Wellington Arch

Burtonin alkuperäisessä suunnitelmassa riemukaari oli koristeellisempi kuin lopullisessa toteutuksessa. Veistoksista luovuttiin liian kalliina.

Lontoon laajeneminen kohti länttä oli väliaikaisesti pysähtynyt Hyde Park Corneriin Hyde Parkin ja Green Parkin rajalle 1800-luvun alussa. Kaupungin länsirajana pidettiin paikalla ollutta tulliporttia. Lontoossa oli vireillä useita suuria rakennushankkeita, kuten Regent Street, Regent’s Park ja British Museum, ja myös Hyde Park Corneriin haluttiin rakentaa juhlavampi sisäänkäynti pääkaupunkiin.[1]

Osana pääkaupungin kehittämistä kruununmetsien virasto antoi nuorelle Decimus Burtonille tehtäväksi suunnitella kuninkaallisiin puistoihin uudet aidat ja portit vuonna 1826. Burton suunnitteli näyttävän seinämäisen portin Hyde Parkiin ja yksinkertaisemman sisäänkäynnin Green Parkiin. Valiokuntakäsittelyssä Green Parkin porttia pidettiin kuitenkin liian vaatimattomana, koska sen ajateltiin toimivan sisäänkäyntinä myös Buckinhamin palatsiin. Burtonin suunniteltua portin tilalle koristeellisen riemukaaren, jonka huipulle tuli kultainen nelivaljakko, ehdotus lopulta hyväksyttiin toukokuussa 1826.[1]

Wellingtonin ratsastajapatsas riemukaaren huipulla.

Vuonna 1828 sekä Hyde Parkin sisäänkäynti että riemukaari olivat lähes valmiit. Rakennuskustannukset olivat ylittäneet Burtonin alkuperäisen arvion eikä valtiovarainministeriö myöntänyt enää lisää rahaa veistoksiin tai muihin koristeisiin. Vaikka riemukaari saatiinkin valmiiksi, siitä tuli huomattavasti koruttomampi kuin Burton oli suunnitellut.[1]

Hallitus perusti 1830-luvulla toimikunnat ajamaan kansallisia muistomerkkejä kahdelle aikansa suurmiehelle Nelsonille ja Wellingtonille. Wellingtonin toimikunta päätti toukokuussa 1838 pystyttää herttuan kunniaksi jättimäisen ratsastajapatsaan Green Parkin riemukaaren huipulle. Päätöksen runnoi läpi neljän sisäpiiriläisen joukko, joka valitsi patsaan tekijäksi suojattinsa Matthew Cotes Wyattin. Suhtautuminen päätökseen oli pääosin kielteistä, ja siitä käytiin kiivaasta keskustelua lehdissä ja alahuoneen istunnoissa.[1]

Vastustus saavutti huippunsa vuonna 1846, jolloin Wyattin ratsastajapatsas pystytettiin kokeilumielessä riemukaaren huipulle. Patsasta pidettiin yleisesti rumana ja suhteettoman suurena riemukaareen nähden. Hallitus olisi halunnut poistaa patsaan mutta joutui perääntymään päätöksestään, kun Wellington ilmoitti eroavansa kaikista julkisista viroistaan, jos patsas ei jäisi paikoilleen.[1]

Nelivaljakko riemukaaren huipulla.

Vuonna 1880 hallitus päätti helpottaa Hyde Park Cornerin liikenneruuhkia rakentamalla uuden kadun Piccadillyltä Grosvenor Placelle ja siirtämällä Wellington Archia vähän matkan päähän kaakkoon Constitution Hillin päätepisteeseen. Riemukaari purettiin ja rakennettiin uudelle paikalleen vuosina 1883–1885. Samalla Wellingtonin patsas siirrettiin pysyvästi Aldershotin kaupunkiin Hampshiressä, missä se on yhä näytteillä. Lähelle riemukaaren entistä paikkaa vastapäätä Apsley Housea pystytettiin vuonna 1888 pienempi Wellingtonin ratsastajapatsas, jonka veisti Joseph Boehm. Riemukaaren eteläiseen pilariin perustettiin tilat puistonvartijalle ja pohjoiseen pilariin Lontoon pienin poliisiasema.[1]

Siirron jälkeen Wellington Archin huipulta puuttui jälleen veistos. Vuonna 1894 kuvanveistäjä Adrian Jones asetti Royal Academyyn näytteille kipsistä veistämänsä nelivaljakon, jota Walesin prinssi piti sopivana Wellington Archin huipulle. Veistokselle ei löytynyt aluksi rahoitusta, mutta lopulta Jones pääsi aloittamaan työt ateljeessaan Chelseassa vuonna 1908. Valmis pronssiveistos nostettiin paikoilleen tammikuussa 1912.[1]

Puistonvartijan tilat suljettiin 1937 ja poliisiasema 1950-luvun lopulla. Hyde Park Cornerin liikenneruuhkia yritettiin helpottaa jälleen 1960–1962 rakentamalla kiertoliittymä, joka erotti Wellington Archin Constitution Hillistä. Riemukaaren etelänpuoleiseen pilariin rakennettiin ilmanvaihtokuilu jalankulkutunnelille, mutta muut tilat jäivät tyhjilleen. Vuonna 1999 Wellington Archia alkoi hallinnoida English Heritage -järjestö, joka avasi sen yleisölle peruskorjauksen jälkeen.[1] Vuosina 2011–2012 riemukaaren huipulla oleva huone muutettiin näyttelytilaksi.[3]

Korinttilainen entablementti ja pylväät.

Wellington Arch rakennettiin uudelleen vuosina 1883–1885. Sen runko muurattiin tiilestä ja verhottiin portlandkivellä, joka otettiin talteen alkuperäisestä riemukaaresta. Kaaren keskellä on leveä kulkuaukko, jota ympäröivät massiiviset pilarit. Kulkuaukkoa reunustavat sekä etu- että takapuolella korinttilaiset pylväät, ja riemukaaren kulmissa ja päädyissä on korinttilaisia pilastereita.[3]

Pilarien yläpuolella on korinttilainen entablementti, jota kannattelevat alkuperäiset valurautaiset tukipalkit kulkuaukon yläpuolella – sitä ei olisi ollut mahdollista rakentaa antiikin aikana, mutta 1800-luvulla rakennustekniikka oli kehittynyt jo riittävän pitkälle. Entablementin yläpuolella on yksinkertainen attika ja Jonesin nelivaljakko. Burtonin alkuperäisessä suunnitelmassa riemukaareen sisältyi paljon koristeita, muiden muassa yksityiskohtainen friisi ja kohokuvia, joita ei kuitenkaan toteutettu lopulliseen riemukaareen. Kulkuaukon edessä on taidokkaasti taottu valurautainen portti, johon on kuvattu kuninkaallinen vaakuna.[3]

Koristeellinen portinpuolisko, jota koristaa kuninkaallinen vaakuna.

Jonesin sanoin riemukaaren huipulla olevan veistoksen aiheena on ”Rauha laskeutuu sodan valjakon ylle”. Veistokseen kuuluu suuri siivekäs naishahmo, joka pitelee laakeriseppelettä ja laskeutuu suurten vaunujen ylle. Vaunuja vetää neljä takajaloilleen noussutta hevosta ja ohjastaa pieni poika, joka ei huomaa taakseen laskeutuvaa rauhan henkilöitymää.[3]

Sisätilat on rakennettu viiteen kerrokseen. Pilareihin sisältyvät huoneet ovat varsin pieniä, mutta kolmannessa kerroksessa on suurempi tila kulkuaukon yläpuolella. Molemmissa pilareissa on kiviportaat, joita pitkin pääsee kellarista neljänteen kerrokseen. Vuosina 1960–1962 eteläisen pilarin sisätilat muutettiin Hyde Park Cornerin jalankulkutunnelin ilmanvaihtokanavaksi. Muilta osin sisätiloissa on säilynyt jonkin verran alkuperäisiä kalusteita, kuten ovia, tulisijoja ja ikkunoita.[3]

English Heritage teki Wellington Archille mittavan peruskorjauksen vuosina 2000–2001, jolloin muun muassa sen yläosiin luotiin näköalakerros. Vuosina 2010–2011 kolmannen kerroksen huoneesta tehtiin näyttelytila.[3]