Uusi kirkkoraamattu

Uusi kirkkoraamattu tarkoittaa Raamatun suomennosta, joka hyväksyttiin virallisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon raamatunkäännökseksi kirkolliskokouksessa vuonna 1992. Se korvasi aiemman vuosien 1933/38 käännöksen, jota alettiin siitä lähtien kutsua Vanhaksi kirkkoraamatuksi luterilaisessa kirkossa.

Vuonna 1999 painettu uusi kirkkoraamattu.

Uuden käännöksen katsottiin olevan tarpeellinen koska:

  • Vanha käännös sisälsi selviä käännösvirheitä sekä heprean että kreikan kielistä. Erityisesti heprean kielen joidenkin sanojen tulkinta perustui konsonanteilla kirjoitettujen sanojen väärään lukutapaan, ja uudella lukutavalla jotkut sanat muuttuivat täysin toisiksi. Vanha käännös perustui kuitenkin 1900-luvun alkupuolella vallalla olleisiin tulkintoihin, ja samat virheet esiintyivät osittain myös muunkielisissä Raamatuissa.
  • Vanha käännös oli kieliasultaan vanhentunut, eivätkä nykyajan lukijat kyenneet ymmärtämään kaikkia sanoja ja sanontatapoja. Kieliasu haluttiin siis nykyaikaistaa.

Historia

Raamatunkäännöskomitea uutta kirkkoraamattua varten asetettiin vuonna 1973.[1]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokoukselle jätettiin 1968 aloite uuden virallisen raamatunsuomennoksen valmistamiseksi. Aloitteen perusteluissa todettiin, että vuosina 1933 ja 1938 käyttöön otettu Raamattu oli suomen kielen ja raamatuntutkimuksen näkökulmasta vanhentunut ja että varsinkin nuoriso tunsi sen sanamuodot vanhahtaviksi ja vieraannuttaviksi.[1]

Aloitteen johdosta kirkolliskokous asetti kymmenjäsenisen raamatunkäännöskomitean.[2] Komitean ensimmäinen kokoonpano käsitti Vanhan testamentin ja seemiläisen filologian edustajina professorit Jussi Aron ja Ilmari Soisalon-Soinisen sekä piispa Aarre Lauhan, Uuden testamentin ja kreikkalaisen filologian edustajina professori Aimo T. Nikolaisen, apul.prof. Esko Haavan, professori Heikki Koskenniemen sekä vt. prof. Jukka Thurénin, kirkon opin edustajana apul.prof. Kalevi Toiviaisen sekä suomen kielen ja tyylin edustajina professori Osmo Ikolan ja kirjailija Lassi Nummen. Koko käännöstyön ajan puheenjohtajana työskenteli piispa Nikolainen. Kohta työnsä alkuvaiheessa komitea pyysi Suomen ei-luterilaisia kirkkoja ja yhteisöjä nimeämään edustajansa. Tämän johdosta Suomen ortodoksinen kirkko ja Suomen vapaakristillinen neuvosto valitsivat komiteaan kumpikin yhden jäsenen. Katolinen kirkko työskenteli mukana vuonna 1977 asetetussa palauteryhmässä.

Uusi kirkkoraamattu hyväksyttiin viralliseen käyttöön tammikuussa 1992.

Käännös

Uuden kirkkoraamatun kielelliseksi tavoitteeksi määritettiin ”selkeä, luonteva ja nykyaikainen suomen yleiskieli”. Käännöksen tuli olla alkutekstin sisältöä ja tyyliä noudattava nykykielinen käännös. Käännöksen keskeinen piirre on Eugene Nidan kehittämä dynaaminen ekvivalenssi eli dynaaminen vastaavuus. Se tarkoittaa merkityksen ensisijaisuutta tekstin ilmaisutapaan nähden. Uuden suomennoksen myötä on ollut tarkoitus siirtyä alkutekstisidonnaisesta lukijapainotteiseen tekstiin. Raamatun nimistön oikeinkirjoituksessa ja taivutuksessa komitea teki yhteistyötä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimitoimiston kanssa.

Aikaisemmissa käännöksissä ensimmäisen kielen sana on yleensä käännetty saman suomenkielisen sanan vastineeksi eri yhteyksissä. Tällaisissa tapauksissa alkuperäiskielen tunteva lukija voi jopa arvata, mitä heprean tai kreikan sanaa alkuperäiskielessä käytettiin. Alkuperäiskielen oppimisen kannalta tärkeät sanat ovat tällöin yleensä yhtä helposti löydettävissä hakukoneella käännöksen avulla kuin alkuperäistekstiin perustuvalla sanahaulla.[3]

Dynaamisen vastaavuuden periaate käännöksessä tarkoittaa, että alkukielen mukaisia sanoja ei ole pyritty kääntämään sanatarkasti, vaan että yksittäisiä sanoja tärkeämpää on sujuva ja ymmärrettävä suomen kieli, joka tuo esille tekstin sisällön. Lisäksi on pyritty välttämään tarpeetonta alkukielen rakenteiden toistoa. Esimerkiksi vanhoissa käännöksissä monet jakeet alkoivat sanalla ja, mutta vuoden 1992 uudessa käännöksessä tätä on vältetty. Koska kielen kehitys on muuttanut useiden perinteisesti käytettyjen sanojen merkitystä, "raamattusuomi" on pyritty korvaamaan tavallisella yleiskielellä. Teologisena perusteluna tälle on toiminut pyrkimys poistaa monilta tekstin sanoilta niihin kertynyt vieras aines. Monet vanhemmissa käännöksissä käytetyt sanat, jotka 1500- ja 1600-luvuilla olivat yleiskieltä ja sisälsivät tavanomaisen merkityksen, ovat muuttuneet sittemmin uskonnollisiksi ja vaihtaneet merkitystä. Kun vielä vuosien 1933/38 käännöksessäkin nämä on enimmäkseen säilytetty, on tekstien merkitys hämärtänyt. Uudessa kirkkoraamatussa osa näistä sanoista on muutettu nykyaikaisempaan muotoon.

Ilmauksen olla Kristuksessa käyttöä vähennettiin. Se jätettiin pois yli puolesta niistä kohdista, joissa se on Vanhassa kirkkoraamatussa.[4]

Uudessa kirkkoraamatussa käytetään väliotsikoita, joista useimmat eivät ole luvun alussa, ei lukujen otsikkotiivistelmiä, jollaisia käytetään useimmissa Vanhan kirkkoraamatun painoksissa. Typografisesti uusi kirkkoraamattu erosi vanhasta myös muun muassa siinä, että proosatekstit oli ladottu useimmissa laitoksissa jatkuvaksi tekstiksi. Vain runotekstit kirjoitettiin jakeittain. Raamattuja painavat kustantamot ovat kuitenkin julkaisseet myöhemminkin paljon jakeittaisia laitoksia. Menettelyä on perusteltu sillä, että lukijakunta on halunnut tekstin vanhan muotoisena. Käytänne erottaa jokainen jae omaksi kappaleekseen sai alkunsa vuoden 1685 Raamatusta. Ruotsissa näin meneteltiin ensi kerran vuonna 1703 painetussa Kaarle XII:n Raamatussa.[5]

Myös vierasperäisten nimien oikeinkirjoitusta on tarkistettu.[6]

Seuraavassa on esimerkki sekä vanhan että uuden testamentin käännösten eroista kirkkoraamatuissa:

Vanha kirkkoraamattu Uusi kirkkoraamattu
Jouluevankeliumin alku (Luuk. 2:1-3)
1. Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava.

2. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana.

3. Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa

1Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. 2Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. 3Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Mooseksen syntymä (2. Moos. 2:1-3)
1. Niin eräs mies, joka oli Leevin sukua, meni ja nai leeviläisen neidon.

2. Ja vaimo tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Ja kun hän näki, että se oli ihana lapsi, salasi hän sitä kolme kuukautta.

3. Mutta kun hän ei voinut sitä enää salata, otti hän kaisla-arkun, siveli sen maapihkalla ja piellä, pani lapsen siihen ja laski sen kaislikkoon Niilivirran rantaan.

4. Ja lapsen sisar asettui taammaksi nähdäksensä, mitä hänelle tapahtuisi.

1 Muuan Leevin sukuun kuuluva mies otti vaimokseen tytön, joka myös oli Leevin jälkeläisiä. 2 Vaimo tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Kun hän näki, kuinka kaunis lapsi oli, hän piilotteli sitä kolme kuukautta. 3 Mutta kun hän ei enää voinut piilotella sitä, hän otti kaislakorin, tiivisti sen asfalttipiellä ja tervalla, pani pojan siihen ja laski korin Niilin rantakaislikkoon. 4 Pojan sisar jäi jonkin matkan päähän nähdäkseen, mitä lapselle tapahtuisi.

Luukkaan evankeliumissa (13:24) Jeesus sanoo komitean näytekäännöksessä: ”Ponnistelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta.” Kreikan teonsana on agon-sanan johdos ja merkitsee ponnistelemista, kamppailemista. Lopullisessa suomennoksessa Jeesus sanoo: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta.” Arvostelijoiden mielestä perinteisen uskonnollisen teonsanan säilyttäminen pilasi havainnollinen kielikuva.[7] Arvostelun mukaan suomalaisissa käännöksissä on usein takerrettu pitkään käytettyyn käännökseen.[8]

Uudessa kirkkoraamatussa on kahdessa kohdassa käännetty kreikan sana ekklesia ("(väen)kokous", "seurakunta") sanalla "kirkko", kun vuoden 1938 käännöksessä tätä sanaa ei käytetty.[9][10]

Monet konservatiiviset piirit syyttävät uutta käännöstä liberaaliteologisista tulkinnoista. Heidän mukaansa uudessa käännöksessä on haluttu romuttaa Raamatun asemaa Jumalan sanelemana ilmoituksena. Tällaiset tahot käyttävät yleensä vanhempia käännöksiä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät vuoden 1776 käännöstä seuroissa[11], mutta sallivat myös uudempien kirkkoraamattujen käytön. Tätä raamatunkäännöstä käytetään myös esikoislestadiolaisuudessa ja rukoilevaisuudessa, sillä sen katsotaan erityisen hyvin tuovan esille näiden suuntauksien uskonkäsityksen. Vuoden 1933/38 käännöstä käyttävät erityisesti vapaiden suuntien (esimerkiksi helluntaiherätys) sekä viidennen herätysliikkeen kannattajat.

Katso myös

Lähteet
  • Huhtala, Aarre: "Raamatunsuomennokset". Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 1. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3.
  • Kolehmainen, Taru: ”Kielentarkastajat raamatunkäännöstyössä”, Sanaa tutkimassa: Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Helsinki: SKS, 2014. ISBN 978-952-222-554-2.

Viitteet
  1. Suomalaiset Raamatut Suomen Pipliaseura. Viitattu 24.8.2016.
  2. Kolehmainen 2014, s. 91.
  3. Raamattu käärö kääröltä Oulun seurakunnat. Viitattu 16.08.2022.
  4. Kolehmainen 2014, s. 93.
  5. Huhtala 2007, s. 52.
  6. Kolehmainen 2014, s. 94.
  7. Huhtala 2007, s. 55.
  8. Huhtala 2007, s. 56.
  9. Aila Mielikäinen: Kirkko seurakunnassa vai seurakunta kirkossa? Kielikello 2/1995. Viitattu 17.11.2017.
  10. Petri Paavola: K Seurakunta vai kirkko? kotipetripaavola.com. Viitattu 17.11.2017.
  11. Mitä olet vanhoillislestadiolaisuus? (Arkistoitu – Internet Archive)

    Kirjallisuutta
    • Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 2002. ISBN 952-449-075-7.
    • Martti Päivänsalo: Taistelu Raamatusta–300 esimerkkiä uudesta raamatunkäännöksestä.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.