Villasarvikuono

Villasarvikuono oli nykyisten sarvikuonojen kanssa hyvin samannäköinen, noin neljän metrin mittainen ja säkäkorkeudeltaan 1,80 metriä. Silloin eläin oli nykyistä suurinta sarvikuonoa, isosarvikuonoa hieman isompi. Painoa sillä oli noin 3 600 kilogrammaa. Villasarvikuonoa peitti mustasta punaiseen vaihteleva karvoitus, jossa oli paksu pohjavilla. Sen sarvi saattoi kasvaa jopa metrin mittaiseksi, mutta oli litteä kuin lankku.

Aiemmin kiisteltiin kovasti siitä, elikö villasarvikuono lähinnä puiden lehtiä syömällä vai laiduntamalla. Elinympäristöstä tehdyt siitepölytutkimukset viittaavat jääkaudelle tyypilliseen heiniä ja saroja kasvavaan ympäristöön, jolloin villasarvikuonot luultavimmin laidunsivat elääkseen proteiiniköyhää, selluloosarikasta ravintoa. Yksimahainen villasarvikuono vaati tätä ravintoa suuret määrät.

Villasarvikuono oli kasvinsyöjä, joten se saattoi työntää lunta sarvellaan syrjään laiduntaakseen. Se tunnetaan luolamaalauksista, sillä varhaiset ihmiset luultavasti saalistivat eläintä. Puolasta on löydetty hyvin säilyneet aikuisen naaraan jäänteet. Nykyään yksilö on näytteillä Krakovan Luonnontieteellisessä museossa. Myös Ikiroutaan pakastuneita, muumioituneita yksilöitä on löydetty.

Villasarvikuonon lähin elävä sukulainen on uhanalainen sumatransarvikuono. Villasarvikuono eli kenotsooisella maailmankaudella Euraasian pohjoisilla aroilla. Sarvikuonot kehittyivät tapiireista myöhäisellä eoseenikaudella.

Laji lienee kehittynyt Himalajan rinteillä noin 2 miljoonaa vuotta sitten. Jääkauden aikainen villasarvikuono vaelsi Eurooppaan viimeistään noin 460 000 vuotta sitten Elster-jääkauden alussa[1]. Se kuoli sukupuuttoon noin 10 000 vuotta sitten viimeisimmän jääkauden aikana.

Villasarvikuono ei liene ollut niin yleinen kuin mammutti pleistoseenin jääkaudella. Villasarvikuonon elinalue ulottui sekä Euroopassa ja Aasiassa hyvin pohjoiseen, pohjoisemmaksi kuin monien muiden jääkauden ajan eläinten.[2] Lajin pohjoisraja noudatteli Aasiassa suunnilleen nykyisen tundran etelärajaa, mutta itäisemmässä Siperiassa Jakutian seuduilla lajia eli Jäämeren rannoilla asti[3].

Villasarvikuonon uskotaan eläneen melko kuivalla, vähälumisella arotundralla. Lajin eteläraja noudatteli Baikal–Balkaš-linjaa. Villasarvikuonoa ei elänyt esimerkiksi Kaspianmeren itä- ja eteläpuolella olevilla puoliaavikoilla ja pensasaroilla eikä Korean niemimaallakaan[4], mutta kylläkin Pohjois-Kiinassa niinkin etelässä kuin Keltaisellajoella. Euroopassa lajin pohjoisraja oli Laatokan–Suomenlahden seuduilla, Etelä-Tanskassa ja lajia eli koko Britteinsaarten alueella[2]. Euroopassa pohjoisemmaksi ylsi mammutti. Villasarvikuono olisi elänyt Aasiassa suppeammalla alueella kuin mammutti siten että mammutti eli hieman pohjoisempana ja etelämpänä[3]. Tämä saattaa johtua siitä, että mammutti eli pidempään kuin villasarvikuono, ja siitä että villasarvikuono vaati hieman kylmempää tai kosteampaa ilmastoa kuin mammutti. Villasarvikuonojen jäänteitä on löydetty runsaasti varsinkin Etelä-Jakutiasta. Laji oli tavallisempi Siperian ylätasangoilla kuin alhaalla olevilla alueilla.

Villasarvikuonoa esiintyi pleistoseenikauden eri vaiheissa Keski-Euroopassa Laatokan ympärillä ja siitä itään ja etelään ulottuvatta alueella. Baltian maissa villasarvikuonoa oli muttei nykyisissä Pohjoismaissa, ei Tanskassakaan[5]. Britteinsaarilta on löydetty villasarvikuonon viime jääkautisia jäänteitä. Villasarvikuonoa ei ollut aivan eteläisimmässä Euroopassa, kuten Italiassa ja Kreikassa, eikä Turkissa[5]. Kaukasuksella sitä esiintyi. Aivan itäisimmässä Siperiassa sitä ei ollut.[5] Villasarvikuono hävisi Euroopasta ja Aasiasta suunnilleen samaan aikaan kuin mammutti.

Etelä-Englannista lienee villasarvikuono hävinnyt jo 15 000 radiohiilivuotta sitten. Euroopasta villasarvikuono hävisi noin 12 000 radiohiilivuotta sitten[6]. Villasarvikuonoa saattoi elää Länsi-Siperiassa vielä 8000 eaa.

• Elasmotherium

• Nilsson, Tage: The pleistocene : geology and life in the quaternary ice age. Dordrecht: Reidel, 1983. ISBN 90-277-1466-5. (englanniksi)
• Kontrimavichus, V. L.: Beringia in the Cenozoic era. Rotterdam: A.A. Balkema, 1986. ISBN 90-6191-445-0. (englanniksi)

• Puhis, Markus: Pohjolan viimeinen sarvikuono Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa -blogi. 26.8.2017. Viitattu 2.11.2019. (englanniksi)
• Boeskorov, G. G. & Bakulina, N. T. & Davydov, S. P. & Shchelchkova, M. V. & Solomonov, N. G.: Study of pollen and spores from the stomach of a fossil woolly rhinoceros found in the lower reaches of the Kolyma river. Doklady Biological Sciences, 5.3.2011, 436. vsk, nro 1, s. 23–25. doi:10.1134/S0012496611010017. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.11.2019. (englanniksi)