Vinnie Vincent

Vinnien vanhemmat Alphonso ja Theresa Cusano olivat kantrimusiikin ystäviä, joten Vinnie kasvoi lapsuus- ja nuoruusvuotensa hyvin musiikillisessa kotiympäristössä.[5] Hän innostui kitaransoitosta jo nuorella iällä kuunnellessaan isänsä soittoa, ja kertomansa mukaan jopa nukkui kitaransa kanssa, vaikkei osannut edes soittaa.[5] High schoolissa opiskellessaan Vinnie vaikutti kitaristina Hunter-nimisessä kokoonpanossa, jonka hänen kanssaan muodostivat laulaja-lauluntekijä Roger Olander, basisti Glenn Liebensohnm ja rumpali Bob Kalakay. Yhtye nauhoitti myös Dale Frashuerin tuottaman demonauhan, joka sisälsi kappaleet "Push It Through," "Where Have All The Schoolgirls Gone," "I Don't Need No Lover," ja "Jam". Hunterin tie kuitenkin katkesi Vinnien opintovuosien jälkeen.

Vincentille tarjottiin ensimmäistä todellista tilaisuutta musiikin parissa vuonna 1975 levytyssopimuksen kanssa. Windfall Records-nimisen, pienen levy-yhtiön kanssa solmittu sopimus kattoi yhden singlejulkaisun levyttämisen. Sopimuksen myötä Vinnie kirjoitti kappaleen "Happy Birthday USA" yhdessä David Wolffin, muun muassa Cyndi Lauperin tulevan managerin, kanssa. Phantom Records julkaisi singlen Windfallin sijasta Ed Spriggin tuottamana vuoden 1976 helmikuussa, ja siitä muodostui Vinnien uran ensimmäinen virallisesti julkaistu levytys.[6] Vielä samana vuonna Vinnie toimi sessiomuusikkona The Hitchhikers-yhtyeen samannimisellä albumilla, kunnes hän perusti vuonna 1977 ensimmäisen, vakavaluontoisemman yhtyeprojektinsa Treasuren. Vinnien ohella yhtyeeseen kuuluivat basisti Rick Laird, laulaja-kosketinsoittaja Felix Cavaliere sekä rumpali Jack Scarangella.[7] Monikansallisen Columbia Recordsin alamerkki Epic Records julkaisi vuonna 1977 Treasuren samannimisen debyyttialbumin,[8] mutta tämän jälkeen yhtye hajosi ja Vinnie siirtyi Cavalieren kanssa vaikuttamaan Laura Nyron taustayhteeseen hänen Nested-albuminsa ajaksi.[9] Sessiomuusikkona työskentelemisen ja yhtyeprojektiensa ohella Vinnie työskenteli myös säveltäjäryhmässä, joka sävelsi musiikkia suosittuun Onnen päivät-televisiosarjaan ja tämän spin-off-sarjaan Joanie Loves Chachi.[5]

1980-luvun alussa Cusano tutustui lauluntekijä Adam Mitchellin välityksellä Kiss-yhtyeen basisti-laulaja Gene Simmonsiin. Kiss oli tuolloin ajautunut ongelmiin alkuperäisen soolokitaristinsa Ace Frehleyn kanssa, sillä Frehley oli haluton jatkamaan yhtyeessä ja kärsi päihdeongelmista. Mitchell kehottikin Simmonsia pohtimaan Cusanoa yhtyeen uudeksi soolokitaristiksi. Alun perin tarkoituksena oli kuitenkin käyttää häntä ainoastaan apuna laulunteossa tulevalla Creatures of the Night -albumilla. Hän kirjoittikin albumin ainoana singlenä julkaistun kappaleen ”I Love It Loud” ja kappaleen ”Killer” yhdessä Simmonsin kanssa, ja kappaleen ”I Still Love You” yhdessä laulajakitaristi Paul Stanleyn kanssa. Ace Frehley sen sijaan ei osallistunut albumin tekemiseen lainkaan,[10] joten Cusanolle avautui mahdollisuus myös soittaa albumilla. Hän soitti lopulta lähes albumin jokaisessa kappaleessa, lukuun ottamatta kappaleita ”Danger” (kitarassa Bob Kulick), ”Creatures of the Night” (Steve Farris), ”Rock and Roll Hell” ja ”I Still Love You” (Robben Ford).[11]

Ace Frehley erosi Kissistä virallisesti vuoden 1982 marraskuussa, jolloin Cusanosta tuli yhtyeen uusi soolokitaristi. Cusano halusi alun perin käyttää yhtyeeseen liityttyään omaa sukunimeään, mutta Simmons ei lämmennyt ajatukselle eikä myöskään vaihtoehtoiselle taiteilijanimelle Mick Fury. Taiteilijanimen Vinnie Vincent keksikin lopulta itse Simmons, ja hänen lavahahmonsa ”The Ankh Warrior” (suom. Soturi), jonka kasvomeikkikuviossa esiintyi egyptiläinen ankh-symboli, suunnitteli Paul Stanley. Uusi kokoonpano, jonka täydensi jo entuudestaan yhtyeessä soittanut rumpali Eric Carr, konsertoi ensimmäisen kerran yhdessä Creatures of the Nightin julkaisua seuranneella kiertueella. Yhtyeen suosio oli kuitenkin aallonpohjassa sen vuosina 1979–1981 tekemien musiikillisten harha-askelien ja kokoonpanovaihdosten vuoksi, ja suuri yleisö oli jo valmis hylkäämään yhtyeen.[12] Creatures of the Night ei onnistunut palauttamaan suosiota,[13] ja Kiss tiedosti, että sen oli tehtävä muutoksia uransa pelastamiseksi. Näin syntyi päätös luopua kasvomeikeistä ja esiintymisasuista. Yhtye soitti viimeiset konserttinsa maskeissaan ja esiintymisasuissaan Creatures of the Night Tour -kiertueella Rio de Janeirossa Maracana-stadionilla, jossa yhtye konsertoi yli 250 000 hengen yleisölle, Belo Horizontessa Mineraro-stadionilla ja viimeisen keikkansa São Paulossa Morumbi-stadionilla kesäkuussa 1983.[12]

18. syyskuuta 1983 Kiss esiintyi ensimmäisen kerran maskeitta Music Televisionin suorassa lähetyksessä. Samaisessa lähetyksessä sai ensiesityksensä yhtyeen uuden singlen ”Lick It Up” musiikkivideo. Päätös luopua maskeista oli järkytys monelle yhtyeen fanille, joille Kiss oli mystisen olemuksensa turvin muodostunut elämää suuremmaksi ilmiöksi ja intohimon kohteeksi. Niin ikään syyskuussa julkaistu Lick It Up -albumi aloitti yhtyeen maskittoman aikakauden.[1] Musiikillisesti albumi jatkoi Creatures of the Nightin viitoittaman raskaan rockmusiikin tietä.[14] Vincent osallistui albumin kymmenestä kappaleesta kahdeksan kirjoittamiseen, mukaan lukien molemmat singlelohkaisut ”Lick It Up” ja ”All Hell’s Breakin’ Loose”. Lick It Up menestyi Yhdysvalloissa hyvin nousemalla albumilistan 24. sijalle, ja se oli yhtyeen ensimmäinen kultalevy Yhdysvalloissa sitten vuoden 1980.[13]

Lick It Up Tour -kiertue, jonka aikana Kiss saapui myös ensimmäisen kerran urallaan Suomeen,[15] osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Vincentin ja yhtyeen perustajajäsenten ja johtohahmojen Stanleyn ja Simmonsin välille kehkeytyi erimielisyyksiä ja jännitteitä muun muassa sopimusasioiden takia.[4] Hänet erotettiin yhtyeestä virallisesti vuonna 1984.[4]

Kissistä lähdettyään Vincent perusti oman yhtyeensä Vinnie Vincent Invasionin vanhan yhtyeensä Warriorin pohjalta vuonna 1984. Warrior toimi ennen Vinnien Kiss-uraa, ja yhtyeen muodostivat laulajakitaristina toimineen Vincentin ohella rumpali Hirsh Garmer, basisti Gary Shea ja kosketinsoittaja Jimmy Waldo. Pian laulaja Robert Fleischman liittyi yhtyeeseen. Vuonna 1984 basisti Dana Strumin ja rumpali Myron Grombacherin myötä Vinnien Invasion-kokoonpano alkoi hiljalleen muovautua; Robert Fleischman palasi yhteistyöhön Vincentin kanssa, ja Bobby Rock ryhtyi yhtyeen uudeksi rumpaliksi. Yhtyeen debyyttialbumi Vinnie Vincent Invasion ilmestyi vuonna 1986, mutta jo seuraavalla albumilla All Systems Go (1988) Fleischmanin korvasi uusi vokalisti Mark Slaughter. Samana vuonna yhtye nauhoitti kenties tunnetuimman kappaleensa "Love Kills" suomalaisohjaaja Renny Harlinin elokuvaan Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias. Yhtye hajosi lopullisesti vuonna 1989, jonka jälkeen Slaughter ja Strum perustivat uuden Slaughter-yhtyeensä.

Sittemmin Vinnie on julkaissut omalla nimellään sooloartistina Euphoria EP-levyn vuonna 1996 ja arkistonauhoitteesta koostuvan Archives, Volume I - Speedball Jamm-albumin vuonna 2002. Kissistä lähtönsä jälkeen Vincentin ura ei ole kuitenkaan enää saanut kovinkaan mainittavaa nostetta lukuun ottamatta Invasion-kokoonpanon nauttimaa pientä suosiota.

• Creatures of the Night (1982, sessiomuusikkona)
• Lick It Up (1983)

• Vinnie Vincent Invasion (1986)
• All Systems Go (1988)

• Euphoria (1996, EP-levy)
• Archives, Volume I - Speedball Jamm (2002)