William Francis Butler

Butler läpäisi Burlington Housessa järjestetyn upseerikokeen, ja hänestä tuli 69. jalkaväkirykmentin vänrikki 17. syyskuuta 1858.[10][11] Yksikkö oli sama, jossa Richard Doherty oli aiemmin palvellut.[10]

Butler oli kaksi vuotta sijoitettuna Fermoyhin Corkin kreivikunnassa, minkä jälkeen hänet siirrettiin rykmentin päämajaan Burmaan. Rykmentti siirrettiin vuonna 1862 Madrasiin Intiaan, ja seuraavana vuonna Butler ylennettiin luutnantiksi. 69. jalkaväkirykmentin palatessa Burmasta vuoden 1864 alkupuolella[12] Butler vietti kaksi päivää St. Helenan saarella. Tällä oli häneen suuri vaikutus, sillä hän ihaili suuresti Napoleon Bonapartea[2][4], joka aiemmin oli ollut karkotettuna saarelle. Butler vieraili St. Helenalla myöhemmin vielä kahdesti uudelleen.[13]

69. jalkaväkirykmentin kaksi komppaniaa sijoitettiin kesällä 1866 Kanaalisaarille. Butlerin asemapaikaksi määräytyi Guernseyn suurin kaupunki Saint Peter Port.[2][14]

Vuonna 1867 Butler lähti 69. jalkaväkirykmentin mukana Kanadaan, missä feeniläisten hyökkäykset aiheuttivat huolta ja uhkasivat aluetta. Butler ratsasti toimessaan säännöllisesti 1 500 mailia kuukaudessa. Hän matkusti Irlantiin vuonna 1869[2] ja harkitsi armeijasta eroamista, sillä hänellä ei ollut varaa ostaa itselleen vapaata kapteenin paikkaa yletäkseen arvoasteikossa. Hän lähti Englantiin ja yritti taivutella ylempiään tunnustamaan hänen kyvykkyytensä siinä kuitenkaan onnistumatta.[3]

Englannissa Butler sai kuulla Garnet Wolseleyn organisoivan retkikuntaa Redjoen kapinan selvittelyyn. Butler lähetti ensin Wolseleylle pyynnön liittyä tämän esikuntaan ja matkusti sitten Kanadaan saamatta vielä edes vastausta. Heidän tavatessaan Torontossa Wolseleyllä ei ollut tarjota Butlerille paikkaa, mutta Butler keksi, että voisi lähteä Yhdysvaltojen puolelle tutkimaan väitteitä feeniläisten järjestäytymisestä Wolseleyn joukkoja vastaan. Samalla hän voisi myös vierailla Redjoen siirtokunnassa. Wolseley hyväksyi suunnitelman.[3]

Kesäkuussa 1870 Butler aloitti tiedusteluretken. Hän suuntasi ensin Saint Pauliin Minnesotassa, missä ei havainnut mitään merkkejä sotilaallisesta toiminnasta. Seuraavaksi hän suuntasi Redjoen siirtokuntaan, missä hän aikoi kerätä tiedustelutietoa. Hän kuitenkin paljastui pienessä yhteisössä helposti, ja hänen sallittiin tavata sen johtaja Louis Riel, joka vakuutti olevansa rauhantahtoinen. Butler poistui Redjoen siirtokunnasta ja matkusti Fort Francesiin Ontarioon, mistä hän johdatti Wolseleyn retkikunnan siirtokuntaan.[3]

Butler oli Wolseleyn retkikunnan tavoitteiden täyttymisen jälkeen haluton lähtemään Redjoen siirtokunnasta. Hän otti loppuvuonna 1870 Manitoban varakuvernööri Adams George Archibaldilta vastaan tehtävän matkustaa Kanadan uusien läntisten alueiden halki. Hän lähti matkaan 24. lokakuuta 1870[3] ja kiersi Saskatchewanissa ja Manitobassa yhteensä yli 2 700 mailia.[2][15][16] Butlerin raportti saapui Archibaldille maaliskuussa 1871. Siinä hän esitt, että kanadalaiset voisivat länteen levittäytyessään kohdella tasangon alkuperäisasukkaita paremmin kuin yhdysvaltalaiset, jotka hänen mukaansa kävivät alkuperäisasukkaita vastaan ”tuhoamissotaa”. Kanadan pääministeri John A. Macdonald hallituksineen oli raporttiin tyytyväinen.[3]

Vietettyään jonkin aikaa Englannissa Butler sai keväällä 1872 kuulla, että Ontariosta nykyisen Petrolian kaupungin läheltä oli löydetty öljyä mailta, joihin hän oli sijoittanut varojaan. Butler myi maa-alueet ja matkusti saamillaan varoilla jälleen Kanadaan. Hän seurasi talvella 1872–1873 tekemällään matkalla jonkin aikaa aiemman tutkimusretkensä reittiä mutta poikkesi siitä pohjoiseen kohti Athabascajärveä. Keväällä jäiden lähdettyä hän matkasi Peacejokea pitkin Brittiläisen Kolumbiaan ja lopulta Tyynenmeren rantaan.[3]

Butlerin suosituksesta perustettiin toukokuussa 1873 North-West Mounted Police[17], joka on nykyisen Kanadan ratsupoliisin edeltäjä.[16]

Butler vuonna 1883.

Butler sai vuonna 1873 kuulla, että Wolseley oli lähdössä sotaretkelle länsiafrikkalaista Ašanti-valtiota vastaan. Hän lähetti Wolseleylle sähkeen, jossa hän ilmoitti saapuvansa tämän palvelukseen ensi tilassa.[3] Hän liittyi Wolseleyn esikuntaan Cape Coast Castlessa lokakuussa. Brittien joukot olivat alueella pahasti alivoimaisia, ja lisäksi joukkojen vaivana olivat trooppiset sairaudet. Butler onnistui Wolseleyn käskystä houkuttelemaan Ašantin kanssa vihoittelevien akyemien jäseniä brittien puolelle[11], mutta nämä jättivät paikkansa. Butler itse poti sotaretken aikana jatkuvasti kuumetta, ja kun hän oli sairaalalaivassa matkalla Englantiin, hänet ehdittiin jo virheellisesti julistaa kuolleeksi. Hän vietti Englannissa kaksi kuukautta sotilassairaalassa toipumassa[18], ja häntä kävi siellä katsomassa itse kuningatar Viktoria. Lisäksi hän sai 1. huhtikuuta 1874[11] ylennyksen majuriksi.[19]

Kun Wolseley matkusti helmikuussa 1875 Nataliin ottamaan vastaan alueen kuvernöörin tehtävät,[19] Butler lähti mukaan hänen alaisekseen. Etelä-Afrikassa Butler toimi lähettiläänä Oranjen vapaavaltiossa, sillä Wolseley halusi tutkia buurivaltioiden halukkuutta muodostaa konfederaatio zulujen varalta. Butler itse oli sitä mieltä, että zulujen tulisi antaa olla rauhassa.[20] Zulu-sodassa 1879 hän ei ollut taistelutehtävissä vaan vastasi tukikohdasta Durbanissa. Kun britit saivat zulujen kuninkaan Cetshwayon vangiksi ja veivät hänet Kapkaupunkiin, Butler kuuli, että tämä kaipasi vihviläruo’oista tehtyjä perinteisiä nukkumamattojaan, joten Butler toi hänelle niitä henkilökohtaisesti.[21]

Intian varakuninkaaksi vuonna 1880 nimitetty George Robinson, jaarli Ripon ehdotti pian nimityksensä jälkeen Butleria sihteerikseen. Ison-Britannian pääministeri William Ewart Gladstone kuitenkin esti Butlerin nimityksen, koska sekä jaarli Ripon että Butler olivat katolisia; jo sen, että katolinen oli nimitetty varakuninkaaksi, katsottiin olevan riittävän riskialtis siirto. Butler sijoitettiin Riponin sihteerin tehtävän sijasta Devonportiin esikuntaupseeriksi.[22]

Vuonna 1882 Butler osallistui Egyptin Urabi-kapinan kukistamiseen.[23] Kun britit vangitsivat kapinan johtohahmon Ahmad Urabin, Butler kirjoitti poliittisille ylemmilleen ja vetosi näihin, ettei Urabia teloitettaisi.[4][24] Butlerin mukaan Urabin kuolema pitkittäisi sissisotaa Egyptissä, toisi Britannialle kyseenalaista mainetta historiankirjoituksessa, alentaisi maan sotilaallista kunnioitusta maailmalla ja vahingoittaisi pääministeri Gladstonen omaa mainetta.[25] Urabia ei lopulta teloitettu, vaan hänet karkotettiin Ceylonille.[26]

Sudanin sodassa 1881–1885 Butler ja Wolseley päättivät, että joukot voitaisiin kuljettaa veneillä Niiliä ylös sen sijaan että ne olisivat ylittäneet autiomaan Punaisenmeren rannalta käsin. Kuljetuksista vastasivat suurelta osin kanadalaiset vapaaehtoiset[27], joilla oli käytössään noin 400 venettä.[23] Ginnisin taistelussa Butler komensi prikaatia. Hänen nimensä mainittiin London Gazettessa sodan aikana kolmasti[2], ja hän sai väliaikaisen prikaatikenraalin arvon syyskuussa 1885. Hän joutui heinäkuussa 1886 palaamaan jälleen kotiin kuuman sään ja rasituksen vuoksi.[28]

Vuonna 1890 Butler otti vastaan tehtävän Aleksandrian varuskunnan komentajana Egyptissä. Kaksi vuotta myöhemmin hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. 11. marraskuuta 1893 hänet nimitettiin Aldershotiin sijoitetun prikaatin komentajaksi ja 24. helmikuuta 1896 kaakkoisen sotilaspiirin komentajaksi.[2][15]

Butler otti vastaan Etelä-Afrikan brittijoukkojen päällikkyyden lokakuussa 1898 edellisen päällikön William Goodenough’n kuoleman jälkeen. Hän käytännössä hallitsi koko aluetta jonkin aikaa Alfred Milnerin poissaollessa. Toisen buurisodan ollessa ovella Butler tunsi sympatiaa buurivaltioita kohtaan[2], minkä lisäksi hän inhosi Cecil Rhodesia ja sitä, että hänen näkökulmastaan brittien imperialismilla ei ollut henkisesti ja aineellisesti enää mitään hyvää tarjottavana.[29] Hän ilmoitti 4. heinäkuuta 1899 eroavansa päällikön tehtävästä, ja hallitus hyväksyi eron 9. elokuuta.[30] Hänen seuraajakseen asemassa tuli läntisen sotilaspiirin komentaja Frederick Forestier-Walker. Butler itse otti Forestier-Walkerin entisen asemapaikan, jolloin tehtävät vaihtuivat päittäin.[31]

Sotilasuransa loppupuolella Butler alkoi lähentyä irlantilaisia kansallismielisiä poliitikkoja vaikka pysyikin virkansa puolesta aina turvallisen etäällä näistä. Buurisodan päätyttyä voittoisasti hän vieraili aika ajoin alahuoneessa ja tutustui ennen pitkää irlantilaisten kansallismielisten johtohahmoon John Redmondiin.[32]

Butler ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1900, ja hän jäi eläkkeelle armeijan palveluksesta 31. lokakuuta 1905.[2][15][3]

Vanity Fair -lehdessä julkaistu Leslie Wardin piirtämä karikatyyri Butlerista vuodelta 1907. Kuvatekstinä on A Radical General (suom. radikaali kenraali).[33]

Eläkkeelle siirryttyään Butler toimi useissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä ja piti puheita irlantilaisesta identiteetistä ja elämäntyylistä.[2][15] Hän oli poliittisesti voimakkaan kansallismielinen ja uskoi vahvasti siihen, että irlantilaisten tuli rakentaa omaa kansallista identiteettiään ja edistää riippumattomuuttaan. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut iirin kielen suojelemisesta[34] ja tuki Gaelic League -järjestöä[2], vaikka häntä arveluttivatkin sen kapeakatseiset pyrkimykset muun muassa korkeakoulutuksen suhteen.[35]

Liberaalipuolue pyysi vuonna 1905 Butleria tuloksetta ehdokkaakseen East Leedsin vaalipiiriin siinä toivossa, että hän saisi kerättyä kannatusta ja ääniä vaalipiirin katolisilta äänestäjiltä. Butler sai asiasta kirjeitä useilta liberaalipuolueen johtohahmoilta, kuten Henry Campbell-Bannermanilta ja Herbert Gladstonelta.[36] Vuonna 1907 hänestä tuli kansallisen opetuslautakunnan jäsen[34], vuonna 1908 Irlannin kansallisen yliopiston akateemisen senaatin jäsen[35] ja vuonna 1909 Irlannin Privy Councilin jäsen.[2]

Butler kuoli 7. kesäkuuta 1910 Banshassa Tipperaryssä, missä hän oli asunut koko eläkeaikansa.[2][15] Hänen hautajaisensa pidettiin kolme päivää myöhemmin, ja niitä valvoi Cashelin arkkipiispa Thomas Fennelly. Hänet haudattiin saattokulkueen jälkeen Killardrighiin.[37]