Wappinger-intiaanit

Verrazanon laivareitit

Italialainen Ranskan palveluksessa oleva tutkimusmatkailija Giovanni da Verrazzano purjehti Hudson-joelle 1524 ja poikkesi wappingerien kylässä. Ensitapaaminen sujui ystävällisissä merkeissä, mutta ennen lähtöään Verrazano miehistöineen yritti siepata mukaansa muutaman intiaanin.[2]

Tämän jälkeen kului yli 80 vuotta, kunnes englantilainen merikapteeni Henry Hudson vuonna 1609 purjehti nykyisen Manhattanin pohjoisille rannoille. Miehistön lähtiessä sumuisena aamuna veneillä tutkimaan lähialueita eksyi eräs veneistä muusta seurueesta. Sumun hälvetessä eksynyt venekunta näki lähestyvän kanootin, jossa oli wappingerejä. Merimiehet avasivat tulen, johon intiaanit vastasivat nuolin. Yksi merimiehistä sai välikohtauksessa surmansa. Vaikka tilanne rauhoittui wappingerien päälliköiden saavuttua neuvottelemaan rauhasta, ei kumpikaan osapuoli luottanut toisiinsa.[2]

Peter Minuit, Uuden-Amsterdamin perustaja.

Seuraavana vuonna hollantilaisten kauppiaiden ja turkismetsästäjien alukset alkoivat purjehtia Hudson-joelle. Wappingerit eivät olleet innostuneita vieraistaan, vaan ohjasivat hollantilaiset kaupankäyntiin pohjoisten naapuriensa mahicanien maille. Hollantilaiset perustivat ensimmäisen kauppa-asemansa Fort Nassaun nykyisen eteläisen Albanyn seuduille ja aloittivat turkiskaupan mahicanien kanssa. Omalla tahollaan ranskalaisten kanssa kauppasuhteissaan epäonnistuneet irokeesit lähettivät liittokuntansa mohawkit tunnustelemaan mahdollisuuksiaan päästä mukaan Fort Nassaussa käytävään turkiskauppaan. Tilanne johti mahicanien ja mohawkien vanhojen erimielisyyksien muuttumiseen avoimeksi sodaksi vuonna 1617. Sotatilan pelästyttämät hollantilaiset jättivät kauppa-asemansa. He siirtyivät wappingerien maille ja rakensivat sinne uudisrakennuksia ja pieniä kyliä.

Vuonna 1621 Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania (Dutch West Indian company) sai erikoisluvan perustaa Uusien-alankomaiden siirtokunnan. Vuonna 1626 siirtokunnan johtaja Peter Minuit osti Manhattanin saaren paikallisilta intiaaneilta rihkamalla, jonka arvoksi on mainittu noin 24 dollaria.[3] Samoihin aikoihin laivat kuljettivat kymmeniä sukuja Hollannista, ja heidän asutuksensa levisivät Hudsonlaakson alimpiin osiin. Uusi-Amsterdam houkutteli siirtolaisia myös muualta kuin kotimaastaan ja uudisasutukseen liittyi skandinaaveja ja afrikkalaisia.[4]

1630-luvun aikana hollantilaisten ja intiaanien välille syntyneet ristiriidat kärjistyivät. Uuden-Hollannin kuvernööri Willem Kieft ei halunnut alkuperäisasukkaiden ystävyyttä, vaan alkoi maksaa näistä "tapporahaa". Ensimmäinen huomattava välikohtaus sattui 1640 Staten Islandilla, kun paikallinen wappingerien heimo nousi vastustamaan siirtolaisia, joiden karja tuhosi heidän peltonsa.[5] Vuotta myöhemmin Kieft käytti wappingereja työvoimana linnakkeen rakentamisessa ja lupasi suojella näitä mahdollisilta mohawkien hyökkäyksiltä. Irokeesien hyökätessä wappingerit jäivät kuitenkin vaille suojelusta. Hollantilaiset kauppiaat eivät halunneet myydä heille musketeita, koska pelkäsivät aseistautuneiden wappingerien ryhtyvän kapinaan.[6]

Talvella 1642–43 Fort Orangen hollantilaisilta kauppiailta musketteja ostanut mahicanien sotapartio hyökkäsi Wecquasgeekiin, joka oli wappingerien suurin kylä.[7] Hyökkääjät surmasivat osan wappinger-sotureista ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Lähes 500 intiaania pakeni hollantilaisten turviin Manhattanille, jossa vaikutusvaltainen tilanomistaja David Van Vries kieltäytyi tarjoamasta pakolaisille turvapaikkaa.[8] Kaksi viikkoa wappingerit pakoilivat metsissä, kunnes siirtyivät Hudson-joen ylitse ja asettuivat Pavoniaan ja Corlear's Hookiin.[1]

Kieft valitsi kaksi erikoisryhmää ja antoi käskyn surmata Pavoniaan ja Corlear's Hookiin majoittuneet intiaanisoturit, mutta säästää naiset ja lapset.[1] Hyökkäykset suoritettiin 23. helmikuuta 1643. Toista ryhmää johtava kapteeni Marijn Adriaensen noudatti saamiaan määräyksiä, mutta toinen ryhmä tunkeutui kersantti Rodolffin johdolla keskellä Pavoniaan ja teurasti 80 nukkuvaa intiaania sukupuoleen ja ikään katsomatta. Tämän jälkeen sotilaat toivat surmattujen päät Uuteen-Amsterdamiin, koristelivat ne ja käyttivät niitä jalkapalloina.[9] [10] Verilöylyssä eloonjääneet wappingerit pyrkivät Uuteen Amsterdamiin turvaan, koska eivät olleet nähneet keitä hyökkääjät olivat olleet, vaan uskoivat mahicanien olleen verityön takana. Hollantilaiset ottivat intiaanit vastaan tappamalla heidät kylmäverisesti ja heittämällä ruumiit Hudsonjokeen.[2]

Kuvan on uskottu esittävän rauhanneuvotteluja kuvernööri Kieftin sodassa.

Kun tieto Pavonian tapahtumista levisi wappingerien eri heimojen kyliin, he järjestivät vastahyökkäyksen syrjäisille hollantilaisten asutusalueille ja farmeille. Vaikka kuvernööri Kieft odotti intiaanien taholta kostoa, hän yllättyi sen laajuudesta. Sota laajeni nopeasti, ja siihen osallistui wappingerien liittokunnan lisäksi kymmenkunta pientä algonkinkielistä heimoa. Wappinger-sota (engl. Governor Kieft's war) kesti vuodet 1643–45. Useimmat Uuden-Amsterdamin ympärillä olevat eurooppalaisten asutukset tuhottiin, ja monet siirtolaiset, heidän joukossaan tilanomistaja Van Vries, palasivat takaisin Hollantiin.[11]

Kieft ja noin 250 siirtolaista linnoittautui Uuden-Amsterdamin linnakkeeseen ja onnistui pitämään puoliaan lähes 1500 soturia vastaan. Välillä solmittu lyhyt rauha rikkoontui wappingerien jatkaessa kostoiskujaan. Pelastaakseen siirtokuntansa rippeet Kieft turvautui liittolaisinaan pitämiensä mohecanien ja mohawkien apuun. Kummatkaan eivät osallistuneet sotaan, mutta onnistuivat pitämään monet heimot erossa wappingerien sotaliitosta. Kieftin lähettämät viestinviejät onnistuivat keväällä 1644 palkkaamaan 150 vapaaehtoista brittisiirtolaista Connecticutista estämään intiaanikapinan leviämisen.[2] Monien taistelujen jälkeen kirjoitettiin rauhansopimus Fort Orangessa elokuussa 1645. Yli 1600 wappingeria oli tapettu, mutta myös vastapuolen menetykset olivat suuret.[9]