Waldemar Lindberg

Hänen vanhempansa olivat kirjanpitäjä August Ferdinand Lindberg ja Sofia Karolina Handström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1929 Kirsti Hedvig Hedmanin kanssa.[1][2]Heille syntyi kolme tytärtä: Inger v.1930 - 2011 (vuodesta1953 Korkeakivi ) Anita v.1932 ( vuodesta1953 Vartiainen ) ja Ann-Sofi v.1942

W.Lindberg kirjoitti ylioppilaaksi Tammisaaren ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1912 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopistossa vuosina 1912–1915 ja 1918–1925 ja suoritti Lääketieteen alkututkinnon vuonna 1913, lääketieteen kandidaattitutkinnon vuonna 1918, lääketieteen lisensiaattitutkinnon vuonna 1925.[1][2]

Lindberg liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915. Kurssilta hänet komennettiin erikoistehtäviin Suomeen 17. kesäkuuta 1915.[1][2]

Suomeen hän saapui lopulta elokuun lopussa vuonna 1915. Hänen toimintansa loppui Suomessa hänen jouduttua santarmien pidättämäksi maaliskuun alussa vuonna 1916. Häntä pidettiin vangittuna Suomenlinnassa syyskuuhun saakka, jona aikana hänen kuulusteluistaan vastasi Serebrjakoff. Kuulusteluiden jälkeen hänet siirrettiin Katajanokan lääninvankilaan, missä oli poliittisille vangelle järjestetty tilat entiseltä naisosastolta. Katajanokalta hänet siirrettiin muutaman viikon kuluttua Pietariin Spalernajan vankilaan, jonka matkan hän suoritti tyylikkäästi tukevat kahleet raajoissaan ja ylioppilaslakki päässään. Spalernajassa hän sai sellikaverikseen Arvo Ahdin. Spalernajasta hän vapautui Venäjän vallankumouksen pyörteissä 12. maaliskuuta 1917.[3], [4]

Lindberg liittyi sisällissodan alkaessa Itä-Uudenmaan suojeluskuntaan ja toimi niiden kouluttajana. Hän koulutti joukkoja muun muassa Liljendalissa, Pernajassa ja Loviisassa. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin komppanianpäällikkönä Loviisassa. Lindberg siirtyi Pellingin joukkojen mukana Suomenlahden yli Viroon, mistä hän palasi saksalaisten mukana Hankoon. Hangossa hän sai määräyksen toimia Tammisaaren sotilaspäällikkönä ja johtaa saksalaisten joukkojen mukana noin 100-miehistä suojeluskuntaosastoa sivustavarmistuksena Tammisaaresta Karjaan ja Lohjan kautta Kärkölään.[1][2]

Lindberg määrättiin sisällissodan jälkeen heinäkuussa 1918 sotilaspäällikön virkansa ohella Tammisaaren vankileirin ylilääkärin apulaiseksi. Hän erosi tehtävästä elokuussa vuonna 1918, jonka jälkeen hän hoiti lyhyitä aikoja sotilas-, kunnan-, kaupungin- ja sairaalanlääkärin toimia useilla eri paikkakunnilla ja sairaaloissa vuosina 1920–1925. Vuodesta 1925 alkaen hän toimi yksityislääkärinä Riihimäellä vuoteen 1927 saakka, jolloin hän siirtyi 2. tehtaanlääkäriksi Kemiyhtiön palvelukseen Karihaaraan 1. heinäkuuta 1927 alkaen työskennellen samalla Kemin sotilaspiirin lääkärinä kesäkuusta 1930 alkaen. Molempia tehtäviä hän hoiti vuoteen 1939 saakka.[1][2]

Lindberg toimi talvi- ja jatkosodan aikana lääkärinä varuskuntasotilassairaaloissa ja päällikkölääkärinä sairaalajunassa Kemin ja Rovaniemen alueella. myöhemmin hän toimi lääkärinä Suomen Punaisen Ristin ja Suomen Huollon sairaalassa Karihaarassa vuoteen 1942 saakka, jolloin hän siirtyi Pörhölän keuhkotautiparantolaan, missä hän palveli vuoteen 1945 saakka. Hän osallistui Lapinsodassa lääkintäpalveluun Lappia evakuoitaessa. Sotien jälkeen hän työskenteli edelleen Pörhölän keuhkotautiparantolan lääkärinä vuoteen 1949 saakka, jonka jälkeen hän toimi lääkärinä Valtion Rautateillä (VR) aina vuoteen 1969 saakka.[2] W.Lindberg oli myös Kemin Sotilaspiirin lääkäri. Yksityislääkärin praktiikkaa hän hoiti koko elämänsä ajan pitäen vastaanottoa Kemissä ensin Meripuistokatu 23:ssa kirkkoa vastapäätä ja 1950-luvulta alkaen Kauppakatu 17:ssä kuolemaansa saakka v.1969. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön.

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Jääkäri 1918		Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Jatkosodan muistomitali Jääkärimerkki

• Pekkola, Sulo-Weikko: Kalterijääkärit II, VSOW Porvoo 1931.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.