Villakkaat

Villakkaat (Lymantriidae), aikaisemmalta nimeltään villakehrääjät, on yöllä tai hämärissä lentävien, enimmäkseen keskikokoisten ja harmahtavien perhosten heimo. Se on ollut taksonomisesti hankala, eikä heimossa ole ollut lainkaan alajakoa sukutason yläpuolella. Heimoon kuuluu taloudellisesti varsin huomattavia tuholaisia, kuten havununna (Lymantria monacha).[1]

Villakkaat
Villakarvajalka (Calliteara pudibunda)
Villakarvajalka (Calliteara pudibunda)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Imukärsälliset perhoset Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset perhoset Heteroneura
Yläheimo: Yökkösmäiset Noctuoidea
Heimo: Villakkaat
Lymantriidae
Hampson, 1893
Katso myös

  Villakkaat Wikispeciesissä
  Villakkaat Commonsissa

Piirteitä

Useimmat villakaslajit ovat sukupuolidimorfisia eli koiraat ja naaraat eroavat ulkonäöltään toisistaan. Villakkaat ovat tyypillisesti vaatimattomia, ruskeita, harmaita, vaaleita tai kellertäviä yöperhosia. Siipien kuviointi on varsin vähäistä ja keskittyy etusiipiin, takasiipien ollessa tavallisesti tasaisen yksiväriset. Heimon lajien lepoasento on tyypillinen: pitkät ja tuuheakarvaiset eturaajat on ojennettu eteenpäin ja siivet ovat ruumiin sivuilla kattolaskuisesti, mutta leveästi alustaa vasten, mitä antaa eläimelle hyvin tunnusomaisen, kolmiomaisen muodon. Naaraat ovat ruumiinmuodoltaan poikkeuksetta koiraita rotevampia ja monissa lajiryhmissä joko tynkäsiipisiä tai kokonaan siivettömiä. Naaras kutsuu koiraita luokseen erittämiensä feromonien avulla. Heimon perhoslajien siipiväli vaihtelee 15–120 mm, mutta useimmat lajit ovat keskikokoisia, siipivälin jäädessä 30 ja 50 mm:n välille.[2]

Pistesilmät puuttuvat aina. Tuntosarvet ovat molemmilla sukupuolilla kaksoiskampamaiset, mutta naaraalla haarat ovat paljon lyhyemmät kuin koiraalla. Imukärsä on surkastunut tai puuttuu täysin, eikä aikuinen perhonen nauti lainkaan ravintoa. Kuuloelimeen liittyy erillinen resonanssikammio ja koirasperhosilla voi olla takaruumiin kolmannessa jaokkeessa äänen tuottamiseen tarkoitettu tymbaalielin. Tymbaalielimen esiintyminen on oikukasta ja vaihtelee lajeittain jopa suvun sisällä.[2][3]

Monien villakaslajien naaraat eivät lennä lainkaan, eivätkä siivekkäätkään lajit lennä pitkiä matkoja. Villakkaiden leviäminen uusille elinpaikoille riippuukin usein toukista, jotka kuoriuduttuaan erittävät pitkän silkkirihman, antavat tuulen tarttua siihen ja lentävät ilmavirroissa pitkiäkin matkoja uusille esiintymispaikoille.[2]

Toukan selkäpuolella, jaokkeissa 9 ja 10 on suppilomaisia rauhasten suuaukkoja, jotka ovat väriltään keltaisia tai punaisia. Villakastoukat ovat jokseenkin poikkeuksetta pitkien, usein kirkasväristen karvojen peittämiä. Monilla lajeilla toukan selkäpuolella, ruumiin jaokkeissa 1, 4–7 ja 11 on selvästi erottuva, tuuhea ja pensselimäinen karvatupsu. Karvat irtoavat helposti ja koska niissä on histamiineja, ne voivat aiheuttaa rajuja allergisia reaktioita.[2] Suomalaisista lajeista tässä suhteessa merkittävä on erityisesti kultaperä (Euproctis similis).[1]

Maailmasta tunnetaan noin 2700 villakaslajia, joskin vielä tieteelle kuvaamattomia lajeja arvellaan edelleen löytyvän. Palearktisella alueella villakkaita on noin 210 lajia ja Euroopassa 29.[2] Suurin lajimäärä on vanhan maailman tropiikissa[3].

Villakkaisiin kuuluvia sukuja
  • Dasychira
  • Euproctis
  • Gynaephora
  • Leucoma
  • Lymantria
  • Orgyia

Suomessa tavatut lajit

Suomessa villakkaita on tavattu 12 lajia[4], joista kahta vain harhailijoina. Systemaattisessa järjestyksessä lajit ovat

Lähteet

Viitteet
  1. Mikkola Kauri, Murtosaari Jussi ja Nissinen Kari: Perhosten lumo: suomalainen perhostieto. Tammi 2005. s. 244.
  2. Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0. s. 422–423.
  3. Malcom J. Scoble (1995) The Lepidoptera: Form, Function and Diversity. Oxford University Press. ISBN 978-0198549529. s. 332.
  4. Luonnontieteellinen keskusmuseo: Lajiluettelo fmnh.helsinki.fi. Arkistoitu 18.5.2007. Viitattu 22.12.2007.
  5. Suomen Lajitietokeskus: Pronssiperä – Euproctis chrysorrhoea Viitattu 13.1.2023.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.