W. S. Van Dyke

Woodbridge Strong Van Dyke II syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1889 San Diegossa, Kaliforniassa. Hänen lakimies- ja tuomari-isänsä Woodbridge Strong Van Dyke, Sr. kuoli yhdeksän päivää ennen poikansa syntymää (joidenkin lähteiden mukaan syntymän jälkeisenä päivänä 22. maaliskuuta[1]).[2] Woodbridge lähti näyttelijä-äitinsä Laura Winstonin (1863–1951) matkaan lavoille ja aloitti näyttelijänuransa jo 3-vuotiaana vuonna 1892 esiintymään lavoilla vaudeville-näytöksissä. Hän teki debyyttinsä näytelmässä Damon and Pythias (1892). 14-vuotias W. S. muutti isoäitinsä luokse Seattleen, Washingtoniin vuonna 1903.[2] Teini-ikäisenä Van Dyke kouluaikana työskenteli tarjoilijana, myyntimiehenä, talonmiehenä ja rautatietyöläisenä[2] ja varhaisaikuisuudessa Van Dyke hyppi urasta uraan; hän työskenteli muun muassa kaivosmiehenä, merimiehenä ja sähköasentajana Meksikossa, kullankaivajana Alaskassa ja metsurina Washingtonin osavaltiossa, missä hän tapasi ensimmäisen vaimonsa. Vuonna 1907 W. S. liittyi äitinsä omaan teatteriyhtiöön Laura Winston Players.

Van Dyke saapui Los Angelesin Hollywoodiin vuonna 1915 Zina-vaimonsa kanssa. Samana vuonna Van Dyke sai työn Charles Brabinin apulaisohjaajana tämän elokuvassaan Korppi (1915). Tämän jälkeen hän laati muutamia käsikirjoituksia ohjaaja Lawrence Windomille ja ohjaaja Arthur Bertheletille. Vuonna 1916 Van Dyke oli D. W. Griffithin apulaisohjaajana ja näyttelijänä tämän draamaelokuvassaan Suvaitsemattomuus (1916). Tämän jälkeen hän palveli merijalkaväessä. Van Dyke ylennettiin myöhemmin majuriksi ennen toista maailmansotaa.

Vuonna 1917 Van Dyke ryhtyi itsenäiseksi ohjaajaksi kun hänen uransa nousi nopeasti. Hänen ensimmäinen ohjaustyönsä oli mykkädraama The Land of Long Shadows. Tähän aikaan hän ohjasi monia western-elokuvia, mutta mukaan mahtui myös draamaa, komediaa ja seikkailua. Hän ohjasi muun muassa rikoselokuvan Naamioidun miehen salaisuus (1919) ja toiminnan Huimapää Jack (1920), jossa Van Dyke ohjasi raskaansarjan nyrkkeilijä Jack Dempseytä.

Vuonna 1926 Van Dyke allekirjoitti sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa ja liittyi MGM:n ohjaajiin. Hän alkoi ohjata suurbudjettisia elokuvia A-luokan tähtien kanssa. Van Dyken alkuaikoina MGM:llä hän ohjasi 1920-luvun lopulla elokuvia Erämaan valloittajat (1927), jossa näyttelee naispääosaa Joan Crawford, Boksarikapina (1927), Valkoisia varjoja Etelämerellä (1928), joka voitti Oscar-palkinnon parhaasta kuvauksesta ja Etelämeren laulu (1929), jossa pääosaa esittää Ramon Novarro.

1930-luvulle mentäessä Van Dyke alkoi ohjata melkein jokaista MGM:n suurinta tähteä. 1930-luvun alussa Van Dyke ohjasi Harry Careyn esittämän romanttisen seikkailun Valkoinen jumalatar (1931), joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, Leslie Howardin esittämän draaman Etelämeren lumousvoima (1931), musikaalin Kuuban lemmenlaulu (1931), seikkailun Tarzan – viidakon valtias (1932), Walter Huston, Anita Page ja Lewis Stone esittämän rikostrillerin Syyttömästi tuomittu (1932), Warner Baxterin ja Myrna Loy'n esittämän mysteeririkoksen Salaperäinen laukaus (1933) ja Oscar-voittajan Eskimo (1933).

Vuosi 1934 oli Van Dykelle menestykäs. Hän ohjasi William Powellia ja Myrna Loyta kahdessa menestyselokuvassa: Kuolemaantuomittu ja Pettävä varjo. Pettävä varjo oli yksi vuoden 1934 menestyneimmistä kassamagneeteista ja sai vuonna 1935 neljä Oscar-ehdokkuutta: parhaan ohjauksen (Van Dyke), parhaan miespääosan (Powell), parhaan elokuvan (MGM) ja parhaan käsikirjoituksen (Goodrich ja Hackett) ehdokkuuden. Kuolemaantuomitussa näytteli ”Hollywoodin kuninkaana” tunnettu Clark Gable, jota Van Dyke ohjasi Joan Crawfordin kanssa myöhemmin elokuvassa Ihana seikkailu (1934).

Vuonna 1935 Van Dyke ohjasi kolme elokuvaa. Roy Del Ruthin kanssa Van Dyke ohjasi musikaalin Rakkauden sävel, jonka pääosissa ovat Jack Benny, Eleanor Powell ja Robert Taylor. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti yhden. Joan Crawfordia Van Dyke ohjasi draamakomediassa Se alkoi suudelmasta ja Jeanette MacDonaldia ja Nelson Eddyä Van Dyke ohjasi musikaalidraamassa Tuhma Marietta, joka voitti yhden Oscar-palkinnon musiikista.

Vuonna 1936 Van Dyke palasi yhteistyöhön Jeanette MacDonaldin ja Nelson Eddyn kanssa elokuvaan Rose Marie. Van Dyken seuraava elokuva San Franciscon maanjäristys (1936) sai vuonna 1937 kuusi Oscar-ehdokkuutta, joista musikaalidraama voitti yhden musiikista. Van Dyke sai elokuvasta toisen parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden, mutta ei taaskaan voittanut. Elokuvassa pääosia näytteli Clark Gable, Jeanette MacDonald, Spencer Tracy ja Jack Holt. Seuraavan elokuvan W. S. teki Barbara Stanwyckin ja Robert Taylorin kanssa, Hänen veljensä vaimo ja loppuvuodesta palasi yhteistyöhön Gablen ja Crawfordin kanssa uudestaan komediaan Iloisia veijareita sekä Powellin ja Loyn kanssa komedialliseen rikosmysteeriin ja Pettävä varjo -elokuvasarjan toiseen osaan Pettävän varjon seuraaja.

Vuonna 1937 Van Dyke palasi yhteistyöhön Nelson Eddyn ja Eleanor Powellin kanssa musikaalidraamaan Rosalie. Van Dyke ohjasi Spencer Tracya, Gladys Georgea ja Franchot Tonea rikosdraamassa He antoivat hänelle aseen ja ohjasi Hollywoodin kirkkainta naistähteä Jean Harlow'ia tämän toiseksi viimeisessä elokuvassaan Nuori lurjus rakastuu. Seuraavana vuonna 1938 Van Dykeltä ilmestyi kaksi menestyselokuvaa: musikaali Laulavat sydämet ja elämäkertadraama Marie Antoinette. Laulavat sydämet sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja Marie Antoinette neljä. Laulavat sydämet -elokuvan pääosissa ovat Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy ja Marie Antoinette -elokuvan pääosia esittävät muun muassa Norma Shearer, Tyrone Power, John Barrymore ja Gladys George. Vuonna 1939 Van Dyke ohjasi muun muassa Claudette Colbertin ja James Stewartin esittämän Vannon silmieni kautta ja Pettävä varjo -elokuvasarjan kolmannen osan Pettävän varjon uudet seikkailut.

1940-luvulla Van Dyke ehti tehdä kolmessa vuodessa vielä 12 elokuvaa. 1940-luvulla Van Dyke ohjasi MacDonaldia ja Eddyä elokuvissa Uusikuu (1940), Onnen unelma (1940) ja Olet kaikkeni (1942) ja Powellia ja Loyta romanttisessa komediassa Rakastan sinua taas (1940) ja neljännessä Pettävä varjo -elokuvassa Pettävä varjo kummittelee (1941). Van Dyke ohjasi Robert Montgomerya, Ingrid Bergmania ja George Sandersia trilleridraamassa Taivaan viha (1941). Van Dyken viimeiseksi ohjaustyöksi jäi sotadraama Päivä on koittava (1942). Elokuva teki viisivuotiaasta lapsinäyttelijä Margaret O'Brienista tähden yhdessä yössä.

Uransa aikana ”yhden oton” Van Dyke kutsuttiin usein joihinkin keskeneräisiin elokuviin töihin muutamaksi päiväksi, jonka tuotannossa oli vaikeuksia, oli myöhässä tai mennyt yli aikataulusta.

Van Dyke sai 8. helmikuuta vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle Hollywoodiin osoitteeseen 6141 Hollywood Boulevard.

Yksityiselämässään Van Dyke oli naimisissa kaksi kertaa. Hän meni naimisiin näyttelijä Zina Ashfordin kanssa vuonna 1907, mutta he erosivat 13 aviovuoden jälkeen vuonna 1920.[2] Toisen avioliiton Van Dyke solmi Ruth Mannixin kanssa 26. helmikuuta vuonna 1935. He saivat kolme lasta. He olivat naimisissa kahdeksan vuotta Van Dyken kuolemaan saakka. Vapaa-ajallaan Van Dyke oli paljon mukana politiikassa.[1]

Loppuvuosinaan Van Dyke sairasti syöpää ja hän kärsi sydänvaivoista. Hän jaksoi ohjata vielä näihin aikoihin viimeisen elokuvansa Päivä on koittava. Van Dyke oli harras Kristillisen tieteen kannattaja, joten hän kieltäytyi loppukuukausinaan kaikesta sairaalahoidosta. Saatuaan viimeisen ohjaustyönsä valmiiksi, hän sanoi hyvästit vaimolleen, lapsilleen ja studiopomo Louis B. Mayerille ja teki itsemurhan 53-vuotiaana 5. helmikuuta vuonna 1943 kotonaan Los Angelesin Brentwoodin kaupunginosassa, Kaliforniassa. Van Dyken toiveesta Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy lauloivat hänen hautajaisissaan. Van Dyke on haudattu Glendalen Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle, Columbarium of the Sanctuaries -osaan suureen mausoleumiin.