Welf

Welfin suku sai nimensä niin sanotulta vanhemmalta Welf-suvulta, jonka juuret olivat 800-luvun Frankkien valtakunnassa. Kysymys vanhemman Welf-suvun alkuperästä on kiistanalainen, sillä nimi Welf oli yleisessä käytössä karolingiaikana.[1] Nimi on alkujaan tarkoittanut koiranpentua.[2] Vanhemman Welf-suvun varhaisin oletettu esi-isä oli 800-luvun alussa Baijerissa elänyt kreivi Welf, jonka tytär Judith nai vuonna 819 frankkilaisen keisarin Ludvig Hurskaan ja toinen tytär Emma Itä-Francian kuninkaan Ludvig Saksalaisen. Judithin ja Emman veljenpoika Conrad (k. n. 876) on oletettu vanhemman Welf-suvun burgundilaisen sukuhaaran esi-isäksi, sillä hänen pojastaan Rudolf I:stä tuli vuonna 888 Burgundin kuningas. Hänen sukunsa hallitsi Burgundia vuoteen 1032. Conradin veli Welf I taas on oletettu suvun svaabialaisen haaran esi-isäksi. Hänen todennäköinen jälkeläisensä kuudennessa polvessa, Svaabian kreivi Welf III sai vuonna 1047 myös Kärntenin herttuan arvon, mutta hänen sukunsa sammui mieslinjalta hänen kuollessaan pojattomana vuonna 1055.[1]

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Otto IV.

Welf III:n hallitsemat Svaabia ja Kärnten periytyivät hänen siskonsa Kunigundan pojalle Welf IV:lle, jonka isä oli Este-sukuun kuulunut Alberto Azzo II. Nykyinen Welf-suku polveutuu siten Este-suvusta. Welf IV nai Baijerin herttua Otto Nordheimilaisen tyttären ja keisari Henrik IV antoi hänelle vuonna 1070 Baijerin herttuakunnan, jolloin hänestä tuli Baijerin herttua Welf I.[1][2] Hän peri myös isänsä läänitykset Italiassa. Welfien pitkään jatkunut vihanpito Hohenstaufenin keisarisuvun kanssa sai alkunsa vuonna 1079, jolloin Henrik IV antoi Welfien maihin kuuluneen Svaabian Hohenstaufeneille. Welf I:n pojanpoika Henrik Ylpeä peri apeltaan keisari Lothar III:lta myös Saksin herttuakunnan, mutta uudeksi keisariksi valittu Hohenstaufen-sukuinen Konrad III riisti hänen maansa vuonna 1138, mikä ajoi suvut avoimeen sotaan usean sukupolven ajaksi.[2] Seuraava keisari Fredrik Barbarossa palautti Saksin ja Baijerin Henrik Ylpeän pojalle Henrik Leijonalle, mutta riisti ne uudelleen riitaantumisen jälkeen vuonna 1180.[2][1] Welfien ja Hohenstaufen-keisarien vastakkainasettelu tuli lopulta niin kuuluisaksi, että Italiassa keisaria vastustaneista ja paavia tukeneista kaupunkivaltioista alettiin käyttää nimitystä guelfit Welf-suvun italiankielisen nimen mukaan.[1]

Henrik Leijonan poika Otto IV kohosi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi, mutta ei onnistunut perustamaan pysyvää dynastiaa. Henrik Leijonan jäljelle jääneet maat oli jaettu hänen poikiensa kesken, mutta ne yhdistettiin vuonna 1235 Braunschweig-Lüneburgin herttuakunnaksi, jonka keisari Fredrik II tuolloin antoi Otto IV:n veljenpojalle Otto Lapselle.[1][2] Hänestä polveutuneet sukuhaarat hallitsivat Braunschweig-Lüneburgia, siitä lohkottuja pienempiä ruhtinaskuntia ja sen seuraajavaltioita aina 1900-luvun alkuun asti.[2] Niin sanottu vanhempi lüneburgilainen sukuhaara sammui vuonna 1369, joten muut sukuhaarat polveutuivat toisesta, vanhemmasta braunschweigilaisesta sukuhaarasta. Suvun päähaara tunnettiin vuodesta 1569 alkaen nimellä nuorempi Braunschweig-Lüneburg-suku ja toinen jäljelle jäänyt haara vuodesta 1635 nimellä nuorempi Braunschweig-Wolfenbüttel-suku.[3]

Venäjän lyhytaikainen keisari Iivana VI kuului Braunschweig-Wolfenbüttelin sukuhaaraan isänsä puolelta.[1]

Nuorempaan Braunschweig-Lüneburgin sukuhaaraan kuuluu myös Hannoverin suku. Sitä edustanut Calenbergin ruhtinaskunnan hallitsija Ernst August sai vuonna 1692 vaaliruhtinaan arvon, jolloin syntyi Braunschweig-Lüneburgin vaaliruhtinaskunta (tunnettu myös Hannoverin vaaliruhtinaskuntana). Myös Lüneburgin alue ja Saksi-Lauenberg yhdistettiin siihen vuonna 1705 niitä hallinneen Ernst Augustin veljen Yrjö Vilhelmin kuoltua lapsettomana. Ernst August nai Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V:n tyttären prinsessa Sofian, joka oli samalla Englannin kuningas Jaakko I:n tyttärentytär. Tämän ansiosta Ernst Augustin poika Yrjö I Ludvig valittiin vuonna 1714 Ison-Britannian kuninkaaksi nimellä Yrjö I. Ison-Britannian ja Hannoverin vaaliruhtinaskunnan välille syntyi tämän seurauksena personaaliunioni. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1814 perustetun Hannoverin kuningaskunnan perustuslaki ei kuitenkaan sallinut kruunun periytymistä naisille, joten kuningas Vilhelm IV:n kuoltua unioni purettiin vuonna 1837, jolloin Ison-Britannian hallitsijaksi tuli Vilhelm IV:n veljentytär Viktoria ja Hannoverin kuninkaaksi Vilhelm IV:n veli Ernst August I. Isossa-Britanniassa kuningatar Viktoria jäi suvun viimeiseksi hallitsijaksi, sillä hänen jälkeläistensä katsotaan kuuluvan hänen puolisonsa Albertin edustamaan Saksi-Coburg-Gothan sukuun.[4]

Preussi valloitti Hannoverin kuningaskunnan vuonna 1866. Sen kanssa samaan aikaan perustettu Braunschweigin herttuakunta sen sijaan säilyi itsehallinnollisena osana Saksan keisarikuntaa. Herttuakuntaa hallinnut Braunschweig-Wolfenbüttel-suku sammui vuonna 1884, jolloin herttuan arvo periytyi Welfien viimeiselle jäljellä olleelle sukuhaaralle eli Hannover-suvulle, mutta valloitetun Hannoverin kruununtavoittelijalta Ernst Augustilta kiellettiin valtaannousu Braunschweigissa poikkeuslailla. Braunschweigin valtaistuin annettiin lopulta vuonna 1913 hänen pojalleen Ernst Augustille, joka oli samana vuonna mennyt naimisiin Saksan keisari Vilhelm II:n tyttären Viktoria Luisen kanssa. Suvun viimeiseksi hallitsijaksi jäänyt Ernst August joutui luopumaan kruunusta vuoden 1918 vallankumouksen yhteydessä.[2][1]

Suvun nykyisistä jäsenistä tunnetuin lienee Hannoverin prinssi Ernst August (s. 1954).