Vladi Marmo

Vladimir (Vladi) Marmon vanhemmat olivat insinööri Wilhelm Fredrik Forsblom ja Vera Nefedjeva, ja perheeseen kuului kaikkiaan neljä lasta. Vladin isä toimi Etelä-Venäjällä sijaitsevassa Orjolissa sokeri- ja viinatehtaan johtajana. Lokakuun vallankumouksen seurauksena perhe pakeni Suomeen ja asettui aluksi Käkisalmeen, jossa Vladi aloitti koulunkäyntinsä. Hän kävi kansakoulun loppuun Espoon Leppävaarassa, suoritti keskikoulun Töölön yhteiskoulussa Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Maanviljelyslyseon lukiosta vuonna 1935.[1]

Vladi Forsblom oli vuonna 1931 perustamassa urheiluseura Leppävaaran Pyrintöä ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Vuonna 1935 Forsblom, joka oli vuonna 1934 ottanut uudeksi sukunimekseen Marmo, aloitti opinnot Helsingin yliopistossa pääaineinaan kemia ja geologia. Yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa alettiin vuonna 1937 harrastaa Suomessa silloin varsin uutta palloilulajia koripalloa, johon Marmo lähti innokkaasti mukaan. Toukokuussa 1939 Suomen koripallojoukkue, johon kuului myös Marmo, osallistui lajin EM-kilpailuihin Liettuan Kaunasissa.[1]

Vladi Marmo oli saanut opintojensa vuoksi lykkäystä varusmiespalveluksesta. Lokakuussa 1939 hän ilmoittautui vapaaehtosiena armeijan palvelukseen ja toimi talvisodan ajan pääasiassa sotilasvirkailijana. Juuri ennen talvisodan päättymistä hänet komennettiin Reserviupseerikouluun Niinisaloon, ja hänet kotiutettiin täysin palvelleena syyskuun alussa 1940 ja ylennettiin lokakuussa reservin vänrikiksi. Tämän jälkeen hän jatkoi opintojaan yliopistossa, kunnes hänet kutsuttiin huhtikuun alussa 1941 jälleen asepalvelukseen.[1]

Jatkosodan aikana Marmo toimi tiedustelu- ja kaukopartiotehtävissä kapteeni Into Kuismasen johtamassa Osasto Kuismasessa (myöhemmin osa Erillinen pataljoona 4:ää). Marmon oman partion ensimmäisellä retkellä maaliskuussa 1942 oli tarkoituksena tiedustella vihollisen mahdollisia yllätyshankkeita Maaselän kannaksen selustassa ennen kelirikkokauden alkua.[1] Päämajan tiedustelupäällikkö eversti Aladár Paasonen esitti tuloksellisista, mutta samalla myös hengenvaarallisista tiedusteluretkistä luutnantti Marmolle Mannerheim-ristiä vuonna 1942. Ylipäällikkö Mannerheim nimitti ritariksi kaksi muuta samanaikaisesti esitettyä kaukopartiomiestä, mutta ei Marmoa. Syyt esityksen hylkäämiseen Marmon osalta eivät ole tiedossa.[2]

Keväällä 1943 Osasto Kuismasen tukikohta siirtyi Äänislinnan luoteispuolelle Kossalmen järvikannakselle, jossa Marmo kiinnostui alueen geologiasta. Tämä herätti hänessä ajatuksen pro gradu -tutkielman aiheesta. Yhdessä upseeritoverinsa, Helsingin yliopiston kasvimaantieteen professorin Mauno Kotilaisen kanssa Marmo ryhtyi selvittämään läheisen Suojun alueen kallioperän ja sen mineralogian vaikutusta eri kasvilajien esiintymiseen.[1]

Marmon uskotaan auttaneen yhdysvaltalaisia saamaan suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä asiamiehikseen toisen maailmansodan jälkeen lähinnä auttamaan neuvostoliittolaisten ydinkokeiden valvontaan.[3]

Marmo valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1945 ja sai työpaikan ylimääräisenä apulaisgeologina Suomen geologisessa toimikunnassa, Kesäkuussa 1945 Valtiollinen poliisi (Valpo) pidätti hänet epäiltynä osallisuudesta asekätkentään, ja hänet vapautettiin tutkintavankeudesta saman vuoden elokuun alussa. Vuonna 1946 Marmo siirtyi tutkimuskemistiksi Wärtsilä-Selluloosa Oy:lle, ja vuodesta 1948 hän toimi Geologian tutkimuskeskuksessa ylimääräisenä malmigeologina. Hän väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1950. Vuonna 1953 Marmo siirtyi kolmeksi vuodeksi Sierra Leoneen sikäläisen geologisen tutkimuslaitoksen palvelukseen. Palattuaan kotimaahan Marmo toimi Geologian tutkimuskeskuksen malmiosaston valtiongeologin viransijaisena vuosina 1956–1958 ja Outokumpu Oy:n Lapin tutkimuskeskuksen vastaavana geologina vuosina 1958–1960. Hänet nimitettiin GTK:n ylijohtajaksi maaliskuussa 1960 hänen edeltäjänsä Aarne Laitakarin jäädessä eläkkeelle.[1]

Marmo harrasti filateliaa ja toimi Suomen Filatelistiliiton puheenjohtajana 1963–1967.[4]

Marmo kuoli auto-onnettomuudessa Vaajakoskella elokuussa 1969.[5] Kenttätyömaalta lähtiessään hän oli pakannut kairasydännäytelaatikoita autonsa tavaratilaan ja lähtenyt ajamaan kohti Helsinkiä. Hän teki ajon aikana jostakin syystä nopean ohjausliikkeen, jolloin laatikot liikahtivat. Tämän seurauksena Marmo menetti autonsa hallinnan, auto suistui tien sivuun ja Marmo sai surmansa.[1]

• Malmiaarteiden etsintää (1949)