Westfalenin rauha

Rauhanneuvottelut eivät alkaneet eivätkä päättyneet tarkoin määriteltävissä olevina ajan­kohtina, koska kaikki 109 eri osapuolten edustajaa eivät koskaan kokoontuneet kaikki yhdessä, mutta he kaikki olivat ainakin kerran läsnä neuvotteluissa ensimmäisen kerran vuosina 1643–1646 sekä viimeisen kerran vuosien 1647–1649. Eniten diplomaatteja oli läsnä todennäköisesti tammikuun 1646 ja heinäkuun 1647 välisenä aikana. Kuusitoista Euroopan valtiota sekä 66 saksalaista ruhtinaskuntaa lähetti neuvotteluihin omia edustajiaan, jotka edustivat kaikkiaan 140 saksalaista ruhtinaskuntaa ja 27 intressiryhmää sekä yhteensä kaikkiaan 38 eri ryhmän intressejä.[12]

• Ranskan edustustoa johti Longueville herttua Henrik Orléansilainen, jonka lisäksi siihen kuuluivat diplomaatit Claude d'Avaux ja Abel Servien.
• Ruotsin täysivaltaisina edustajina neuvotteluihin osallistui Johan Oxenstierna, kansleri Axel Oxenstiernan poika, ja Johan Adler Salvius.
• Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan edustajina molemmissa kaupungeissa oli kreivi Maximilian von Trautmansdorff; Münsterissä hänen avustajinaan olivat Johann Ludwig von Nassau-Hadamar ja Isaak Volmar, Osnabrückissä Johann Maximilian von Lanberg ja hovimarsalkka Johann Krane.
• Espanjan edustajistoa johti Gaspar de Bracamonte y Guzmán, ja sen muita jäseniä olivat diplomaatit ja kirjailijat Diego de Saavedra Fajardo ja Bernardino de Rebolledo.
• Paavin nuntius Fabio Chigi (myöhemmin paavi Aleksanteri VII) ja Venetsian lähettiläs Alvise Contarini toimivat välittäjinä.
• Myös monet keisarikunnan valtakunnanruhtinaat lähettivät edustajiaan.
• Brandenburgilla oli useita edustjia, muun muassa Vollmar.
• Alankomaiden seitsemän yhdistynyttä provinssia lähetti kuuden hengen edustajiston, jossa Hollannin maakunnalla oli kaksi edustajaa, kahdella provinssilla ei yhtään, muilla provinsseilla yksi kullakin. Edustajiston jäsenistä huomattavimmat olivat Hollannin edustaja Adriaan Pauw sekä Willem Ripperda.[13]
• Baselin pormestari Johann Rudolf Wettstein edusti Sveitsin valaliittoa.

Westfalenin rauhansopimuksen pääkohdat olivat seuraavat:

• Kaikki osapuolet tunnistivat päteväksi vuonna 1555 tehdyn Augsburgin sopimuksen, jonka mukaan kullakin ruhtinaalla oli oikeus määrätä, mikä uskonto hänen hallitsemillaan alueilla oli valtionuskontona; vaihtoehdot olivat katolisuus, luterilaisuus ja nyt myös kalvinismi (periaatteena oli siis cuius regio, eius religio, "Kenen maa, sen uskonto")[14][15]
• Kristityillä, jotka asuivat ruhtinas­kunnissa, joissa heidän oma uskontonsa ei ollut valtion­uskontona, oli oikeus harjoittaa uskontoaan julkisesti määrättyinä aikoina ja yksityisesti milloin tahansa.[14]
• Jokaiselle osapuolelle tunnustettiin muut pois­sulkeva suvereenisuus kaikkien maidensa, väestönsä ja ulkomailla toimivien lähettiläidensä suhteen, sekä myös vastuu sotatoimista, joita sen kansalaiset tai lähettiläät suorittivat. Rajoittamattomien kaappari­kirjojen myöntäminen yksityis­henkilöille kiellettiin.
• Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulko­politiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisariaan vastaan.[18][7]
• Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin.^lähde?

Rauhansopimuksessa oli myös alueellisia määräyksiä:

• Sveitsin itsenäistyminen keisarikunnasta tunnustettiin virallisesti[19][7] maan oltua jo vuosikymmeniä de facto itsenäinen.
• Alanko­maiden Yhdistyneet provinssit tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi, joka ei kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[7] Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan jo 80 vuoden ajan, mutta virallisesti alue kuului Westfalenin rauhansopimukseen saakka Habsburgien omistukseen. (Sitä vastoin Espanjan Alankomaat eli suunnilleen nykyinen Belgia jäi edelleen Espanjan hallintaan, mutta oli samalla yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaa kuuluneista alueista.[20])
• Rauhansopimuksen tekstin laati suurelta osin kardinaali Mazarin, joka oli Ranskan de facto johtaja kuningas Ludvig XIV:n ollessa alaikäinen. Näin ollen ei ole yllättävää, että Ranskan asema sodan jälkeen oli vahvempi kuin minkään muun osapuolen. Ranska sai hallitakseen Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat Lothringenissa[21] sekä Décapolen kaupungit Elsassissa (Alsace), ei kuitenkaan Strasbourgia, Strasbourgin hiippakuntaa eikä Mulhousea.[22]
• Keisarikunta ja Ranska liittolaisineen sopivat, ettei kumpikaan osapuoli vaatinut toiselta sotakorvauksia.[23] Osnabrückin rauhan mukaan Ruotsi kuitenkin sai viiden miljoonan taalarin korvaukset, jotka käytettiin pääasiassa sen sotajoukkojen rahoittamiseen.[24]
• Ruotsi sai Etu-Pommerin, jota siitä lähtien nimitettiin Ruotsin Pommeriksi, Wismarin ja Bremenin arkkihiippakunnan ja Verdenin hiippakunnan perinnöllisiksi läänityksikseen ja niiden myötä edustajan ja äänen keisarikunnan valtiopäiville sekä myös Ylä-Saksin, Ala-Saksin ja Westfalenin maapäiville.[24] Rauhansopimuksen sanamuoto ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan vielä sen allekirjoittamisen jälkeen käytiin kiistaa seuraavista asioista:

• Oli kiistanalaista, kuuluiko myös Bremenin kaupunki Ruotsin Bremenin-Verdenin alueseen. Ruotsin uhatessa valloittaa kaupungin Bremen oli vaatinyt itselleen asemaa välittömästi keisarikunnan alaisena kaupunkina, minkä keisari sille myönsikin, ja täten se oli erotettu ympäröivästä samannimisestä arkkihiippakunnasta. Ruotsi käsitti asian niin, että Bremen kuitenkin oli luovutettu sille, ja aloitti vuosina 1653–1654 Ruotsin Bremenin-sodat.[24]
• Rauhansopimus myös jätti Ruotsin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan välisen rajan Pommerissa myöhemmin määriteltäväksi. Osnabrückissä sekä Ruotsi että Brandenburg vaativat itselleen koko Pommeria, joka vuodesta 1630 lähtien ollut Stettinin rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsin alaisuudessa, mutta Brandenburg vaati sitä Grimnitzin rauhansopimuksen perusteella. Vaikka rajasta Stettinissä vuonna 1653 uusi sopimus, kiista jatkui. [25]
• Rauhansopimuksen mukaan Mecklenburgin herttuat, jotka nyt olivat Ruotsin vasalleja, luovuttivat Wismarin sekä satamatullit. Ruotsi tulkitsi tämän koskevan tulleja kaikissa Mecklenburgin satamissa, kun taas Mecklenburgin herttuat samoin kuin keisari tulkitsivat sen koskevan vain Wismarin satamaa.[25]
• Münsterin hiippakunta vaati myös Wildeshausenia, joka oli pienenä enklaavina keskellä Bremenin-Verdenin aluetta ja joka oli hatarana perusteena sille, että Ruotsilla oli edustajansa Westfalenin maapäivillä.

• Pfalz jaettiin Fredrik V:n pojan Kaarle I Ludvigin ja Baijerin vaaliruhtinaan Maksimilian I:n kesken. Se jakautui siten katoliseen ja protestanttiseen osaan, joista Kaarle Ludvig sai Reinin Pfalzin ja Maximilian piti Ylä-Pfalzin.
• Baijerilla pysyi Pfalzin ääni vaaliruhtinaiden kokouksessa, jossa Pyhä Rooman keisarivalittiin. Tämän oikeuden se oli saanut, kun Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V vuonna 1623 oli julistettu pannaan. Kaarle I Ludvig, Fredrikin poika, otettiin mukaan kahdeksanneksi äänioikeutetuksi jäseneksi.[7][26]
• Brandenburg-Preussi (myöhempi Preussi) sai Taka-Pommerin, Magdeburgin arkkihiippakunnan, sekä Halberstadtin, Kamminin ja Mindenin hiippakunnat.
• Koska Jülich-Kleve-Bergin yhdistyneiden herttuakuntien hallitsijasuku oli sammunut vuonna 1609, päätettiin, että Jülich, Berg ja Ravenstein kuuluivat Pfalz-Neuburgille, kun taas Kleven herttuakunta, sekä Markin ja Ravensbergin kreivikunta kuuluivat Brandenburgille.
• Sovittiin, että Osnabrückin ruhtinaspiispaksi oli valittava vuorotellen protestantti ja katolilainen ja että protestanttisten piispojen valinta kuului Brunswick-Lüneburgin suvun nuoremmille jäsenille.
• Sodan aikana asetetut kaupan esteet poistettiin, ja purjehdus Reinillä vapautettiin tietyin edellytyksin.[27]