Weimarinseisoja

Weimarinseisoja on energinen rotu, joka tarvitsee runsaasti ulkoilua.

Kansainvälisen koiranjalostusliiton FCI:n rotumääritelmän mukaan weimarinseisoja on keskikokoinen tai suuri seisova lintukoira. Sen rakenteen tulee olla sulavalinjainen, lihaksikas, jäntevä ja työskentelyyn sopiva. Koiran tulee olla hieman säkäkorkeuttaan pidempi ja sukupuolileiman selkeä. Nahan pitäisi olla tiiviisti koiraa myötäilevä, ei kuitenkaan liian tiukka. Rotumääritelmän mukaan korkeus on uroksilla 59–70 cm ja nartuilla 57–65 cm; ihannekorkeus on uroksilla 62–67 cm ja nartuilla 59–63 cm. Urosten paino on noin 30–40 kg ja narttujen noin 25–30 kg.[4]

Pään tulee olla sopusuhtainen runkoon verraten ja piirteiltään kuiva. Kuono-osan pitäisi olla hieman kalloa pidempi ja etenkin uroksilla voimakas sekä antaa sivusta katsottuna lähes kulmikas vaikutelma. Kuonon profiilin tulee olla suora tai hieman kupera. Otsapenger on vähäpiirteinen. Leukojen tulee olla vahvat, poskien lihaksikkaat, purennan täydellinen ja säännöllinen.[4]

Kirsun pitäisi olla kookas ja ulottua sivusta katsottuna pidemmälle kuin alaleuan. Huulten tulee olla kohtalaisen syvät pienin huulitaskuin ja silmien pyöreät ja hiukan vinoasentoiset, silmäluomien tiiviit. Ihanneyksilön korvat ovat roikkuvat, kookkaat, pyöreähkökärkiset ja korkealle asettuneet. Kaulan tulee olla lihaksikas, kuiva, tarpeeksi pitkä, asennoltaan ryhdikäs, poikkileikkaukseltaan lähes pyöreä ja sivulta katsottaessa ylälinjasta kaareva. Liitoksen rintaan ja selkälinjaan tulee olla sulava.[4]

Sään tulee erottua selkeänä, ja selän pitäisi olla suhteellisen pitkä, kiinteä ja lihaksikas. Koira ei saa olla takakorkea. Lantion tulee olla pitkä ja kohtalaisen viisto. Rintakehä on rotumääritelmän mukaan voimakas, riittävän syvä ja pitkä, ei liian leveä. Kylkiluut eivät saa olla tynnyrimäiset. Eturinnan tulee olla selkeä ja vatsaviivan loivasti nouseva. Vahva häntä kiinnittyy vastaaviin rotuihin verraten kohtalaisen alas. Sen asento on levossa laskeva, työskentelevällä tai tarkkaavaisella koiralla vaakasuuntainen tai korkeampi.[4]

Raajojen tulee olla korkeat, jäntevät, yhdensuuntaiset ja suora-asentoiset, eikä etujalkojen asento saa olla leveä. Lapojen ja olkavarsien pitäisi olla pitkät, viistot ja voimakkaat. Tassujen tulee olla tiiviit ja vahvat kaartuvin varpain ja lujin päkiöin. Keskimmäiset varpaat ovat rotutyypillisesti pitkähköt. Takajaloissa ei tule olla kannuksia. Liikkeiden tulee olla kaikissa askellajeissa yhdensuuntaiset, matkaavoittavat ja joustavat. Laukan tulee olla pitkä ja matala, ravin suoraselkäinen. Peitsaus ei ole toivottavaa.[4]

Lyhytkarvaisen weimarinseisoja karvan pitäisi olla lyhyttä, vastaaviin rotuihin verrattuna kuitenkin pitkähköä. Karvapeitteen tulee olla tiheä ja rungonmyötäinen. Niukka pohjavilla hyväksytään. Pitkäkarvaisen weimarinseisojan karva rotumääritelmän mukaan pehmeää ja pitkää (kyljissä 3–5 cm), rungonmyötäistä tai lievän laineikasta. Samettimainen karva korvien kärjissä sallitaan. Raajoissa on alaspäin lyhenevät hapsut, häntä on selkeän hapsukas. Varpaiden välit ovat karvaiset. Pohjavilla sallitaan. Tiheää pohjavillaa esiintyy satunnaisesti risteytystaustaisilla yksilöillä.[4]

Väritykseltään weimarinseisojan tulee aina olla liila eli diluutti maksanruskea. Sinisiä eli diluutteja mustia syntyy joskus, mutta väritys ei ole rotumääritelmän hyväksymä. Rotumääritelmä kuvailee weimarinseisojan väritystä seuraavasti: hopea,- kauriin- tai hiirenharmaa tai niiden väliltä oleva sävy[4]. Pää ja korvat usein hieman vaaleammat. Punertavankeltainen sävy on virhe, ruskeat merkit vakava virhe. Kirsu ja huulet lihanväriset, kynnet tumman tai vaalean harmaat, silmät pennulla taivaansiniset ja aikuisella koiralla vaalean tai tumman meripihkan väriset. Vain pienet valkoiset merkit rinnassa tai varpaissa sallitaan.[4]

Weimarinseisojan tulee olla monipuolinen, helposti koulutettava ja innokas metsästyskoira. Sen hajuaistin pitäisi olla erinomainen ja etsintätyöskentelyn järjestelmällistä ja sinnikästä, ei kuitenkaan liian kiihkeää. Rotu on luonteeltaan terävä. Sen laukauksen jälkeinen metsästystyöskentely on erinomaista. Weimarinseisoja osoittaa riistan seisomalla, tarttuu ammuttuun riistaan ja noutaa vedestä. Vahtikoirana weimarinseisoja ei ole aggressiivinen.[4] Weimarinseisoja leimautuu tyypillisesti yhteen ihmiseen tai perheeseen voimakkaasti ja on vieraita kohtaan pidättyvä. Rodulla on vahtimis- ja suojeluvietti.[5]

Weimarinseisojia läheisesti muistuttavia koiria on 1600- ja 1700-lukujen maalauksissa. Rodun syntyä edeltäneestä varsinaisesta kasvatustoiminnasta varhaisin tieto on 1800-luvun alulta. Suurherttua Kaarle Augustin uskotaan tuoneen metsästysretkiltään harmaita metsästyskoiria Böömistä hallitsemaansa Thüringeniin. Hän asui Weimarin kaupungissa runsaasta riistastaan kuuluisan Erfurtin alueella. Weimarinseisojan edeltäjät soveltuivat älynsä, urheilullisuutensa ja lujan luonteensa ansiosta hyvin suurriistan metsästykseen. Kaarle August kehitti weimarinseisojan vain lähipiirinsä, hovinsa ja suosikkiensa käyttöön. Sittemmin rotua alkoivat kasvattaa pääasiassa metsästäjät ja riistanvartijat. Alun perin weimarinseisojassa oli runsaasti jälkikoiran ominaisuuksia, mutta metsästystapojen muututtua siihen alettiin risteyttää kanakoiria. Risteytysten käyttö jalostuksessa päättyi rodun virallistamiseen.[6]

Saksan weimarinseisojakerho perustettiin Erfurtissa vuonna 1897. Edeltävänä vuonna oli aloitettu rodun suunnitelmallinen jalostus ja rotukirjan ylläpito. Ensimmäisen varsinaisen rotumääritelmän laativat yhteistyössä Saksan ja Itävallan weimarinseisojakerhot ja se otettiin käyttöön vuonna 1935.[6]

Käyttötarkoitus

Riistaa seisova weimarinseisoja.

Weimarinseisoja on älykäs ja innokas metsästyskoira, joka soveltuu myös suurriistan metsästykseen. Sen haku on verrattain rauhallista ja suppeaa. Metsästyksen lisäksi weimarinseisojaa on käytetty myös poliisikoirana ja pelastuskoirana. Rodulla on vahti- ja suojelutaipumus.[6]

Pitkäkarvainen weimarinseisojanarttu pentuineen.

Weimarinseisoja ei ole koskaan ollut kovin suosittu rotu. Eniten niitä on rekisteröity Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Suomeen ensimmäinen weimarinseisoja rekisteröitiin vuonna 1969 ja 2000-luvulla pentueita on syntynyt keskimäärin neljä vuodessa.[6] Lyhytkarvaisen ja pitkäkarvaisen weimarinseisojan risteytys on sallittua ilman erityislupaa Ruotsissa ja Australiassa.[7]

Weimarinseisojan kotimaassa Saksassa lyhytkarvaisen weimarinseisojan suosio on noussut 1990-luvulta 2000-luvulle kaksinkertaiseksi ja vuonna 2005 rekisteröitiin ennätysmäärä, 516 yksilöä. Pitkäkarvaisen muunnoksen suosio on pysynyt omalla tasollaan noin 150 rekisteröinnillä vuosittain.[8]

Saksassa weimarinkoirajalostuksessa korostetaan koiran terveyttä ja erityisesti oikeanlaista rodunomaista luonnetta. Lisäksi koiran rakenteen ja karvanlaadun tulee olla arvioitu ja arvosanaltaan vähintään hyvä. Weimarinseisoja on toistaiseksi ainoa saksalainen metsästyskoirarotu, jonka luonne testataan erillisenä osa-alueena rotukohtaisella luonnetestillä ja metsästyskokeissa. Suunnitellun pentueen sukutaulussa ei saa esiintyä samoja yksilöitä tai niiden täyssisaruksia kolmessa ensimmäisessä polvessa; neljännessä polvessa saa esiintyä sama yksilö tai sen täyssisarus vain kaksi kertaa. Lisäksi sukusiitosta torjutaan rajoituksella, joka sallii uroksen käytön kahden vuoden aikana korkeintaan viiden pentueen isänä. Jalostukseen käytettävistä koirista kerätään verinäyte rodun DNA-pankkiin. Lonkkakuvauksen tuloksen on oltava jalostuskoirilla B2 tai parempi.[9]

Weimarinseisoja kuuluu kansalliseen PEVISA-ohjelmaan lonkkaniveldysplasian (HD) osalta. Rekisteröitävien pentujen vanhemmilla on oltava lonkkakuvauslausunnot ja 1. heinäkuuta 2010 alkaen jalostukseen hyväksytään ainoastaan yksilöt, joiden lonkka-arvo on C tai parempi. Korkeampien tulosten suosimista toivotaan. Suomalaisen weimarinseisojakannan HD-tilanne on vuosina 1995–2009 heikentynyt. Vuosina 2005–2009 kuvatuista suomalaisyksilöistä C–E-tuloksen oli saanut 28,1 prosenttia 72 tutkitusta koirasta, mikä on yli kaksinkertainen osuus verrattuna vuosien 1995–1999 tuloksiin (12,5 prosenttia C–E-tuloksia 16 koirasta). Suurempien weimarinseisojapopulaatioiden maissa Saksassa ja Ruotsissa vastaavien tulosten esiintyvyys on sen sijaan samana ajanjaksona selvästi vähentynyt.[10]

• Saksanseisoja ry:n jalostustoimikunta: Jalostuksen tavoiteohjelma 1.1.2011–31.12.2015 Lyhyt- (99.1) ja pitkäkarvainen (99.2) weimarinseisoja (PDF) Saksanseisojakerho ry. Arkistoitu 3.8.2014. Viitattu 14.11.2013.

• Saksanseisojakerho ry (weimarinseisojan virallinen rotujärjestö Suomessa)
• Weimarinseisojakerho (Arkistoitu – Internet Archive)
• Rotuesittely Koirat.comissa
• Ulla Kokko: Koirien pikkujättiläinen. WSOY 2004.