Vladimir Korolenko

Vladimir Galaktinovitš Korolenko (ven. Влади́мир Галактио́нович Короле́нко) (15. heinäkuuta [J: 27. heinäkuuta] 1853 Žitomir, Volynian kuvernementti (nyk. Ukraina), Venäjän keisarikunta – 25. joulukuuta 1921 Pultava,[1] Neuvosto-Venäjä) oli ukrainalais-venäläinen kirjailija.[2]

Vladimir Korolenko
Vladimir Korolenko opiskeluvuosinaan 1870-luvulla.
Vladimir Korolenko opiskeluvuosinaan 1870-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt1853
Kuollut1921 (67–68 vuotta)
Ammatti kirjailija
Kirjailija
Tuotannon kielivenäjä
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Vladimir Korolenko kirjoitti 1880-luvulla kansanomaisia tarinoita ja legendoja kuten Mihail Saltykov-Štšedrin, Nikolai Leskov ja Leo Tolstoi.[3] Hän oli yhteiskunnallisesti kantaaottava pamfletisti ja toisinajattelija.[2]

Suku ja koulutus

Vladimir Korolenko oli kotoisin Žitomiristä. Hänen vanhempansa olivat piirituomari Galaktion Afanasjevitš Korolenko (1810-1868), joka oli vanhaa kasakkasukua ja Evelina Josifovna Skurevitš puol. Skórewicz (1833-1903), joka oli puolalainen, ja puolan kieli oli Vladimirille tuttu lapsuudessa. Kirjailija kuvaa isäänsä teoksessaan Huonossa seurassa (ven. В дурном обществе).[4][5][6] Korolenkolla oli vanhempi veli Julian, nuorempi veli Illarion ja kaksi nuorempaa sisarta, Maria ja Evelina.[7][4]

Veli Julian Korolenko (1851–1904) työskenteli 1870-luvulla oikolukijana Pietarissa. Narodnik-ryhmän jäsenenä hänet pidätettiin vuonna 1879 ja hän vietti lyhyen ajan vankilassa. Myöhemmin Moskovassa hän liittyi Russkie Vedomosti -sanomalehden henkilökuntaan ja osallistui sen Moskovan kronikat -osioihin. Julian oli kiinnostunut kirjallisuudesta, kirjoitti runoutta ja teki yhdessä veljensä Vladimirin kanssa Jules Micheletin "L'Oiseaun" käännöksen vuonna 1878.[4] Veli Illarion Korolenko (1854–1915) oli myös narodnikkiaktivisti, joka karkotettiin vuonna 1879 ja vietti viisi vuotta Glazovissa Vjatkan kuvernementissä, missä hän työskenteli lukkoseppänä. Myöhemmin hän asui Nižnyissä ja työskenteli vakuutusyhtiön tarkastajana. Hän tapasi Astrahanissa Nikolai Tšernyševskin, ja hänen avullaan Vladimir Korolenko ja Tšernyševski tapasivat. Hän esiintyy kahdessa Korolenkon omaelämäkerraisessa tarinassa, Yöllä (Ночью) ja Paradoksi (Парадокс).[4] Sisar Maria Korolenko (1856-1917) valmistui Moskovan Katariina-instituutista ja työskenteli kätilönä. Hän meni naimisiin sotilaskirurgisen akatemian opiskelijan Nikolai Loškarjovin kanssa ja seurasi häntä vuonna 1879 karkotukseen Siperiaan Krasnojarskiin. Palattuaan he asuivat Nižni Novgorodissa.[4] Sisar Evelina Korolenko Nikitina (1861-1905) valmistui kätilöksi Pietarissa ja työskenteli myöhemmin oikolukijana.[4]

Vladimir Korolenko aloitti opintonsa puolalaisessa Rykhlinskyn sisäoppilaitoksessa, opiskeli sitten Žitomirin kymnaasissa, ja isänsä siirron jälkeen Rivneen jatkoi Rivnen reaalikoulussa valmistuen isänsä kuoleman jälkeen. Vuonna 1871 hän meni opiskelemaan Pietarin teknilliseen korkeakouluun, mutta joutui taloudellisten vaikeuksien vuoksi eroamaan vuonna 1873 ja siirtyi vuonna 1874 stipendillä Petrovski-maatalousakatemiaan Moskovaan, josta hänet erotettiin vuonna 1876 vallankumoushankkeisiin liittyvien epäilyjen vuoksi. Hänet karkotettiin vuonna 1879 Moskovasta ensin Kronstadtiin,[2] sitten Vjatkaan, Tomskiin ja viimein Permiin. Kieltäydyttyään vannomasta uskollisuutta keisari Aleksanteri III:lle, hänet karkotettiin vuonna 1881 Jakutiaan Amgan-kylään, 275 virstaa Jakutskista,[2][8] josta hän sai vuonna 1885 muuttaa Nižni Novgorodiin.[6]

Nuori Vladimir Korolenko

Yksityiselämä

Vuonna 1886 Vladimir Korolenko meni naimisiin Jevdokija Semjonovna Ivanovskajan (1855-1940) kanssa. Jevdokija Ivanovskaja oli narodnikki, joka pidätettiin vuosina 1876 ja 1879, ja vietti vuodet 1879-1883 karkotuksessa ennen kuin hänen sallittiin asettua Nižni Novgorodiin, jossa hän tapasi vanhan ystävänsä Korolenkon ja meni hänen kanssaan naimisiin. Tähän erittäin onnelliseksi ja tyydyttäväksi kuvailtuun avioliittoon syntyi kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä, Natalia ja Sofia.[4]

Vladimir Korolenko karkotuksensa jälkeen vuonna 1885

Natalia Ljahovitš-Korolenko (1888-1950) oli filologi ja kirjallisuushistorioitsija, joka toimitti joitakin isänsä kirjojen vuoden 1921 jälkeisiä painoksia. Hänen miehensä Konstantin Ivanovitš Ljahovitš (1885–1921) oli venäläinen sosiaalidemokraatti ja Poltavan menševikkien johtaja vuosina 1917–1921.[9]

Sofia Korolenko Nikitina (1886-1957) työskenteli useita vuosia opettajana maaseudulla, vuonna 1905 hänestä tuli isänsä henkilökohtainen sihteeri ja hän oli yksi vuoden 1914 A. F. Marksin Kootut Korolenko -julkaisun päätoimittajista. Isänsä kuoleman jälkeen Sofia Vladimirovna ryhtyi perustamaan Korolenko-museota Poltavaan, jonka johtajana hän on toimi useiden vuosien ajan. Hänen Kirja isästäni (ven. Книга об отце, 1966-1968, postuumisti) on elämäkerta, joka alkavat siitä, mihin Vladimir Korolenkon muistelmat Aikalaiseni tarina päättyvät vuonna 1885, jolloin hän palasi karkotuksestaan Nižni Novgorodiin.[10]

Kirjallinen ura

Viimeisinä lukiovuosinaan Korolenko löysi Nikolai Nekrasovin ja Ivan Turgenevin teokset. "Silloin löysin todellisen "syntymämaani", ja se oli ennen kaikkea venäläisen kirjallisuuden maailma", hän kirjoitti itse myöhemmin. Hän mainitsi myös Taras Ševtšenkon ja ukrainalaisen kansanperinteen tärkeimpinä vaikutteinaan.[8]

Vladimir Korolenko vaimonsa Jevdokija Semjonovna Ivanovskajan ja tyttäriensä Natalian ja Sofian kanssa vuonna 1903

Korolenko oli vuodesta 1895[6] narodnikkien[1] aikakauskirjan Russkoje Bogatstvon toimittaja.[6] Jakutskiin karkotuksen kokemuksista syntyi Siperiaan sijoittuvien tarinoiden sarja. joita Korolenko työsti aina vuoteen 1915 saakka. Kirjailija kuvaa lämpimän humaanisti vapaina eläviä siperialaisia ihmistyyppejä, kiertolaisia ja karkureita. Taustana on Siperian luonto.[2] Karkotusajalta saatuja aiheita käsittelee kirja Siperialaisen matkamiehen muistelmia (1885). Lounais-Venäjällä Ukrainassa liikkuvat kertomus Huonossa seurassa (ven. В дурном обществе, 1885), Metsä humisee (ven. Лес шумит, suom.), Sokea soittaja (ven. Слепой музыкант, 1886, suom.) ja Yöllä (ven. Ночью, 1888).[6]

Korolenko ei ole syvälle tunkeutuva psykologinen erittelijä, mutta hänen kaunis, värikäs tyylinsä, teosten hieno ja herkkä tunne, tarkka todellisuuden havainto ja usko parempaan tulevaisuuteen tekevät hänen kertomuksensa erittäin miellyttäviksi. Suuren nälänhädän vallitessa vuonna 1892 hän kulki Itä-Venäjällä puutetta kärsivillä seuduilla järjestämässä avustusta ja lievensi näin toiminnallaan paljon hätää. Havaintonsa hän julkaisi kirjassa Nälkävuonna (ven. В голодный год, 1893). Hänen sanomalehtikirjoitustensa ansioksi on luettava, että joukko votjaakkeja [tämä on vuoden 1911 nimitys], jotka jo olivat tuomitut kuolemaan ihmisuhrien toimittamisesta, joutui uudestaan tutkittaviksi ja syyttömiksi havaittuna vapautettiin.[6]

Vuosina 1895-1896 hän vietti valtavan määrän aikaa Stari Multanin kylän udmurtti talonpoikien oikeudenkäynnin valvomiseen, koska heitä syytettiin väärin rituaalimurhista. Kirjoittaessaan jatkuvasti lukuisiin venäläisiin lehtiin (ja vuonna 1896 tiivistäen kokemuksistaan ​​"Multanskoje-tapauksessa", Мултанское дело) Korolenko varmisti, että koko Venäjä sai tiedon oikeudenkäynnistä, paljasti vääryydet, toimi itse asianajajana oikeudessa ja sai lähes yksin aikaan vapauttavan tuomion, mikä "pelasti käytännössä koko pienen kansan kamalalta tahralta, joka olisi jäänyt vuosiksi, jos langettava tuomio olisi annettu".[8] Stari Multan on sittemmin nimetty uudelleen Korolenkon kyläksi hänen kunniakseen ja muistokseen.[11]

Vladimir Korolenko oli Nikolai Leskovin, Aleksandr Ertelin (1855-1908) ja Nikolai Zlatovratksin (1845-1911) ohella lähellä tolstoilaisuutta eli kristinuskoon perustuvaa pasifismia ja yhteiskunnallista toisinajattelua. Leo Tolstoin aloitteesta muun muassa Korolenko, Vsevolod Garšin ja Maksim Gorki kirjoittivat Posrednik-nimiseen kustantamolle, joka oli Tolstoin itsensä perustamana.[12]

Leo Tolstoin lailla myös Korolenko kirjoitti pamflettimaisia kirjoituksia, joissa hän vastusti epäoikeudenmukaisuuksina pitämiään yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten etnisyyteen tai uskontoon perustuvaa syrjintää ja kuolemanrangaistusta. Korolenko ei kuitenkaan ollut tolstoilaisuuden kannattaja vaan vastusti Tolstoin passiivisen vastarinnan oppia. Tolstoi ylisti kirjeessä Korolenkolle tämän lehtikirjoitusta, jossa tuomittiin vuoden 1905 epäonnistunutta vallankumousta seuranneet teloitukset. Korolenkon neliosaista muistelmateosta Istorija mojego sovremennika (ven. История моего современника, Aikalaiseni tarina, 1904-1918, julk. 1922) on verrattu merkittävyydessään Aleksandr Herzenin muistelmiin. Vladimir Korolenko oli tärkeä esikuva 1900-luvun alun realistisen kerronnan taitajalle Maksim Gorkille.[2]

Viimeiset vuodet

Vladimir Korolenko, joka oli elinikäinen keisarivallan vastustaja ja kuvaili itseään "puoluettomaksi sosialistiksi", suhtautui varauksella Venäjän vuoden 1917 vallankumoukseen, jota hän piti loogisena seurauksena historian kulkuun. Pian hän kuitenkin alkoi arvostella bolševikkeja, kun heidän hallintonsa itsevaltainen luonne kävi selväksi. Venäjän sisällissodan aikana hän tuomitsi sekä punaisen terrorin että valkoisen terrorin.[13]

Sisällissodan vuosina Pultavassa oman henkensä vaarantaen Korolenko vetosi moniin julmuuksiin, joita tapahtui konfliktin molemmilla puolilla. Yrittäessään pelastaa kuolemalta 'valkoisten' pidättämät bolševikit, hän vetosi 'punaisiin' kauhun vastavuoroisuudesta ja väitti kirjeissään Anatoli Lunatšarskille, että "sosialismiin siirtymisen prosessin tulisi perustua parempaan puoleen ihmisluonnosta."[8]

Hän kärsi loppuelämänsä etenevästä sydänsairaudesta, ja keräsi ahkerasti ruokapaketteja lapsille nälänhädästä kärsivässä Moskovassa ja Pietarissa sekä osallistui orpokotien ja kodittomien turvakotien järjestämiseen. Hänet valittiin Pelastakaa Lapset -liiton ja koko Venäjän nälänhädän uhrien auttamiskomitean kunniajäseneksi.[8]

Vladimir Korolenko kuoli Pultavassa Neuvosto-Venäjän alueella keuhkokuumeen komplikaatioihin 25. joulukuuta 1921.[14]

Suomennetut teokset
  • Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: "Metsä humisee": metsälegenda, suom. Hanna Pakkala, Hämeenlinna: Edlund 1898.
  • Sokea soittaja, suom. Jalmari Aalberg, Hämeenlinna: Väinö Andelin 1899. Sarja: Pieni yleiskirjasto, 3-4.
  • Sokea soittaja: (etyydi), uusimmasta, korjatusta ja täydennetystä painoksesta suom. Samuli S. Helsinki: Otava 1900. Sarja: Otavan romaanisarja, 7.
  • Huonossa seurassa: kertomus, suomentanut Lyyli Toikka, Hämeenlinna: Karisto 1910. Sarja: Kirjallisia pikkuhelmiä, n:o 31
  • Kurjuuden lapsia, Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, 1953
  • Makarin uni ja muita kertomuksia, suom. Eila Salminen, Hämeenlinna: Karisto 1980. ISBN 951-23-1678-1 Sarja: Venäläisen kirjallisuuden helmiä. (Alkuteokset: Son Makara; Les šumit; Mgnovenie. Metsä humisee ilm. aiemmin 1898 teoksessa Siperialaisten maanpakolaisten elämästä Hanna Pakkalan suomentamana ja Edlundin kustantamana. Sisältää novellit: Makarin uni (1883), Metsä humisee (1886) ja Silmänräpäys (1900).)

Asiasta lisää

Lähteet
  1. Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Korolenko, Vladimir”, Otavan kirjallisuustieto, s. 402. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
  2. Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Realismin huippukausi. Kirjallisuus radikalisoituu”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 308. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  3. Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Realismin huippukausi. Kirjallisuus radikalisoituu”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 303. Gaudeamus,, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  4. Короленко, В. Г. Подг. текста и примеч. Короленко, С. В. & Короленко-Ляхович, Н. В. Вступ. статья Котова, A. / Korolenko, V. G. Valmistelutyö. Tekstiä ja muistiinpanoja. (Toim.) Korolenko, S. V. & Korolenko-Ljahovitš, N. V. Johdantoartikkeli Kotova, A.: Собрание сочинений : В 10-ти т. / Т. 5: История моего современника. Кн. 1. / Kootut teokset: 10 osassa / T. 5: Aikalaiseni historia. Kirja. 1.. М.: Госполитиздат / Moskova: Gospolitizdat, 1954. http://az.lib.ru/k/korolenko_w_g/text_1921_istoriya1.shtml.
  5. Fanfarillo, Daniela: Korolenko. S. 131. Slavia: rivista trimestrale di cultura. Anno IV. N. 2 (Aprile-Giugno 1995).. 1995. [[pdf dokumentti ei lataudu] https://web.archive.org/web/20151002124351/http://www.slavia.it/volumi/SLAVIA_1995_02.pdf Arkistoitu] Arkistoitu 2. lokakuuta 2015 Wayback Machinessa.
  6. Korolenko, Vladimir, Tietosanakirja osa 4, palsta 1374, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1911
  7. Vengerov, Semjon. Короленко, Владимир Галактионович. Venäjänkielinen biografinen sanakirja. rulex.ru.
  8. Katajev, V. B. (Toim.) Nikolajev, P. A.: "Короленко, Владимир Галактионович" Venäläiset kirjailijat. Biobibliografinen sanakirja. Osa 1. A--L. 1990. Просвещение / 'Valistus', Moskova.
  9. Ляхович Константин Иванович. Venäjän kansallinen filosofinen biografia.-- hrono.ru hrono.ru.
  10. Korolenko, Sofia: Книга об отце 1968. Издательство "Удмуртия", Ижевск / Kustantaja "Udmurtia", Izhevsk.
  11. Tyunkin, K. Commentaries. The Works by V. G. Korolenko in 6 volumes. Vol 6., s. 396-419. .
  12. Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi. Tolstoi: kirjailija ja uskonnollinen ajattelija. Tolstoilaisuus”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 343-344. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  13. Shelokhonov, Steve: Vladimir Galaktionovich Korolenko Biography at www.imdb.com.
  14. Korolenko, V. G.: Korolenko aikajana // Основные даты жизни и творчества. Valitut teokset 1987. Просвещение / 'Valistus', Moskova.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.