Vladimir Suhomlinov

Suhomlinov osallistui Venäjän–Turkin sotaan 1877–1878 ratsuväen upseerina ja toimi vuosina 1886–1897 Pietarissa upseerien ratsuväkikoulun johtajana.[2] Hän oli 1900–1904 Kiovan sotilaspiirin esikuntapäällikkönä ja 1904–1905 komentajana sekä 1905–1908 Kiovan kenraalikuvernöörinä.[3] Hänet ylennettiin 1906 ratsuväenkenraaliksi.[1] Suhomlinov nimitettiin marraskuussa 1908 Venäjän yleisesikunnan päälliköksi, mistä hän siirtyi maaliskuussa 1909 sotaministeriksi.[3] Maailmansotaa edeltäneinä vuosina hän yritti pääosin huonolla menestyksellä ajanmukaistaa Venäjän armeijan strategisia valmiuksia, sillä armeija nojasi liiaksi ratsuväkeen hyökkäyksissä ja linnoituksiin puolustuksessa. Vaikka duuma hyväksyi Suhomlinovin esityksen sotilasmenojen lisäämisestä, hän ajautui erimielisyyksiin monien upseerien ja varsinkin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kanssa.[4] Suhomlinov ei kyennyt hallitsemaan tilannetta, ja Venäjän armeija joutui lopulta maailmansotaan varsin valmistautumattomana. Heinäkuun kriisin aikana vuonna 1914 hän vakuutti keisari Nikolai II:lle armeijan olevan valmis taisteluun, mutta jo liikekannallepanon yhteydessä ilmeni ongelmia.[2][4] Suhomlinov ehdotti silti Venäjän joukkojen jakamista samanaikaisesti Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan.[4]

Maailmansodan edetessä Venäjän armeija alkoi kärsiä yhä pahemmin operaatioita haittaavasta ase-, ammus- ja tarvikepulasta. Suhomlinov vakuutti tarviketilanteen kuitenkin olevan hyvä, minkä seurauksena hän menetti maan muun johdon luottamuksen. Kun sotilaalliset tappiot lisääntyivät, keisari erotti lopulta Suhomlinovin kesäkuussa 1915. Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Aleksei Polivanov. Suhomlinov joutui tämän jälkeen julkisuudessa voimakkaan arvostelun kohteeksi, ja häntä syytettiin väärinkäytöksistä, korruptiosta ja jopa maanpetoksellisuudesta.[2][4] Suhomlinovin suojatin, eversti Sergei Mjasojedovin tapaus heitti epäilysten varjon myös Suhomlinovin ylle.[4] Ylipäällikkö Nikolai Nikolajevitš järjesti todennäköisesti syyttömän Mjasojedovin vuonna 1915 tuomituksi vakoilusta kuolemaan vaikeuttaakseen Suhomlinovin asemaa, sillä miesten välillä vallitsi edelleen kilpailu.[5] Suhomlinov määrättiin huhtikuussa 1916 kotiarestiin, mutta vapautettiin keisarin määräyksellä saman vuoden lokakuussa.[2][4] Hän menetti myös paikkansa valtakunnanneuvostossa.[6]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 väliaikainen hallitus määräsi Suhomlinovin uudelleen vangittavaksi. Hänelle järjestettiin elo–syyskuussa 1917 poliittisesti värittynyt oikeudenkäynti, jossa hänet tuomittiin kyseenalaisten todisteiden perusteella valtiopetoksesta ja väärinkäytöksistä elinikäiseen vankeuteen ja pakkotyöhön.[2][4][6][3] Bolševikkihallitus armahti Suhomlinovin hänen korkean ikänsä perusteella toukokuussa 1918 ja hänen sallittiin siirtyä maanpakoon Suomeen, jossa hän asui jonkin aikaa Hangossa.[3][2][4] Suomen tiedotusvälineiden mukaan Suhomlinov tuli maahan 24. syyskuuta 1918 uimalla Siestarjoen yli yhdessä entisen pääministerin Aleksandr Trepovin kanssa.[7] Hän siirtyi myöhemmin Saksaan, jossa julkaisi vuonna 1924 muistelmateoksen Erinnerungen. Hän kuoli vuonna 1926 Berliinissä.[3][2][4]

Vladimir Suhomlinovin mukaan on nimetty Suhomlinovin ilmiöksi kutsuttu humoristinen lainalaisuus, jonka mukaan kahdesta samanvahvuisesta armeijasta koreampia univormuja käyttävä armeija tulee häviämään taistelun toista vastaan. Suhomlinovin on sanottu suosineen näyttävää pukeutumista.[8]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vladimir Suhomlinov Wikimedia Commonsissa

• Владимир Александрович Сухомлинов (venäjäksi) Hrono.ru