Viron pääministeri

Viron itsenäisyyden julistivat venäläisten vetäytyessä ja saksalaisten lähetyessä 24. helmikuuta 1918 Konstantin Päts, Konstantin Konik ja Jüri Vilms, jotka Viron maapäivien vanhimmat olivat valinneet pelastuskomiteaksi.

Pelastuskomitean nimittämää hallitusta kutsuttiin väliaikaiseksi ministerineuvostoksi, minkä puheenjohtajana (pääministerinä) ja sisäasiainministerinä oli Konstantin Päts, sotaministerinä eversti Andres Larka ja oikeusministerinä Jüri Vilms. Päivän kestäneen hallitsemisen jälkeen ministerineuvosto joutui menemään maan alle, koska etenevät saksalaiset eivät hyväksyneet Baltiaan itsenäisiä valtiota, vaan halusivat Baltiaan yhden saksalaisystävällisen ja saksalaisten vähemmistöjen johtaman valtion. Saksalaisten hyökkäys Latviaa ja Viroa kohti onnistui siinä määrin, että passiiviseksi jättäytynyt Neuvosto-Venäjä suostui saksalaisten ehtoihin Brest-Litovskin rauhassa, ja Baltian miehityksestä tuli Neuvosto-Venäjänkin sopimuksella hyväksymä tila.

Väliaikainen ministerineuvosto alkoi järjestäytyä varsinaisesti saksalaismiehityksen aikana toukokuussa 1918 ja Konstantin Päts vangittiin heinäkuussa 1918, minkä vuoksi hän oli saksalaisten vankina Puolassa marraskuuhun 1918. Hänen poissa ollessaan väliaikaista hallitusta johti sijaisena ulkoasiainministeriksi nimitetty Jaan Poska. Viides väliaikaisen hallituksen ministeri on valtiovarainministeri Johann Kukk.

Viron maapäivien hyväksymän pelastuskomitean asettamasta väliaikaisesta ministerineuvostosta luovuttiin, kun Viron perustuslakia säätävä kansalliskokous hyväksyi Viron tasavallan hallituksen asetettavaksi. Pätsin puheenjohtama väliaikainen ministerineuvosto vaihtui Viron tasavallan pääministerin johtamaksi hallitukseksi.

Pääministeri Ants Piip jatkoi riigivanemina vuoden 1920 perustuslain asuttua voimaan ja hallituksen johtajuuden siirryttyä valtionvanhimmalle (riigivanem).

Jüri Uluots - ensimmäisen itsenäisyyden viimeinen pääministeri 1939-1040.

Johannes Vares valittiin pääministeriksi 1940 Viron vuoden 1938 perustuslain (ns. Pätsin perustuslaki) mukaisesti Andrei Ždanovin vaatimuksesta ennen heinäkuun 1940 vaaleja, mitkä järjestettiin kymmenen päivän kuluessa vaalien määräämisestä, vaikka Viron vaalilain mukaan ne olisi voitu järjestää aikaisintaan 35 päivää vaalien määräämisestä. Heinäkuussa 1940 ei valittu riigikogun ylähuonetta riiginoukogua lainkaan, vaan ainoastaan alahuone riigivolikogu, mikä teki päätöksen Viron julistamisesta neuvostotasavallaksi ja anomuksesta Neuvostoliiton jäseneksi, minkä Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi 6. elokuuta 1940 Liettuan ja Latvian tultua jo hyväksytyiksi neuvostostotasavalloiksi Neuvostoliittoon.

Virossa Varesta ei pidetä Viron tasavallan pääministerinä, koska hänen nimittämistään pääministeriksi ei katsota enää vapaan päätöksenteon vallitessa tapahtuneeksi. Vares hoiti valtiojohdosta myös presidentti Konstantin Pätsin tehtävät tämän erottua. Viron valtionpäämiehet Viron virallisen kannan mukaan.

Vares tai muutkaan hänen johtamansa hallituksen jäsenet eivät olleet Viron kommunistisen puolueen jäseniä, vaikkakin vasemmistolaisia ja Leningradin puoluejohtaja Andrei Ždanovin hyväksymän listan mukaisia. Konstantin Pätsin erottua presidentin tehtävistä, otti Vares hoitaakseen myös nämä tehtävät. Neuvostoliittolaiset pidättivät Pätsin 30. heinäkuuta 1940.

Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon Vares evakuoitiin. Neuvostoliittolaisten valloitettua Viron takaisin saksalaisilta elo-syyskuussa 1944 Vares palasi. Vares teki itsemurhan 29. elokuuta 1946 NKVD:n kuulusteltua häntä Viron vapaussodan aikaisista toimistaan. Neuvosto-Venäjää vastaan käydyn vapaussodan aikana Vares oli toiminut virolaisten puolella sotilaslääkärinä.

Saksalaisten miehitettyä Viron neuvostotasavallan 1941 ei Viron itsenäisyys palautunut muodollisesti. Saksalainen kenraaliluutnantti Franz von Roques määrättiin armeijaryhmä Nordin puolesta Viron käskynhaltijaksi 5. heinäkuuta 1941. Hän puolestaan nimitti vapseihin kuuluneen Hjalmar Mäen virolaishallituksen johtoon 15. syyskuuta 1941.

Wehrmachtin sotilashallinto Virossa päättyi 5. joulukuuta 1941 Adolf Hitlerin 29. marraskuuta antamalla käskyllä ja tilalle tuli Alfred Rosenbergin johtaman itäministeriön saksalainen siviilihallinto, jota johti Riiasta käsin Ostlandin valtakunnankomissariaatin johtaja Hinrich Lohse. Ostlandiin kuuluivat Baltian maat sekä osa Valko-Venäjää. Viron piirijohtaja oli Karl Litzmann, jonka valvonnassa Hjalmar Mäen hallitus oli.

Viron hallinnosta osa kuului kuitenkin myös Saksan sisäasiainministeriölle ja turvallisuuselimille, joiden kuvernöörinä oli Virossa SS:n ja poliisin päällikkö Heinrich Möller. Myös Wehrmachtille jäi Viroon hallintoa Leningradin piirityksen taistelujen vuoksi, mm. ryhmä Nordin 207. turvallisuusdivisioona, jonka tehtävänä oli vastata sotavankileireistä Wehrmachtin komendantuurin alaisuudessa.

Hinrich Lohsen, Karl Litzmannin ja Hjalmar Mäen hallinto kesti 17. syyskuuta 1944 saakka, jonka jälkeen sen jäsenet pakenivat neuvostojoukkojen tieltä.

Pääartikkeli: Viron pakolaishallitus

Otto Tief - viimeinen, vajaan viikon ajan pääministeri syyskuussa 1944 ennen venäläisten tuloa.

Neuvostoliiton vallattua Viron saksalaisilta heinä–syyskuussa 1944 ryhtyi itsenäisen Viron tasavallan toiseksi viimeinen pääministeri Jüri Uluots valtionhoitajaksi ja nimitti 18. syyskuuta 1944 Otto Tiefin johtaman hallituksen virkaansa.

Tiefin hallitus julisti radiossa, että Viron tasavalta on puolueeton sekä vaati niin Neuvostoliittoa kuin Saksaakin vetämään joukkonsa Virosta. Neuvostoliittolaiset vangitsivat Tiefin ja muita hänen hallituksensa jäseniä. Valiaikaiseksi valtionhoitajaksi ryhtynyt Jüri Uluots kuoli Tukholmassa 9. tammikuuta 1945 ja valtionhoitajuus siirtyi niin ikään Ruotsiin paennelle August Reille, joka oli ollut 1928–1929 riigivanemina.

Johtuen Neuvostoliiton hätätilakomitean vallankaappausyrityksestä 19. elokuuta – 22. elokuuta 1991 Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti Viron itsenäiseksi. Suomi ilmoitti 25. elokuuta 1991, ettei sen tarvitse Viron itsenäisyyttä tunnustaa, koska Viron itsenäisyyden edellinen tunnustus on – de jure – edelleen voimassa. Suomi oli tunnustanut Viron itsenäisyyden kesäkuussa 1920 ennen Entente cordialea heti toisena Neuvosto-Venäjän jälkeen. Neuvostoliitto tunnusti Viron, Liettuan ja Latvian itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991 ja niistä tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäseniä 17. syyskuuta 1991.

Itsenäisyystapahtumia Virossa johti Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto. Viron uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 28. kesäkuuta 1992, jolloin korkein neuvosto totesi työnsä tulleen päätökseen. Riigikogun ja presidentinvaalit pidettiin syyskuussa 1992 ja Lennart Merestä tuli presidentti, joka vannoi virkavalansa 6. lokakuuta 1992. Seuraavana päivänä Ruotsissa toiminut Viron pakolaishallitus ilmoitti antavansa valtuutensa Viron presidentille ja lakkautti toimintansa.