Itävalta-Unkarin kompromissi
Itävalta-Unkarilla ei ollut todellistla lippua, mutta itävalta-unkarin kauppalippua käytetään tässä artikkelissa.
.svg.png.webp)
Itävalta-Unkarin kompromissi (saks. Ausgleich, unk. Kiegyezés) oli vuonna 1867 solmittu sopimus, jolla vanha Habsburgien keisarikunta korvattiin personaaliunioniin perustuvalla Itävalta-Unkarin kaksoismonarkialla. Kompromissin allekirjoittivat Itävallan keisari Frans Joosef I ja Unkarin delegaation edustaja Ferenc Deák. Tämä kompromissi loi pohjan uudelle poliittiselle järjestykselle, jossa itävaltalaisen Cisleithanian ja unkarilaisen Transleithanian alueita hallinoivat eri parlamentit ja eri pääministerit. Yhtenäisyyden takasivat yhteinen hallitsija, armeija ja useat yhteiset ministeriöt. Kompromissi oli voimassa vuoteen 1918 saakka.
Tausta
Preussin–Itävallan sodan häviämisen jälkeen Itävallan oli pakko löytää ratkaisu monikansallisen valtakunnan kansallisuusongelmiin. Enää ei voitu ylläpitää Unkarin kuningaskunnan autonomian rajoituksia sisäpolitiikassa vuosien 1848–1849 tukahdutettujen vallankumousten ja vapaussotien takia. Kompromissi hyväksyttiin virallisesti 30. maaliskuuta 1867 Unkarin uudelleen perustetuilla valtiopäivillä.
Ehdot ja kompromissin kehittyminen
Itävallan keisarikunta ja Unkarin kuningaskunta muodostivat kahdesta autonomisesta yksiköstä kaksoismonarkian. Kummallakin oli oma liberalismin innoittama perustuslakinsa, oma parlamenttinsa ja oma budjetti. Molempien parlamenttien kamarit lähettivät edustajansa eräänlaiseen yhteiseen parlamenttiin äänestämään yhteisestä budjetista.
Ensimmäinen kompromissi, allekirjoitettu vuonna 1867, määritteli tulevien kompromissien (1877–1887–1900–1907) ehdot. Se määritteli yhteiset asiat (ulkopolitiikka, sota, Bosnia-Hertsegovinan hallinnointi vuodesta 1878 alkaen ja näiden tehtävien rahoittaminen), ja asiat ”joiden ratkaisu sopimuksen mukaan oli tarkoituksen mukaista” (tulli- ja rahaliitto, posti, rautatiet).
Kompromissi oli kymmenvuotinen ja se tuli neuvotella uudelleen joka kymmenes vuosi. Suurin osa neuvotteluista koski osapuolien osallistumista yhteiseen budjettiin; vuonna 1867 Itävalta rahoitti budjetista 70 % ja Unkari 30 %. Vuoteen 1907 mennessä Unkarin osuus nousi 35 %:iin yhteisestä budjetista.
Sopimus päättyi 31. lokakuuta 1918.