Vuoristo-Karabahin konflikti

Vuoden 1905–1907 azerien ja armenialaisten yhteenotossa surmattu azeri.

Osmanien valtakunnassa ei ollut selkeitä alueita Kaukasuksen kansoille. Armenialaisten ja azereiden välinen viha juontaa juurensa tuolta ajalta ja uskontojen erilaisuudesta. Osmanien valtakunnan sulttaani Hamid II luultavasti hyväksyi kurdisissien armenialaisia kohtaan kohdistamat suuret, jopa 300 000 henkeä vaatineet vainot 1894–1896, koska pelkäsi näiden hajottavan jo kutistuvaa valtakuntaa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alueelle jäi valtatyhjiö Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan romahdettua.

Vuonna 1905–1907 käytiin "armenialaisten ja tataarien sota". Azereita kutsuttiin tuohon aikaan tataareiksi. Sota alkoi, kun armenialaiset surmasivat azereihin kuuluvan koulupojan ja kauppiaan.[2] Joukkomurhat alkoivat, kun Venäjällä alkoi vuoden 1905 vallankumous. Niitä tehtiin puolin ja toisin.

Alueelle syntyi vuonna 1918 Transkaukasian federaatio, joka hajosi Georgiaksi, Armeniaksi ja Azerbaidžaniksi jo samana vuonna. Valtioiden rajat eivät olleet selkeitä, ja Armenia ja Azerbaidžan ajautuivat vuonna 1919 sotaan, joka päättyi Neuvostoliiton miehittäessä Kaukasuksen 1920.[3][4]

Näiden levottomuuksien aikana bolševikkien tukemat armenialaiset Dashnak-nationalistit surmasivat tuhansia azereita mm. Bakussa. Kun bolševikkien tukema Bakun kommuuni romahti, azerit kostivat tämän armenialaisiin kohdistuvalla joukkomurhalla. Azerit tekivät vastaavanlaisia joukkomurhia myöhemmin 1919 Vuoristo-Karabahissakin. Azerien armeija tuhosi Shushan ja teki siellä joukkomurhan 1920.

Armenialaisten ja azerien viha näkyi koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan.

Neuvostoliitto loi alueelle Gruusian, Armenian ja Azerbaidžanin neuvostotasavallat välittämättä etnisistä rajoista. Lisäksi Azerbaidžaniin perustettiin Vuoristo-Karabahin autonominen alue. Stalin liitti Vuoristo-Karabahin Azerbaidžaniin. Vuonna 1923 oli mielenosoitus Vuoristo-Karabahin liittämiseksi Armeniaan.[5]

Azerien armeija hävitti Shushan kaupungin armenialaisten alueen Vuoristo-Karabahissa ja teki siellä noin 600 henkeä vaatineen joukkomurhan vuonna 1920.

Vuoristo-Karabahissa enemmistö on armenialaisia. Ensi kertaa^milloin? armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahin liittämistä Armeniaan heti sotien jälkeen vuonna 1945.

Vuonna 1960 kansojen välinen viha oli selvää.[6] Vuonna 1963 oli yhteenotto armenialaisten ja azerien välillä Stepanakertissa. Armenialaiset vetosivat monia kertoja 60-luvulta lähtien alueen Vuoristo-Karabahin liittämiseksi Armeniaan ilman tuloksia. Samaan aikaan Vuoristo-Karabahiin muutti yhä enemmän azereita. Vuoristo-Karabahin armenialaiset näkivät, että Azerbaizhan azeristaa Vuoristo-Karabahia kulttuurisesti ja kansallisesti, eikä piittaa armenialaisten taloudellisista tarpeista.[7] Mutta myös azerit valittivat siitä, että aVuoristo-Karabahin armenialaiset syrjivät heitä.[8]

Jo vuonna 1967 alkoi toimia maan alla Armenian Kansallinen yhdistynyt puolue. Vuonna 1977 Neuvostoliiton ministerikokous vahvisti, että Vuoristo-Karabah oli liitetty keinotekoisesti Azerbaidžaniin unohtaen alueen historiallisen taustan.[5]

Ensimmäinen suuri kansallismielinen mielenosoitus 13. helmikuuta Vuoristo-Karabahin Stepanakertissa.

Neuvostoliiton loppuaikoina etniset jännitteet nousivat näkyvämmin pintaan. Merkkejä kasvavasta armenialaisten nationalismista näkyi jo vuonna 1983. Tuolloin armenialaisväkijoukko hyökkäsi heihin kohdistuneen joukkomurhan muistopäivänä erään azerin häihin. Muistopäivän 24. huhtikuuta vietosta tuli vakiintunut tapa. Joidenkin tietojen mukaan jo 1986–1987 armenialaiset alkoivat ajaa pois azereita lähinnä Maghrista ja Kapanista.^lähde?

Armenialainen geologi ja historioitsija Suren Ayvazyan lähetti 3. maaliskuuta 1987 silloiselle Neuvostoliiton johtajalla Mihail Gorbatšoville muistion, jossa kertoi Armenian kansan historiallisesta oikeudesta Vuoristo-Karabahiin ja Nahitsevaniin.[9] Elokuussa 75 000 armenialaista kirjoitti Gorbatsoville vetoomuksen. Lokakuun 17–18. päivinä protestoitiin ensin ympäristöasioiden puolesta, sitten Armenian ja muiden alueiden yhdistämisestä.[10] Poliisi hajotti protestin.[9]

Vuonna 1987 Azerbaizhanin viranomaiset erottivat siellä sijaitsevan armenialaisalueen Chaldakhin kolhoosin johtajan. Turvallisuusjoukot murskasivat seuranneen mielenosoituksen väkivalloin joulukuussa 1987. Armenialaiset kokivat, että azerit koettivat ajaa heitä pois Azerbaidzhanin armenialaisalueilta. Vuoden 1988 alussa nousi Armeniassa ja Vuoristo-Karabahissa suuria protesteja.[11] Armenialaiset alkoivat paikoin karkottaa azereita ehkä jo vuoden 1987 marraskuussa, varmemmin 1988 tammikuussa, vastauksena Chardakhlin tapahtumiin.[12] Azerit vastasivat tähän helmikuussa 1988 kostolla, jossa azerinationalistit surmasivat Sumgaitissa kymmeniä armenialaissiviilejä väkivaltaisessa pogromissa. Vuoristo-Karabahissa äänestettiin liittymisestä Armeniaan vuonna 1988. Neuvostoliiton johto ei suostunut Armenian kommunistipuolueen johdon kannattamaan alueliitokseen.

Väkivaltaisuudet kiihtyivät sissisodaksi armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välillä syksyllä 1988. Vuosina 1987–1989 yli 25 000 azeria pakeni tai ajettiin pois Armeniasta ja Vuoristo-Karabahista.

Neuvostoliitto ei hyväksynyt taisteluita rajojensa sisällä ja puna-armeija pyrki estämään osapuolten yhteenotot väkivaltaisesti 1990. Tähän liittyi puna-armeijan tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia.

Armenian azerbaidžanilaiset pakenivat Azerbaidžaniin ja päinvastoin, mutta Vuoristo-Karabahin armenialaiset pysyivät alueella. Neuvostoliiton romahdettua 1991 kiistelevät osapuolet itsenäistyivät ja jatkoivat sotimista. Myös Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi, muttei saanut kansainvälistä tunnustusta.[3][13]

Pääartikkeli: Vuoristo-Karabahin sota

Täysimittainen sota alkoi 1992 ja Armenia miehitti Vuoristo-Karabahin ja 7 sen ympärillä olevaa piirikuntaa, jotka eivät kuulu Karabahin (Aghdam, Dzabrail, Zangilan, Gubadli, Fuzuli, Lachin, Kelbadzar), joissa asukkaiden enemmistö ollut azerbaidzanilainen. Sodan seurauksena Azerbaidzanissa on nyt 700 000 evakkoa Karabahista ja seitsemältä viereiseltä alueelta ja 200 000 pakolaista Armeniasta.

Armenialaiset surmasivat Khojalyssa ainakin 161 siviiliä vuonna 1992.

Tappiot taisteluissa aiheuttivat Azerbaidžanissa sisäpoliittisen kriisin, joka johti useamman hallituksen kaatumiseen. Kiivaimmillaan taistelut olivat vuonna 1993, joissa Armenia saavutti pieniä voittoja. Osapuolet olivat valmiita neuvottelemaan rauhasta ja rauhansopimus allekirjoitettiin 1994. Sopimuksessa Vuoristo-Karabah sekä sen ja Armenian väliset alueet jäivät armenialaisten haltuun, mutteivät tulleet osaksi Armeniaa.[3][13]

Vuoristo-Karabahin rajoilla on käyty useita rajakahakoita sodan jälkeen. Kahakoissa on kuollut vuosittain pari-kolmekymmentä sotilasta, mutta ajoittain on ollut vakavampia yhteenottoja.

Keväällä 2011 uutisoitiin tilanteen olevan epävakaa, ja yhdeksän kilometriä Stepanakertin pohjoispuolelle on rakenteilla lentokenttä (39°54′5″N, 46°47′13″E). Azerbaidžan uhkasi ampua alas tälle suunnitelmien mukaan toukokuussa 2011 avautuvalle Stepanakertin kansainväliselle lentokentälle lentävät siviililentokoneet.[14]

Elokuussa 2014 levottomuudet roihahtivat uudelleen, ja Armenia ja Azerbaidžan syyttelivät toisiaan niiden aloittamisesta.[15] Vuoden 2014 konflikti oli vakavin yhteenotto maiden välillä sodan jälkeen siihen asti.[16]

Huhtikuun alussa 2016 konflikti kiihtyi jälleen hetkellisesti, kun Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin vastauksena ammuskelulle. Kolmen päivän mittaisessa konfliktissa sai surmansa ainakin 30 henkeä, minkä päätteeksi Azerbaidžan ilmoitti aloittavansa tulitauon mutta myös vahvistavansa asemiaan vapautetuilla Vuoristo-Karabahin alueilla.[17]

Pääartikkeli: Vuoden 2020 Armenian–Azerbaidžanin sota

Kesäkuussa 2020 väkivaltaisuudet leimahtivat jälleen,[18] mutta rauhoittuivat heinäkuussa.

Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahin alueelle syyskuussa 2020.[19] Turkki antoi tukeaan azereille. Azerbaidžanin tavoite oli vallata Vuoristo-Karabah takaisin tai saada Armenia antautumaan ja luovuttamaan alue.[20] Alkoi konfliktin uusi vaihe. Azerien armeija eteni Vuoristo-Karabahin eteläosissa jonkin matkaa kahden ensimmäisen sotaviikon aikana. Azerien armeija oli voimakas: sillä oli muun muassa muualta hankittuja taistelulennokkeja. Syyrialaisia kapinallistaistelijoita tuli azerien avuksi. Vuoristo-Karabahista pakeni paljon siviilejä. Myös azereita pakeni rajan toisella puolella. Sekä armenialaiset että azerit ampuivat raketteja toistensa siviilikohteisiin, mm Stepanakertiin ja Ganjaan.[21] Neuvotellut tulitauot kumoutuivat heti, kumpikin osapuoli syytti toistaan tulitauon rikkomisista.[22] [23] Lokakuun loppuun mennessä azerit olivat vallanneet noin viidesosan Vuoristo-Karabahin alueesta.[24] Koronaviruspandemia vaikeutti osaltaan ihmisten elämää tulituksen alla olevassa Stepanakertissa.[25] Marraskuun alussa azerien armeija eteni lähelle Susaa.[26] Se voitti taistelun kaupungista ja valtasi sen.[27] Nyt azerien joukot olivat lähellä pääkaupunki Stepanakertia.

Armenialaiset taipuivat rauhaan. He menettivät rauhansopimuksen mukana suuren osan Artsakhin alueesta, mutta pääkaupunki ympäristöineen jäi heille.[28][1]

13. syyskuuta 2022 puhkesi taisteluja Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Molemmat syyttivät toisiaan niiden aloittamisesta.[29] [30] Taistelut jatkuivat seuraavana päivänä, vaikka Venäjä neuvotteli tulitauon.[30][31]

Tilanteen ratkaisemiseksi on käyty useita kansainvälisiä neuvotteluita. Ne eivät ole johtaneet pysyviin tuloksiin.

Sopimus oli lähellä vuonna 1998, mutta se ei saanut Armenian kansan suosiota ja neuvottelut johtivat ainoastaan maan presidentin eroon. Osapuolet yrittivät neuvotella Yhdysvaltojen johdolla 2001 ja 2009 tuloksettomasti. Venäjän johdolla konflikti lientyi 2010 ja 2011, mutta rajakahakat kiristivät jälleen seuraavana vuonna maiden välit.[13] Armenia ja Azerbaidžan neuvottelivat tuloksetta Vuoristo-Karabahin kysymyksestä marraskuusta 2008 marraskuuhun 2009.[15]

Vuoden 2008 maaliskuun rajakonfliktissa sai surmansa toistakymmentä sotilasta.[32] Armenia ja Azerbaidžan syyttelivät toisiaan sen aloittamisesta.[15] YK:n yleiskokous antoi päätöslauselman, jonka mukaan alue kuuluu Azerbaidžaniin. Lauselmassa vaadittiin Armenian miehitysjoukkoja vetäytymään alueelta ja päästämään azerbaidžanilaiset palaamaan koteihinsa. [33]

Venäjän yritys rauhoittaa vuoden 2020 konfliktia syys-lokakuussa epäonnistuivat, koska kumpikin osapuoli rikkoi tulitaukoa.[34] Armenia taipui rauhaan, vasta kun azerit olivat vallanneet Susan kaupungin ja uhkasivat pääkaupunki Stepanakertia.[28][1]

• Artsakhin historia
• Vuoristo-Karabahin sota