Whig-historia

Whig-historia on brittiläistä historiankirjoitusta 1800-luvulla hallinnut suuntaus, joka painotti ja ylikorosti liberaalin yhteiskuntajärjestyksen kehittymisen merkitystä Englannin historiassa. Tulkinta myötäili liberaalin whig-puolueen näkemyksiä. Whig-historian näkökulmasta keskeistä maan historiassa oli vuosien 1688–1689 mainiosta vallankumouksesta käynnistynyt liberaali kehitys ja parlamentin aseman vahvistuminen. Whig-historioitsijat korostivat yleensä myös anglosaksisten kansojen kehittyneisyyttä muuhun maailmaan nähden. Tunnettuja whig-historioitsijoita olivat muun muassa Henry Hallam ja Thomas Macaulay, joista varsinkin Macaulay näki Englannin historian ”edistyksen historiana”. Myöhemmin whig-tulkinnan hallitsevuuden on katsottu vääristäneen brittiläistä historiankirjoitusta ja tuottaneen tieteellisen historiantutkimuksen näkökulmasta kyseenalaisia tuloksia. Ajan merkittävimmät brittiläiset historioitsijat olivat akateemisen maailman ja yliopistojen ulkopuolella toimineita harrastelijoita, usein virkamiehiä, poliitikkoja, sotilaita, oikeusoppineita tai pappeja.[1]

Whig-historiaa arvosteli voimakkaasti Herbert Butterfield vuonna 1931 julkaisemassaan esseessä "The Whig Interpretation of History". Hänen mukaansa sen keskeinen virhe oli pyrkimys tiivistää pitkien kehitysjaksojen merkitys ylhäältäpäin tarkastellen ja nykyhetken kautta tulkittuna.[2]