Jäänmurtaja Wäinämöinen

Alus rakennettiin vuonna 1914 Vulcanin telakalla Stettinissä Saksassa Tallinnan satamaa varten. Se oli hiililämmitteinen. Sen uppoama oli 2 622 tonnia ja teho 6 900 hevosvoimaa. Pituus oli 75,4 metriä, leveys 19,2 metriä ja syväys 5,7 metriä, ja siinä oli uutuuksina täydellinen sähköistys ja kallistustankit, joiden avulla se saattoi irtautua jäistä helposti. Lisäksi aluksessa oli yhden keulapotkurin lisäksi yhden sijasta kaksi peräpotkuria. Alus sai nimen Tsar Mihail Feodorovits (Царь Михаилъ Феодоровичъ).

Venäläiset valtasivat aluksen lokakuussa 1917 ja antoivat sille uuden nimen Volynets (ven. Волынец ’volynialainen’) Volynian rykmentin kunniaksi, koska kyseinen joukko-osasto oli yksi ensimmäisistä, jotka hylkäsivät Aleksandr Kerenskin hallituksen ja siirtyivät kannattamaan bolševikkeja.

Jäänmurtaja lähetettiin huhtikuussa 1918 avustamaan Helsingistä evakuoitavia venäläisiä sotalaivoja jäisen meren halki Pietariin.

Suojeluskuntalaisia Volynetsin kannella kaappauksen jälkeen.

Suomalaiset vastustivat saksalaisten ja venäläisten sopimusta, jolla venäläiset saivat viedä sotalaivansa pois Suomesta: laivoja pidettiin Suomen valtion omaisuutena, mutta saksalaiset eivät suostuneet yhteistyöhön vaan pitivät kiinni sopimuksesta, koska heille oli elintärkeää, että juuri solmittu Brest-Litovskin rauha bolsevikkihallinnon kanssa ei särkyisi.

Suomalaiset eivät kuitenkaan antaneet sovinnolla periksi vaan tekivät erilaatuista vastarintaa, missä vain suinkin pystyivät: kapteeni Yrjö Roosin johtamat suojeluskuntalaiset kaappasivat jäänmurtaja Tarmon, joka oli myös ollut avustamassa sotalaivojen evakuointia, ja sen onnistuttua toinen ryhmittymä merikapteeni Theodor Segersvenin johdolla päätti kaapata myös jäänmurtaja Avancen. Yritys epäonnistui, joten suomalaiset vaihtoivat kohdetta ja päättivät yrittää kaapata Volynetsin.

Juoneen saatiin mukaan Volynetsin päällikkö, joka oli Viron kansalaisuuden saanut puolalaissyntyinen merikapteeni Stanislaus Juhnevictz. Kaappaajat nousivat alukseen naamioituneina työmiehiksi, ja heillä oli väärennetty määräys kuljettaa heidät Isosaaren luo jäälle.[1]

Suomenlinnan ulkopuolella kaappaajat murtautuivat aluksen asevarastoon ja ottivat vallan. Venäläinen komissaari ja koko aluksen kansimiehistö riisuttiin aseista ja teljettiin putkaan. Konemiehistö jätettiin vartioituina hoitamaan tehtäviään, ja kaappaajat suuntasivat aluksen kohti Tallinnaa. Matkan aikana vallankumouslippu vaihdettiin leijonalippuun.

Saksalaiset olivat miehittäneet Tallinnan 25. helmikuuta 1918 hyökätessään 10. helmikuuta 1918 alkaen Baltian kautta kohti Petrogradia. Suomessa oli käynnissä sisällissota.

Volynets sai jo Tallinnassa uuden nimen Wäinämöinen, ja sillä nimellä se palveli vuoteen 1922. Kaappaajat harmistuivat, sillä he olivat jo valinneet aluksen uudeksi nimeksi Leijonan.

Alus osallistui yhdessä jäänmurtaja Tarmon kanssa 5. huhtikuuta 1918 osasto Brandensteinin kuljettamiseen Tallinnasta Suomeen ja myös muihin saksalaisten toimintaa Suomessa 1918 tukeneisiin tehtäviin.

Aluksen päällikkönä oli syksyyn 1919 merikapteeni Juhnevictz, kunnes hän pyysi saada erota ja jäädä eläkkeelle. Juhnevictzin jälkeen aluksen päällikkyyden sai talveksi 1920 merikapteeni Nikolai Nyberg. Talven 1921 helppouden vuoksi alus seisoi miehittämättömänä, mutta tammikuussa 1922 jäätilanne muuttui nopeasti niin kriittiseksi, että Wäinämöinen miehitettiin; sen viimeiseksi suomalaiseksi kapteeniksi nimitettiin jäänmurtaja Sammon ensimmäinen perämies, merikapteeni Selim Eklund, joka toimi virassa aluksen luovutukseen asti.

Wäinämöinen Katajanokan rannassa vuonna 1922.

Merenkulkuhallituksessa alettiin keväällä 1919 suunnitella Wäinämöisen telakointia. Viimeisimmästä telakoinnista oli kulunut kolme vuotta, ja raskaassa jääajossa aluksen pohja rasittui nopeasti. Vikalistalla oli muun muassa paljon irronneita niittejä, lisäksi potkuriakselien hylsyt vuotivat.

Aluksi pyydettiin tarjouksia ruotsalaisilta ja tanskalaisilta telakoilta, mutta sitten todettiin, että polttoainekulujen ja Itämeren miinavaaran vuoksi telakointi olisi parasta tehdä Suomessa.

Ongelman tuotti se, että Suomenlinnan allastelakka oli ainoa, jonka altaan kynnys olisi riittävän syvä näin isolle alukselle. Venäläiset olivat laskeneet Helsingistä lähtiessään telakka-altaan vettä täyteen, eikä Suomessa ollut ketään, joka olisi osannut käyttää telakan pumppuja ja sulkulaitteita. Lisäksi telakan pohjarakenteen väitettiin olevan liian heikko näin suurelle alukselle. Allasta oli juuri ennen sotaa syvennetty ja väitettiin, että pääosa uuden pohjan valusta oli tehty heikolle pohjalle. Lisäpulmana oli se, että vedenpinnan olisi oltava korkealla, jotta murtaja mahtuisi telakan kynnyksen yli.

Telakan porttilaitteet ja pumppukoneistot olivat lähes samanlaisia kuin Hietalahden telakan, jonka johtaja ja insinööri Theodor Höijer suostui lähtemään telakan käyttöönottoprojektin johtajaksi. Portti suljettiin ja allas pumpattiin tyhjäksi hyvissä ajoin ennen syysmyrskyjen alkua, jotta päästiin tutkimaan pohjan kantavuus ja rakentamaan jäänmurtajalle riittävän vahvat pohjatuet aluksen piirustuksien avulla. Koeporauksin todettiin, että allas on kauttaaltaan rakennettu tukevan peruskallion päälle.

Etelätuuli nosti 13. syyskuuta 1919 vedenpinnan riittävän korkealle, ja Wäinämöinen tuotiin sisään altaaseen ja uitettiin pohjatukien kohdalle. Portti suljettiin, allas pumpattiin tyhjäksi ja kypäräsukeltaja varmisti, että alus asettui kohdalleen.

Telakoinnin aikana vedettiin potkuriakselit ulos kunnostusta varten, aluksen pohja puhdistettiin ja käytiin läpi, jokainen niitti tarkastettiin ja vuotavat kappaleet uusittiin. Vuotaneet potkurihylsyt uusittiin kokonaan, jääkaivot ja pohjaventtiilit korjattiin, ja lopuksi akselit asennettiin paikalleen ja pohja maalattiin. Työt valmistuivat 22. lokakuuta 1919.

Alusta ei voitu kuitenkaan ottaa ulos altaasta, koska vedenpinta pysytteli liian alhaalla. Lopulta runsaan kuukauden odotuksen jälkeen 24. marraskuuta 1919 tuuli kääntyi pohjoiseen ja nosti merenpintaa riittävästi.

Wäinämöisen telakoinnin jälkeen Suomenlinnan telakka otettiin uudelleen käyttöön, ja siellä telakoitiin muun muassa jäänmurtajia 1970-luvulle asti.

Wäinämöinen luovutettiin Tarton rauhan ehtojen mukaisesti 30. marraskuuta 1922 Helsingissä ensin Venäjän valtiolle, joka luovutti sen samana päivänä Viron valtiolle keskinäisen, myös Tartossa solmitun rauhansopimuksen mukaisesti.[2] Virossa se sai uuden nimen Suur Tõll tarustoonsa kuuluvan Saarenmaan jättiläisen mukaan. Aluksen tilalle ostettiin John Nurminen Oy:ltä keskeneräinen jäänmurtaja Hanse, joka rakennettiin loppuun Hietalahden telakalla ja joka sai uuden nimen Voima.

Suur Tõll joutui venäläisille vuonna 1940, ja taas siitä tuli Volynets. Alus kävi Raumalla telakoitavana vuosina 1951–1952, jolloin se muutettiin hiililämmitteisestä öljylämmitteiseksi. Polttimiksi asennettiin amerikkalaisella lisenssillä valmistetut Ray Oil burner -höyryturbiinipolttimet. Samalla aluksen ulkoasu muuttui: se maalattiin sotalaivanharmaaksi, ja nimi maalattiin keulan kylkeen pienellä kyrillisin kirjaimin, kuten neuvostotapana oli.

Alus toimi Leningradin ja Kronstadtin satamamurtajana vuoteen 1987, jolloin se aiottiin muuttaa uivaksi polttoainesäiliöksi. Sitä varten alus hinattiin Lomonosovin sotasatamaan. Odotusaikana alus toimi uivana höyrynantoasemana; se antoi erillisen putkiston kautta höyryä muiden alusten lämmitykseen ja kansikoneisiin sekä myös sataman höyrykäyttöisiin laitteistoihin.

Virolaiset saivat tietää suunnitelmasta ja Viron varapääministeri hankki aluksen Viron merimuseolle 13. lokakuuta 1988. Aluksesta maksettiin 300 tonnia romurautaa.

Venäläiset irrottivat aluksesta kaiken irti lähtevän ennen luovutusta: esimerkiksi ruorin paikalle ilmestyi viimeisenä yönä kuorma-auton ratti. Suuri työ tuli myös aluksen siivoamisesta: esimerkiksi iso 50 kuution lastiruuma oli täynnä ruuantähteitä ja muuta jätettä.

Veteraanimurtaja hinattiin Tallinnaan, ja siellä se aivan ensimmäiseksi sai kylkiinsä vanhan nimensä Suur Tõll; sotalaivanharmaat kyljet, kansirakenteet ja savupiiput saivat saman tien entisen musta-keltaisen värityksensä.

Alusta alettiin heti Tallinnaan päästyä kunnostaa ajokuntoon. Vastaavaksi päälliköksi nimitettiin merikapteeni Olof Vaarmaa, jonka asiantuntemus olikin enemmän kuin tarpeen työn edistymisen kannalta. Samoin alus sai uuden henkilökunnan.

Eräs hauska yksityiskohta kalustosta on salongin alkuperäinen saksalainen piano. Se on säilynyt, koska se on rakennettu kiinteästi tilojen yhteyteen eikä sitä pystytty viemään pois purkamatta rakenteita. Eräs virolainen harrastaja teki toista vuotta työtä ja sai pianon takaisin alkuperäiseen kuntoonsa.

Suurimmat työkohteet ovat olleet kansien ja sisätilojen kunnostaminen. Kahdessa kattilassa voidaan pitää höyryä päällä ja peräkonetta voidaan pyörittää – ei tosin ajaa sillä, vaan alusta liikutellaan hinaajan voimin ainakin toistaiseksi. Koneiden ja kattiloiden täyskunnostus on suunnitelmissa, ja haaveena olik, että alus liikkuisi omin konein satavuotisjuhlassaan vuonna 2014.

Tammikuussa 1992 Suur Tõll otettiin virallisin juhlamenoin Viron vastaperustettuun laivarekisteriin, jossa se sai vertauskuvallisen numeron 1.

Vuonna 1994 alus vieraili Suomessa Kotkan Meripäivillä.

Suur Tõll on toukokuussa 2012 avatun Tallinnan merimuseon nähtävyys.[3] Museossa on myös Eino von Bellin leijonalippu, joka hinattiin aluksen salkoon vuonna 1918.[1]

• Auvinen, Visa: Leijonalippu merellä.^{lähde tarkemmin?}
• Bell, Anders von: ”Volynetz expeditionen: En minnesbild av operation under frihetskriget våren 1918”, Helsingin pitäjä – Vantaa 2017. Päätoimittaja Jukka Hako. Vantaa-seuran vuosikirja, 49. Vantaa: Vantaa-Seura–Vandasällskapet, 2016. ISSN 0358-6529. ISBN 978-952-67848-4-7.
• Laurell, Seppo: Höyrymurtajien aika.^{lähde tarkemmin?}

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jäänmurtaja Wäinämöinen Wikimedia Commonsissa

• Volynetsin kaappaus maaliskuussa 1918. Radion kuulokuva 1938, Ylen Elävä arkisto.
• Jäänmurtaja Väinämöisen eli "Volynetsin" valtaus 29. III. 1918, Kansan kuvalehti, 24.03.1933, nro 13, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Jäänmurtaja "Volynetsin" valtaus. Tapauksesta kulunut tänään 20 vuotta, Helsingin Sanomat, 29.03.1938, nro 85, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot