Wienin kongressi

Wienin kongressi eli Tanssiva kongressi oli vuosina 1814–1815[1] Itävallan Wienissä järjestetty konferenssi, jonka tarkoituksena oli Euroopan rajojen uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä.[2] Wienin kongressia kutsutaan myös ”tanssivaksi kongressiksi” päivittäin keisarin palatsissa 40 pöydässä tarjottujen päivällisten sekä keskeytymättömänä sarjana järjestettyjen juhlien, vastaanottojen, tanssiaisten, konserttien, teatterinäytösten sekä metsästys- ja rekiretkien eikä vähiten hitaasti edenneiden neuvottelujen vuoksi. Aikalaissanonnan mukaan kongressi kyllä ”tanssi, muttei eteenpäin”.[3] Kongressin puheenjohtajana toimi Itävallan ulkoministeri Klemens Wenzel von Metternich. Muita kongressin merkittäviä osanottajia olivat Britannian ulkoministeri lordi Castlereagh, Ranskan ulkoministeri Charles Maurice de Talleyrand, Venäjän ulkoministeri Karl Robert von Nesselrode ja Preussin kansleri Karl August von Hardenberg.

Wienin kongressin osallistujat
  1. Yhdistynyt kuningaskunta lordi Wellington
  2. Portugali Joaquim Lobo da Silveira
  3. Portugali António de Saldanha da Gama
  4. Ruotsi Carl Löwenhielm
  5. Ranska Jean de Noailles
  6. Itävalta Klemens von Metternich
  7. Ranska André Marie Jean Jacques Dupin
  8. Venäjän keisarikunta Karl Robert Nesselrode
  9. Portugali Pedro de Sousa Holstein
10. Yhdistynyt kuningaskunta lordi Castlereagh
11. Ranska Emmerich Joseph de Dalberg
12. Itävalta Johann von Wessenberg-Ampringen
13. Venäjän keisarikunta Andrei Ražumovški
14. Yhdistynyt kuningaskunta Charles Stewart
15. Espanja Pedro Gómez Labrador
16. Yhdistynyt kuningaskunta Richard Trench
17. Kirjuri
18. Itävalta Friedrich von Gentz (ministeri)
19. Preussi Wilhelm von Humboldt
20. Yhdistynyt kuningaskunta William Cathcart
21. Preussi Karl August von Hardenberg
22. Ranska Charles Maurice de Talleyrand-Périgord
23. Venäjän keisarikunta Gustav Ernst von Stackelberg

Wienin kongressin synty

Euroopan hallitsijat alkoivat pohtia Euroopan tulevaisuutta sen jälkeen kun Napoléon Bonaparte karkotettiin Elbaan. Itävallan keisari Frans I kutsui Euroopan hallitsijat keskustelemaan tilanteesta.[2]

Wienin kongressin tavoitteet

Kongressin mielestä Ranskan vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789 valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille oli tehtävä turvavyöhyke.[4]

Kolme periaatetta
  • Laillisuusperiaate
Napoleonin syrjäyttämät hallitsijat palautettava takaisin valtaan.
  • Tasapainoperiaate
Suurvaltojen välille voimatasapaino, eli yksikään valtio ei saanut kohota muita valtioita mahtavammaksi.
  • Turvallisuusperiaate
Ranskan ympärille luotava turvavyöhyke, jottei se pääsisi hyökkäämään muualle.

Wienin kongressin saavutukset
Euroopan kartta, Wienin kongressin jälkeen, 1815.
  Preussi
  Itävallan keisarikunta
  Ranska
  Sardinian kuningaskunta
  Venäjä
  Saksan valtiot
                     Saksan liiton rajat

Kongressi vahvisti Puolan jo tapahtuneen jaon Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken.[5] Korvauksena Venäjälle luovuttamastaan Suomesta Ruotsi sai aikaisemmin Tanskalle kuuluneen Norjan. Ranska sai pitää osan vallankumoussotien valloituksista, muun muassa Savoijin ja Avignonin. Ranskaa ympäröiviä valtioita pyrittiin vahvistamaan, joten suurvallaksi noussut Preussi sai lisää alueita Saksan länsiosista ja Hollantiin liitettiin nykyisen Belgian alue. Itävalta sai lisäalueita Pohjois-Italiasta ja osa Ranskan siirtomaista annettiin Isolle-Britannialle.

Pyhä Allianssi
Pääartikkeli: Pyhä Allianssi.

Yksi kongressin tärkeimmistä saavutuksista oli Itävallan, Preussin ja Venäjän solmima Pyhä allianssi, jota ehdotti Aleksanteri I syyskuussa 1815.[6] Näiden maiden hallitsijat sitoutuivat vastustamaan kaikkia valtiollisia uudistuksia. Melkein kaikki Wienin kongressiin osallistuneet valtiot allekirjoittivat Pyhän Allianssin.

Wienin kongressin sortuminen

Wienin kongressin järjestelmä kuitenkin alkoi sortua 1800-luvun aikana. Muutoksia aiheuttivat muun muassa uudet aatteet nationalismi ja liberalismi; erityiseksi uhaksi nousivat Espanjan ja Italian kapinalliset sekä saksalaiset opiskelijat, jotka kannattivat maansa yhdistämistä yhtenäiseksi valtioksi.

Katso myös

Lähteet
  • Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5.

Viitteet
  1. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 62. Otava, 2004.
  2. Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 28
  3. Carl Grimberg: Kansojen historia osa 19, s. 184–185. Suomentanut Lauri Hirvensalo. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964.
  4. Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 29
  5. Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 30
  6. Internetixopinnot - Avoin opinnot.internetix.fi.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.