Vilhelm II (Saksa)

Vilhelm II (Friedrich Wilhelm Viktor Albert, 27. tammikuuta 1859 Berliini, Preussi – 4. kesäkuuta 1941 Doorn, Alankomaat) oli viimeinen Saksan keisari (Kaiser) ja viimeinen Preussin kuningas (König) vuosina 1888–1918. Hänen hallintokauttaan Saksan historiassa kutsutaan vilhelmiiniseksi ajaksi.

Vilhelm II
Saksan keisari
Preussin kuningas
Valtakausi 15. kesäkuuta 1888 –
9. marraskuuta 1918
Edeltäjä Fredrik III
Seuraaja monarkia lakkautettiin
presidentti Friedrich Ebert
Syntynyt 27. tammikuuta 1859
Berliini, Preussi
Kuollut 4. kesäkuuta 1941 (82 vuotta)
Doorn, Alankomaat
Puoliso
Lapset Wilhelm
Eitel Friedrich
Adalbert
August Vilhelm
Oskar
Joachim
Viktoria Luise
Koko nimi
Friedrich Wilhelm Viktor Albert
Suku Hohenzollern
Isä Fredrik III
Äiti Viktoria
Uskonto luterilaisuus
Nimikirjoitus

Perhe

Vilhelm II oli yhdistyneen Saksan ensimmäisen keisarin Vilhelm I:n pojanpoika. Hänen vanhempansa olivat keisari Fredrik III ja Britannian kuningattaren Viktorian tytär prinsessa Viktoria. Hän nousi valtaistuimelle niin sanottuna kolmen keisarin vuonna 1888, jolloin hänen isoisänsä kuoli 90-vuotiaana ja hänen kuolemansairas isänsä eli valtaistuimella vain 99 päivää.

Vilhelm II ja puoliso Auguste Viktoria

Vuodesta 1881 alkaen Vilhelm oli naimisissa Schleswig-Holsteinin prinsessan Augusta Viktorian kanssa. Heillä oli seitsemän lasta:[1]

  • Kruununprinssi Wilhelm
  • Prinssi Eitel Friedrich
  • Prinssi Adalbert
  • Prinssi August Vilhelm
  • Prinssi Oskar
  • Prinssi Joachim
  • Prinsessa Viktoria Luise

Keisarinnan kuoltua 1921 maanpaossa keisari meni uudelleen naimisiin. Uudesta avioliitosta ei ole lapsia.

Hallitsijana

Vilhelm II:n hallinto poikkesi ratkaisevasti edeltäjästään. Hänen isoisänsä aikana Saksan politiikkaa oli johtanut maan yhdistymisen pääarkkitehti, valtakunnankansleri Otto von Bismarck, ja keisari oli pysytellyt taka-alalla. Vilhelm II pakotti Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 1890 ja loi ”henkilökohtaisen hallinnon” (Persönliches Regiment), jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse. Vilhelm II oli Bismarckin tavoin aktiivinen sosiaalipolitiikassa ja tuki sairaus- ja eläkevakuutusreformeja. Niin keisarin, hallituksen kuin valtiopäivienkin toimivaltaa kuitenkin rajoitti osavaltioiden laaja itsehallinto.

Vilhelm II:n eräs lempinimi oli Reisekaiser, koska hän teki erittäin aktiivisesti vierailuja Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Lisäksi hän purjehti kesäisin viikkokausia. Keisarin sotilaallista ja ajoittain kovaäänistä imagoa pehmensi hänen ympärillään jopa paraateissa alati juoksennellut mäyräkoira. Susikoirat eivät kuuluneet henkisesti hyvin anglofiilisen keisarin suosikkeihin. Keisari oli mielenlaadultaan huumorintajuinen, joskus jopa ”ilkikurisiin piloihin” taipuvainen; itseään alempia arvohenkilöitä käteltäessä oli hänellä joskus tapana puristaa kipua tuottavan kovaa. Sekä keisarin että Saksan kannalta laivastokilpailu brittien kanssa muodosti poliittisen ja henkisen dilemman, koska aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka maiden välit olivat pääsääntoisesti varsin läheiset. Jopa Saksan keisarihymni Heil dir im Siegerkranz ("Terve, sinä voitonseppelöity") noudatti Englannin kansallislaulun God Save the Kingin sävelmää.

Julkisuus

Vilhelm II oli ensimmäinen valtiollinen johtohahmo, joka järjestelmällisesti hyödynsi modernia mediaa imagomarkkinoinnissa. 1890-luvun lopulta lähtien keisarin mukana seurasi jokseenkin aina filmiryhmä, joka tuotti uutis- ja pr-elokuvia, joita esitettiin elokuvateatterien päivittäiskatsauksissa. Keisarin puheita levytettiin. 1913 tuotettiin jopa maailman ensimmäinen merkittävä väridokumenttielokuva Nikolai II:n valtiovierailusta Saksaan. Vilhelmin impulsiivisuus ja värikäs kielenkäyttö tuottivat myyviä otsikoita lehtiin ja säännöllisesti myös diplomaattisia pikkuselkkauksia. Maailmanlaajuista huomiota herätti esimerkiksi keisarin 27. heinäkuuta 1900 pitämä ”hunnipuhe”, jossa hän kehotti saksalaisia sotilaita, jotka olivat matkalla Kiinaan kukistamaan boksarikapinaa, tekemään itsensä hunnien tavoin tunnetuksi Kiinassa häikäilemättömällä etenemisellä.[2] Sen sijaan keisarin perhe-elämä ei antanut otsikoihin aihetta. Hän oli uskonnollinen ja konservatiivinen perheenisä, joka piti päivittäin aamuhartauden hovinsa ja kansliansa henkilökunnalle sekä saarnasi Preussin reformoidun kirkon päämiehenä jumalanpalveluksissa. Hohenzollernin suku nimittäin oli reformoituja ja kuului siten katolisten ja luterilaisten dominoimassa valtakunnassaan pieneen vähemmistökirkkoon. Tällä vähemmistöön kuulumisella saattoi olla osuutta siihen, että hallitsijahuoneella ja myös Vilhelm II:lla oli ystävälliset suhteet myös juutalaisväestöön. Niinpä Vilhelm II:n aikana juutalaisille avattiin Saksassa mahdollisuus upseerinuraan.

Diplomatian vaikeudet

Vilhelm II ei ollut Bismarckin tapaan taitava diplomaatti, ja muun muassa Venäjä vieraantui Saksasta Vilhelm II:n aikana. Saksan ja Britannian välejä puolestaan kiristi keisarin Daily Telegraphissa lokakuussa 1908 julkaistu haastattelu, jossa keisari haukkui englantilaisten suhtautumisen Saksaan.[3][4] Ailahtelevaisen Vilhelm II:n Saksan ulkopolitiikka pyrki maan mahdin kasvattamiseen. Vuonna 1912 Vilhelm II suorastaan toivoi suursotaa Euroopasta, mistä kertoi Itävallassakin 1913, mutta Itävallan kruununprinssi Frans Ferdinandin surmasta syntyneessä kriisissä Vilhelm pelkäsi sodan syttymistä ja pyrki estämään sen viime hetken neuvotteluin Nikolai II:n kanssa, jonka hallitus oli kuitenkin päättänyt että sota Saksaa vastaan on aloitettava.

Kruunusta luopuminen

Tappio ensimmäisessä maailmansodassa sytytti Saksassa vallankumouksen, ja keisari joutui luopumaan kruunusta 9. marraskuuta 1918. Saksa julistettiin pian tämän jälkeen tasavallaksi. Valtakautensa jälkeiset vuodet Vilhelm II vietti maanpaossa Alankomaissa, jossa hän myös kuoli saksalaismiehityksen aikana 4. kesäkuuta 1941 Doornin kartanossa, Huis Doornissa.

Lähteet
  1. Augusta Of Schleswig-Holstein (1858–1921) Women in World History: A Biographical Encyclopedia. Viitattu 27.4.2018.
  2. Vuosisatamme kronikka, s. 17. Gummerus 1987.
  3. Katsaus ulkomaihin, kuuluisa keisarihaastattelu. Turun Sanomat, 07.11.1908, nro 1154, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 21.07.2015.
  4. Vuosisatamme kronikka, s. 107. Gummerus 1987.

    Aiheesta muualla



    Edeltäjä:
    Fredrik III    		 Saksan keisari
    1888–1918    		 Seuraaja:
    –
    Edeltäjä:
    Fredrik III    		 Preussin kuningas
    1888–1918    		 Seuraaja:
    –
    Edeltäjä:
    Fredrik III    		 Hohenzollernin suvun päämies
    1888–1941    		 Seuraaja:
    Wilhelm von Hohenzollern
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.