Udmurtit

Dorvyžy (udmurtiksi Дорвыжы, 'kotikansan sukujuuri') on udmurttien kansalliseepos. Sen ideoi Kuzébaj Gerd.[3] Dorvyžyn kokosi 1920-luvulla venäläinen Mihail Hudjakov udmurteilta kerättyjen laulettujen runojen pohjalta. Alkuperäinen versio kirjoitettiin venäjän kielellä, ja sen nimi on Песнь об удмуртских батырах ('Laulu udmurtilaisesta bogatyrista'). Se perustui N. Pervuhinin, G. Potaninin, B. Gavrilovin, B. Muncachyn, K. Chainikovin (Gerd) ja A. Spicynin folkloristiikan teoksiin. Teos rakentui Kalevalamittaan, mutta se jäi julkaisematta Stalinin vainojen vuoksi.[3] Työ keskeytyi vuonna 1934.[3] Hudjakov teloitettiin vainoissa vuonna 1936, juuri tohtorin arvonimen saatuaan.[3] Gerd oli ollut jo vuonna 1932 pidätettynä "vastavallankumouksellisesta toiminnasta". Marraskuussa 1933 hän sai myös kuolemantuomion, joka muutettiin kymmenen vuoden pakkotyöksi. Hän kärsi tuomiotaan Solovetskin vankilerillä. Lokakuussa 1937 Gerd tuomittiin uudelleen kuolemaan ja hänet ammuttiin Sandarmohissa Karhumäen lähellä.

Udmurttilainen kirjallisuuden tutkija Foma Jermakov löysi Hudjakovin 55-liuskaisen käsikirjoituksen Leningradin arkistoista vuonna 1966. Kului vielä kaksikymmentä vuotta ennen kuin udmurttirunoilija ja folkloristi D. A. Jašin julkaisi suurimman osan runoista. Hän kuitenkin jätti julkaisusta pois sellaiset säkeet ja luvut, jotka neuvostoviranomaiset olisivat voineet vääristellä poliittisen järjestelmän vastaisiksi – ja näin ollen Jašinin asemaa merkittävästi huonontaviksi.[3]

Vuonna 1997 S. F. Vasiljev ja V. L. Šibanov julkaisivat Jašinin pois jättämät osat. Vuonna 2000 Udmurtian radio lähetti kirjallisuuden professori Vasili Vanjuševin käännöksen koko teoksesta, ja se muokattiin Дорвыжы-kirjaksi (Dorvyžy) vuonna 2004. Nimen ”dor” tarkoittaa lähinnä kotimaata ja ”vyžy” ikiaikaisia sukujuuria. Hudjakov itse ei ehtinyt antaa teokselleen nimeä. Tutkija Esa-Jussi Salminen (s. 1973) kiinnostui Dorvyžysta syksyllä 2006 työskennellessään Udmurtiassa kieliassistenttina. Yhdessä he Jorma Vankkurin (s. 1943) kanssa käänsivät teoksen suomeksi Kalevalamittaan vuonna 2009. Salminen vastasi teoksen alkupuheesta ja käännöksestä, Vankkuri Kalevalamittaan muokkaamisesta. Eepos on kuvitettu udmurttitaiteilija Vjatšeslav Mihailovin piirroksilla.[3]

Dorvyžyssa on sekaisin myyttiä ja historiaa, ja se kertoo sankareiden Ozhmegin, Dokjan ja Dondyn pojan teoista. Eepoksen pääjumalat ovat taivaanjumala Inmar, maanjumala Kyldyśin ja säänjumala Kuaź. Eepoksessa mainitaan myös kansoja kuten tataarit ja marilaiset sekä paikkoja kuten Cheptsa, Kilmez-joki ja Sudža. Dorvyžyssa on kymmenen laulua ja sitä pohjustetaan alkusanoilla.[3]

Kuźebai Gerd tuotti myös muuta kirjallisuutta ennen traagista kuolemaansa. Hän alkoi kirjoittaa runoja jo kouluaikoinaan. Hänen merkittävimpiä teoksiaan ovat kokoelmat Kreźći ('Kanteleensoittaja', 1922), Śaśkajaśkiś muzjem ('Kukoistava maa', 1927) ja Ĺogetjos ('Askelmat', 1931), joissa kuvataan udmurttien menneisyyttä, ylistetään vallankumousta ja käsitellään maaseudun ja yhteiskunnan muutosta. Vallankumouksen ylistäminen johtunee siitä, että monien suomalais-ugrilaisten kansojen olot paranivat vallankumouksen jälkeen, ja niiden sallittiin kehittää omaa kulttuuriaan. Tilanne muuttui kuitenkin jyrkästi 1930-luvun alussa. Gerd kirjoitti myös lastenrunoja, näytelmiä ja udmurttien kansanperinnettä käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia.

Udmurteilla on myös muuta kirjallisuutta, mutta vain pieni määrä siitä on käännetty suomeksi. Udmurttien runoutta on kääntänyt vain professori Raija Bartens kokoelmiin Joutsenet Jumalan kasvoilla (SKS 1994) ja Suuren Guslin kaiku (Suomalais-ugrilainen seura 1995).[3]

2010-luvulla udmurtinkieliset sarjakuvat ovat tulleet suosituiksi udmurttien keskuudessa.[2]

Muinaispermiläisen kansan, josta nykyiset udmurtit ja komit polveutuvat, asuinalue on käsittänyt Vjatka- ja Kamajokien välisen alueen nykyisen Udmurtian ja Kirovin alueen alueella ja on ulottunut näiden eteläpuolella todennäköisesti Volgalle asti. Todennäköisesti bolgaarien saapuminen Volgan keskijuoksulle noin vuoden 700 paikkeilla sai aikaan liikehdintää alueen kansoissa. Tuolloin nykyisten komien esi-isät alkoivat siirtyä kohti pohjoista. Udmurttien esi-isien asuinalueet kuuluivat bolgaarien hallitsemaan Bolgarian valtioon.

Mongolit ja tataarit valloittivat Udmurtian alueen 1200-luvulla, ja se kuului mongolien Kultaisen Ordan valtakuntaan. Venäläisiä alkoi muuttaa Novgorodin valtion alueelta 1200-luvulla udmurtien luoteisille asuinalueille, nykyiselle Kirovin alueelle, jonne he perustivat Vjatkan tasavallan. Vjatka joutui Moskovan vallan alle vuonna 1489. Suurin osa udmurttien asuinalueista kuului kuitenkin Kultaisen Ordan hajoamisen jälkeen syntyneeseen Kazanin kaanikuntaan.

Venäjä valloitti Kazanin kaanikunnan 1552, ja udmurtit joutuivat Venäjän vallan alle. Udmurtit liittoutuivat sukulaiskansansa marien kanssa ja nousivat kapinaan Venäjää vastaan 1553. Venäläiset saivat kukistettua kapinan vasta 1557. Vuodesta 1587 lähtien udmurttien asuinalue kuului suoraan Moskovan vallan alaisuuteen, ja tämä järjestely jatkui 1700-luvulle asti.

1600-luvulla keskeinen kauppareitti alkoi halkoa pohjoisempien udmurttien asuma-aloja, jonka johdosta tämä udmurttiryhmä alkoi venäläistyä eteläistä nopeammin. Tämän sanotaan johtaneen myös eroihin pohjoisten ja eteläisten udmurttien välillä: pohjoisia pidetään punatukkaisempina ja sinisilmäisempinä, eteläisiä tummatukkaisina ja tummasilmäisinä; pohjoisia luonteeltaan avoimina, eteläisiä sulkeutuneina; pohjoiset ovat kääntyneet kristinuskoon eteläisiä enemmän, jotka harjoittavat pakanallista uskoa yleisemmin.[2]

Venäläiset perustivat Vjatkaan piispanistuimen vuonna 1636, mutta udmurttien käännyttäminen kristinuskoon aloitettiin varsinaisesti vasta 1740-luvulla.

Väkivaltainen kristinuskoon käännyttäminen ja aikaisemmat naapurikansojen valloitukset aiheuttivat sen, että udmurtit muuttivat alkuperäisen asuinalueensa länsi- ja eteläosista asuinalueensa pohjoisosaan. Kristinuskoon käännyttäminen oli kuitenkin hidasta, ja vielä 1800-luvun lopulla oli kymmeniätuhansia kristinuskoon kastamattomia udmurtteja.

Venäjän vallankumouksen yhteydessä udmurtit liittyivät tataarien ynnä muiden Volgan alueen kansojen muodostamaan Idel-Uralin valtioon, mutta bolševikit kukistivat sen pian.

Neuvostoliitossa udmurttien ydinasuinalueesta muodostettiin Votjakkien autonominen piirikunta vuonna 1920. Vuonna 1932 piirikunnan nimi muutettiin muotoon Udmurttien autonominen piirikunta, ja kaksi vuotta myöhemmin piirikunta korotettiin Udmurttien autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alue on kuulunut Udmurtian tasavaltaan.

Vuonna 1921 sisällissotaa seuranneen nälänhädän raivotessa Venäjällä monet udmurtit pakenivat Siperiaan.[7]

1930-luvulla Neuvostoliiton väestön pakkosiirrot koskivat myös udmurtteja.[7] Vuonna 1937 kymmeniätuhansia udmurtteja pakkosiirrettiin ja lähes koko udmurttiälymystö murhattiin.[7] Toisen maailmansodan aikana Udmurttien ASNT vastaanotti paljon pakolaisia, enimmäkseen venäläisiä, mikä muutti voimakkaasti alueen etnistä jakaumaa niin, että udmurtit alkoivat jäädä vähemmistöksi omassa tasavallassaan.[7]

1950- ja 1960-luvuilla monet udmurtit työskentelivät suurissa rakennusprojekteissa Volgogradissa, Sverdlovskissa tai Siperiassa.[7] Osa udmurteista muutti Kazakstaniin ja Ukrainaan.[7]

Vuosina 1971–1988 yli tuhat udmurttikylää suljettiin ja asukkaat pakotettiin muuttamaan toisaalle.[7]

Eräät tunnetut hiihtäjät ovat etniseltä taustaltaan udmurtteja: 1980- ja 1990-lukujen menestynyt kilpahiihtäjä Tamara Tihonova on udmurtti.[10] Myös Ivan Tšerezov on udmurtti.[11]

Udmurttisosiologi Albert Razin halusi vedota heikossa asemassa olevan äidinkielensä puolesta ja herättää keskustelua, kun hän vuonna 2019 teki polttoitsemurhan Udmurtiassa.[12]