Wadai

Wadailaisien tunjurihallitsijoiden pääkaupunki Ouaran raunioita.

Wadain perustivat tunjurit näiden muuttaessa Darfurista länteenpäin 1500-luvulla[2][3]. Tunjurit hallitsivat maata pääkaupunki Ouarasta käsin.[4] Wadain varsinaisina perustajina pidetään kuitenkin maboja, jotka kukistivat tunjurien vallan Ibrahim Abd al-Karimin johdolla noin 1630-luvulla[2]. Hän perusti tunjurien alueelle Waran kaupungin, josta tuli maan keskus. Ibrahim al-Karim perusti Karimien dynastian, joka hallitsi maata itsenäisyyden päättymiseen saakka. Hänen mukanaan maahan tuli myös islaminusko. Ibrahim al-Karimin kuolemaa vuonna 1655 seurasivat sisäiset levottomuudet ja yhteenotot Darfurin ja Bornun kanssa.[3] Etenkin Darfurin laajentuminen uhkasi Wadaita, mutta maiden välillä solmittiin rauha 1700-luvun puolivälissä. Samalla vuosisadalla Wadai loi kiinteät kauppayhteydet sen läntisiin naapurimaihin Bornuun ja Kanemiin.[5] Vuosina 1805–1815 maata hallinnut 'Abd al-Karim Sabun varusti maansa armeijan rengashaarniskoilla ja tuliaseilla tehden näiden avulla sotaretkiä Bornuun ja Bagirmiin. Aseiden hankinta onnistui hänen luotuaan uuden kauppareitin, joka kulki Ennedin ja Kuffran keitaan kautta Bengasin satamakaupunkiin nykyisessä Libyassa. Siitä kehittyi Saharan tuottoisin kauppareitti ja sillä kulki etenkin norsunluuta ja orjia. Kauppareitti toi maahan Niilin varren kauppiaita.[6]

Abéchéa kuvattuna vuonna 1918, rakennukset ovat Wadain viimeisen sulttaanin ajalta.

Sabunin kuoleman jälkeen maassa oli jälleen sisäisiä levottomuuksia, joita hyödyntäen Darfurin sulttaani saattoi asettaa maan valtaistuimelle vuonna 1838 Sabunin veljen Muhammad al-Sharifin, joka ei kuitenkaan jäänyt Darfurin nukkehallitsijaksi, vaan solmi liiton Muhammad ibn Ali al-Sanusin kanssa. Liiton myötä senusit saivat hallitsevan aseman maan kaupassa. Muhammad al-Sharif perusti myös maalle uuden pääkaupungin Abéchén eli Abeshrin. Hänen seuraajansa hyötyivät senussien kauppasuhteista saaden tuliaseita, joita käytettiin Wadain vaikutusvallan lisäämiseen Bornussa ja Bagirmissa. Bagirmi alistettiinkin Wadain herruuteen vuonna 1846. 1800-luvun lopulle asti maan poliittinen ja taloudellinen kukoistus kasvoi suhteellisen rauhassa. Maan hallitsija Yusuf ibn Muhammad Sharifin kuoltua vuonna 1898 Darfur sekaantui jälleen maan asioihin ja sen onnistui nostaa maan hallitsijaksi Ahmad al-Ghazalin, joka kuitenkin surmattiin pian kruunaamisensa jälkeen. Hänen jälkeensä maan hallitsijaksi nousi senussien tukema Yusufin poika Muhammad Salih.[3] Ranska alkoi kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella vuonna 1906 ja sai puolelleen Muhammad al-Sharifin pojanpoika Adam Asilin. 2. kesäkuuta 1909 ranskalaiset sotajoukot ottivat haltuunsa maan pääkaupunki Abéchén ja Adam Asil julistettiin sulttaaniksi. Muhammad Salih pakeni maasta Libyaan. Tämän jälkeen ranskalaiset alkoivat alistaa Wadain vasalleja.[3] Vuonna 1911 alue liitettiin Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan[1].

Wadain hallitsijana toimi sulttaani, joka oli samalla myös hengellinen johtaja. Hänen lisäkseen valtaa käytti ylimystöstä koostunut neuvosto. Valtion korkein virkamies oli visiiri.[1] Sulttaania edustivat neljä aluekuvernööriä, joiden lisäksi maassa oli noin 30 läänityksiä omaavaa sotapäällikköä, jotka oli velvoitettu nostamaan tarvittaessa tietty määrä ratsu- ja jalkaväenjoukkoja[5]. Mabojen asuttaman pohjoisosan talonpojat maksoivat kiinteää veroa. Ulkomaille vietiin strutsinsulkia, norsunluuta ja orjia.[1] Norsunluu ja orjat olivat erityisen tärkeässä osassa maan taloudessa. Orjia saatiin maan eteläosien perinteisiä uskontoja harjoittavan väestön keskuudesta. Kuten muillakin alueen orjakauppaa harjoittavilla mailla, Wadain ongelmaksi muodostui orjien ryöstöalueiden vetäytyminen koko ajan kauemmaksi pääkaupungista muiden kuin muslimien vetäytyessä kauemmaksi orjakaupan takia.[5]

• Kevin Shillington: Encyclopedia of African History, s. 120. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1. (englanniksi)
• Roland Oliver ja Anthony Atmore: Medieval Africa 1250-1800. Cambridge University Press, 2001. ISBN 0-521-79024-7. (englanniksi)