937 puolella Keisarin nimessä ja Kaksoishäät, jotka eivät menestyneet yhtä hyvin kuin Seurapiiriseikkailu. Elokuvassa Keisarin nimessä Powellin vastanäyttelijänä oli Luise Rainer, Robert Young ja Maureen O'Sullivan. Kaksoishäät oli taas Powellin ja Loyn seitsemäs yhteinen elokuva. Elokuvan kuvaukset piti yhdessä välissä keskeyttää melkein kahdeksi kuukaudeksi Jean Harlow'n kuoleman takia.

Powell ei tehnyt yli vuoteen yhtäkään MGM-elokuvaa, vaan piti lomaa matkustellen.[6] Vuonna 1938 hän kuitenkin teki yhden elokuvan 20th Century Foxille, Paronitar ja kamaripalvelija. Powellia koeteltiin vielä tällöinkin, sillä Powellilta diagnosoitiin syöpä. Hän joutui olemaan hoidossa puoli vuotta, jonka jälkeen hän parantui. Powell joutui sen takia ottamaan vähemmän rooleja vastaan ja 1940-luvulle mentäessä hänen uransa alkoi huomattavasti hidastua.[1] Vuonna 1939 Powell palasi Nick Charlesin rooliin kolmanteen Pettävä varjo-elokuvaan, Pettävän varjon uudet seikkailut. Myrna Loy palasi Nora Charlesin rooliin ja siitä tuli heidän kahdeksas yhteinen elokuva. Pettävän varjon uudet seikkailut pääsi sijalle 11. vuoden 1939 menestyneimpien elokuvien listalle.

Vuonna 1940 Powell teki Loyn kanssa romanttisen komedian Rakastan sinua taas. Powell palasi Loyn kanssa yhteistyöhön seuraavaankin elokuvaansa Lemmenhullu vuonna 1941. Samana vuonna ilmestyi myös neljäs Pettävä varjo-elokuva, Pettävä varjo kummittelee, jossa he näyttelivät jälleen yhdessä. Se oli jo heidän yhdestoista yhteinen elokuvansa. Powell palasi ohjaaja Jack Conwayn kanssa yhteistyöhön elokuvaan Hämärän peitossa (1942), jossa Powellin vastanäyttelijänä oli Hedy Lamarr. Powellilla oli cameorooli vuonna 1943 elokuvassa The Youngest Profession. Lamarrin kanssa Powell teki vuonna 1944 elokuvan Rakkautta ja tähtitiedettä.

Powell elokuvassa Rouva Sherlock Holmes (1936).

Vuonna 1945 Powellilta ilmestyi viides Pettävä varjo-elokuva, Pettävä varjo voittaa pelin. Myrna Loy palasi Noran rooliin; se oli jo kahdestoista heidän yhteinen elokuvansa. Elokuussa sai ensi-iltansa musikaali Ziegfeldin tähtirevyy, joka oli jatko-osa vuonna 1936 ilmestyneelle Ziegfeld, naisten kuninkaalle. Jatko-osaa oli suunniteltu Ziegfeld, naisten kuninkaalle jo vuodesta 1939. 3,2 miljoonan dollarin budjetilla tehty Technicolor-musikaali tuotti yli 5,3 miljoonaa dollaria. Elokuva oli niin sanottu "all-star"-elokuva, jossa näytteli useita suuria tähtiä, kuten Fred Astaire, Lucille Ball, Judy Garland, Gene Kelly ja Kathryn Grayson. Elokuvan ohjasi seitsemän eri ohjaajaa. Vuonna 1946 Powell näytteli musikaalidraamassa The Hoodlum Saint Esther Williamsin ja Angela Lansburyn kanssa. Hän samana vuonna myös esiintyi Frank Morganin omassa elokuvassa, The Great Morgan.

Powell neljännessä Pettävä varjo-elokuvassa Pettävä varjo kummittelee (1941). Kuva trailerista.

Vuosi 1947 oli Powellille taas menestykäs. Powell sai hänen kolmannen ja viimeisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta miespääosasta komediaelokuvasta Isä ja me, mutta ei taaskaan voittanut sitä. Hän hävisi sen Ronald Colmanille, joka voitti sen roolistaan elokuvassa Kaksoiselämää. Hän ja Colman olivat olleet ystäviä 20-luvulta saakka.[2] Isä ja me -elokuvassa näyttelivät myös Irene Dunne naispääosassa ja sivuroolissa Elizabeth Taylor. Isä ja me oli Warner Brothersin vuoden 1947 menestynein elokuva ja yksi suurimmista kassamagneeteista sinä vuonna. Elokuva perustuu amerikkalaisen kirjailijan Clarence Dayn (1874–1935) perhe-elämään. Day itse kirjoitti kirjan Life with Father, joka ilmestyi hänen kuolinvuonnaan. Alun perin mykkäelokuvan naistähti Mary Pickfordin piti aluksi tulla Dunnen rooliin tehdäkseen ison comebackinsa elokuviin (Pickford oli lopettanut elokuvauransa vuonna 1933), mutta rooli meni Dunnelle, koska hänen viimeisimmät elokuvat olivat olleet floppeja. Samana vuonna Isä ja me -näytelmäversio suljettiin Broadwaylla 3224 esityksen jälkeen, jota oli esitetty vuodesta 1939. Vuonna 1947 ilmestyi myös kuudes ja viimeinen Pettävä varjo -elokuva, Pettävän varjon laulu, joka oli jo kolmastoista hänen ja Loyn yhteistyö ja komediaelokuva Senaattori oli tahditon, josta Powell voitti New York Film Critics Circle -palkinnon suorituksestaan. Senaattori oli tahditon oli myös Powellin ja Loyn viimeinen yhteinen elokuva. Loylla kuitenkin oli vain cameorooli elokuvassa, naispääosa oli Ella Rainesilla. Vuonna 1948 Powell näytteli Ann Blythin kanssa fantasiaelokuvassa Mr. Peabody ja merenneito ja vuonna 1949 Powellilta ilmestyi elokuvat Vain yksi harha-askel ja Tanssi pimeässä, joiden jälkeen Powell piti pienen tauon elokuvista.

Irene Dunne ja Powell elokuvassa Isä ja me (1947), josta Powell sai kolmannen ja viimeisen Oscar-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta.

Vuonna 1951 Powell teki MGM:lle pienen sivuroolin professorina antologiaelokuvassa It’s a Big Country. Elokuvassa näyttelivät myös muita useita suuria tähtiä, kuten Ethel Barrymore, Gary Cooper, Van Johnson ja Gene Kelly. Seuraavana vuonna hän otti pääosan Universalin b-luokan seikkailu- ja lännenelokuvasta Kadonneen laakson aarre, jossa hänellä vastanäyttelijänä oli Julie Adams. Vuonna 1953 Powell teki viimeisen MGM-elokuvansa romanttisessa draamassa Tyttö jolla oli kaikkea, jossa hänellä oli sivurooli Elizabeth Taylorin näyttelemän Jean Latimerin isänä. Samana vuonna hän teki 20th Century Foxille menestyksellisen sivuroolin J. D. Hanleynä komediaelokuvassa Kuinka miljonääri naidaan, jossa hänellä oli vastanäyttelijöinä kolme suurta naistähteä Marilyn Monroe, Betty Grable ja Lauren Bacall. Kuinka miljonääri naidaan ohjasi Jean Negulesco ja oli kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-elokuva. Elokuva oli yksi suurimpia kassa- ja arvostelumenestyksiä ja sai Oscar-ehdokkuuden.

Powell piti jälleen vuoden tauon elokuvista. Hän päätti tehdä vielä yhden elokuvan Warner Brosille ennen eläkkeelle siirtymistään. Hänen viimeiseksi elokuvaksi jäi draamakomedia Yöloma paratiisisaarella, joka sai ensi-iltansa vuonna 1955. Hänellä oli yksi pääosista; muissa pääosissa oli Henry Fonda, James Cagney ja Jack Lemmon. Naispääosassa oli Betsy Palmer. Yöloma paratiisisaarella oli vuoden 1955 toiseksi menestynein elokuva The Walt Disney Companyn Kaunotar ja Kulkurin jälkeen tuottaen 21,2 miljoonaa dollaria Yhdysvalloissa. Yöloma paratiisisaarella sai kolme Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti yhden; Jack Lemmon voitti suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon. Elokuva oli myös ehdolla myös parhaan elokuvan Oscar-palkintoon.

Powell (vasemmalla) Lauren Bacallin, Betty Grablen ja Marilyn Monroen kanssa elokuvassa Kuinka miljonääri naidaan (1953).

Elokuvan ensi-illan jälkeen heinäkuussa Powell jäi eläkkeelle 63-vuotiaana päättäen näin 44 vuotta kestäneen uransa. Powellilla oli kuvauksien aikana vaikeuksia muistaa enää vuorosanojaan, mitä ei ollut tapahtunut hänelle aikaisemmin. Tämä oli yksi syy siihen miksi Yöloma paratiisisaarella jäi hänen viimeiseksi näyttelijätyöksi. Koko uransa ajan hän pystyi näyttelemään mitä tahansa pääroolia niin komediassa, romantiikassa, trillerissä kuin draamassakin.[2][6]

Powellin toinen vaimo Carole Lombard. (Kuva elokuvasta Puolitiessä taivaaseen, 1937.)

William Powell oli elämänsä aikana kolme kertaa naimisissa. Vuonna 1915 Powell meni vihille ensimmäisen kerran teatterinäyttelijä Eileen Wilsonin (oikealta nimeltään Julia Mary Tierney, 1896–1942)[7] kanssa, jonka kanssa Powell oli näytellytkin näytelmässä Within the Law. He saivat yhden pojan, William David Powellin, joka syntyi 27. helmikuuta 1925.[8] Pariskunta erosi sovinnollisissa merkeissä vuonna 1930 15 aviovuoden jälkeen. Heidän pojastaan William David Powellista tuli televisiokäsikirjoittaja ja -tuottaja.

Powell meni seuraavana vuonna vihille elokuvanäyttelijä Carole Lombardin (1908–1942) kanssa 26. kesäkuuta 1931. Avioliitto kesti vähän yli kaksi vuotta, kunnes heidän eronsa myönnettiin 16. elokuuta 1933.[6] He erosivat sovinnollisissa merkeissä ja olivat läheisiä ystäviä aina Lombardin kuolemaan asti.[6] He näyttelivät yhdessä kolme vuotta eronsa jälkeen komediaelokuvassa Godfrey järjestää kaiken.

Jean Harlow, Powellin naisystävä vuodesta 1934 tämän kuolemaan asti. (Kuva elokuvasta Saigonin kaunotar, 1932.)

Powellilla oli läheinen parisuhde elokuvanäyttelijä Jean Harlow’n (1911–1937) kanssa, jonka hän tapasi loppukeväällä 1934. He alkoivat tapailla vuonna 1935. Julkisuudessa he kertoivat olevansa ”vain ystäviä”, vaikka kihlauksesta huhuttiin. Powell osti Harlow’lle 150-karaattisen safiirisormuksen 20 000 dollarilla jouluna 1936, mutta kyse ei ollut kihlauksesta. Heidän suhteensa päättyi pari vuotta myöhemmin Harlow’n ennenaikaiseen kuolemaan kesäkuussa 1937. Powell kustansi Harlow’n 30 000 dollaria maksaneet hautajaiset, jotka pidettiin 9. kesäkuuta.[6] Harlow haudattiin Glendaleen, Kaliforniaan Forest Lawn Memorial Park -hautausmaalle Suureen mausoleumiin, "Sanctuary of Benedictioniin" vaaleanpunertavalla marmorilla päällystettyyn yksityishuoneeseen, jonka Powell osti 25 000 dollarilla. Harlow’lla oli käsissään oli yksi valkoinen gardenia ja viesti, johon Powell oli kirjoittanut: ”Hyvää yötä, rakkaimpani.” Samaan yksityishuoneeseen varattiin paikat myös Powellille ja Harlow’n äidille. Powell kuitenkin haudattiin muualle kuoltuaan. Monien vuosien ajan Powell piti huolen, että Harlow’n haudalla oli tuoreita kukkia.

Powellilla oli Harlow’n kuoleman aikaan kesken elokuva Kaksoishäät (1937) ja myöhemmin Powell päätti työnsä ja kuvaili elokuvan viimeistelyä ”erittäin vaikeissa olosuhteissa”. Myrna puolestaan oli Harlow’n kanssa hyviä ystäviä ja kertoi omaelämäkerrassaan, että ei pitänyt Kaksoishäistä Harlow’n kuoleman takia ja se oli ”syntipukki epätoivoon”.

Diana Lewis oli Powellin kolmas vaimo hänen kuolemaansa saakka. (Kuva elokuvasta Cry 'Havoc' vuodelta 1943, joka oli Lewisin viimeinen elokuva.)

Vuonna 1938 Powell taisteli häneltä diagnosoitua paksusuolen syöpää vastaan.[6] Hän parantui syövästä puolen vuoden jälkeen kokeellisten hoitojen ansiosta. Hän ei paljastanut yleisölle moneen vuoteen, että oli sairastanut syöpää. Syövän aikana hänen agenttinsa kertoi yleisölle Powellin poissaolojen johtuvan silmävauriosta.[6]

Powell meni naimisiin kolmannen kerran elokuvanäyttelijä Diana Lewisin (1919–1997) kanssa 6. tammikuuta 1940. Pari oli tapaillut toisiaan vasta kolme viikkoa.[6] Powell kutsui Lewisiä ”Mousieksi” eli hiirulaiseksi.[1] He olivat naimisissa 44 vuotta aina Powellin kuolemaan saakka.

William osti vuonna 1940 vanhemmilleen Hollywoodista asunnon, joka oli lähellä hänen omaansa, ja Horatiosta tuli Williamin liiketoimien manageri.[4] Horatio-isä kuoli 17. tammikuuta 1941 75-vuotiaana ja Nettie-äiti 27. toukokuuta 1959 86-vuotiaana.[9]

Eläkkeelle jäätyään 63-vuotias Powell muutti Palm Springsiin Kaliforniaan. Powell esiintyi harvoin enää julkisuudessa eikä antanut haastatteluja, mutta hänen suosionsa säilyi vielä vuosikymmeniä.[2]

Studiopomot yrittivät vielä houkutella Powellia takaisin elokuviin hänen eläkevuosinaan ja tekemään "comebackin", mutta Powell kieltäytyi kaikista tarjouksista ja rooleista; hän oli onnellisempi eläkkeellä.[1]

Powellin ainoa poika William David Powell kärsi masennuksesta, hepatiitista ja munuaisongelmista, jotka pakottivat hänet lopettamaan kirjoittamisen.[8] Hän teki itsemurhan 43-vuotiaana 13. maaliskuuta vuonna 1968 puukottamalla itseään kuolettavasti suihkussa.[8][6] Isälleen, jonka kanssa hän oli erittäin läheinen, hän jätti 4-sivuisen jäähyväiskirjeen. Yleisölle paljastettiin kirjeen kaksi viimeistä lausetta, jotka kuuluivat: "Things aren't so good here. I'm going where it's better." (suom. "Asiat eivät olleet hyvin täällä. Minä menen sinne, missä ne ovat paremmin."). Hänet haudattiin Desert Memorial Parkiin, Cathedral Cityyn.[8]

Loppuvuosinaan Powellin terveys alkoi hiljalleen heiketä ja hänen joutui muuttamaan pois kotoaan Palm Springsin vanhainkotiin.

William Powell kuoli nukkuessaan 91-vuotiaana sydämen vajaatoimintaan^lähde? 5. maaliskuuta vuonna 1984 vanhainkodissa Palm Springsissä, Kaliforniassa.[5] Hän oli jäänyt eläkkeelle vähän alle kolmekymmentä vuotta ennemmin. Powell tuhkattiin ja tuhkat haudattiin hänen poikansa viereen Desert Memorial Parkin hautausmaalle Cathedral Cityn kaupunkiin, Kaliforniaan, joka on Palm Springsin naapurikaupunki.

Diana-leski ei mennyt enää Williamin kuoleman jälkeen naimisiin ja kuoltuaan 13 vuotta myöhemmin 77-vuotiaana vuonna 1997 hänet haudattiin Williamin ja hänen poikapuolensa viereen.