Viistorintamahyökkäys
Viistorintamahyökkäys oli Preussin kuningas Fredrik II Suuren 1700-luvun puolessa välissä kehittämä taktiikka, jossa pyrittiin keskittämään oman armeijan voima vastustajan taistelulinjan sivustaan tai selustaan.
Fredrik kehitti viistorintamahyökkäyksen vuonna 1745, koska hän halusi kohdistaa ylivoimaisen iskun yhteen kohtaan vastustajan linjataktiikan mukaisessa taistelulinjassa. Hän kehitti erilaisia tapoja vahvistaa oman linjansa toista päätä hyökätäkseen sillä, samalla kun pyrki vähentämään linjansa heikompien osien kokemia tappioita. Lopullisessa muodossa viistorintamahyökkäys toteutettiin seuraavalla tavalla: osalla armeijaa tehtiin valehyökkäys vastustajan taistelulinjaa vastaan, samalla kun oman armeijan päävoima kiersi vastustajan sivustaan. Tämä liike koitettiin peittää vihollisen näkyvistä, joko käyttämällä hyväksi jotain paikallista maaston piirrettä, tai musketti- ja tykkitulen aikaansaamaa savua. Näin aikaansaadulla uudelleenryhmityksellä iskettiin vastustajan sivustaan, tavoitteena romahduttaa yllättyneen vihollisen taistelulinja. Onnistunut taktiikka vaati joukkojen nopeaa liikuttelua, ja se ei onnistunut huonosti harjoitetuilta armeijoilta.
Ehkä paras esimerkki viistorintamahyökkäyksen käytöstä on Leuthenin taistelu itävaltalaisia vastaan vuonna 1757, jossa Fredrik käytti hyväkseen taistelukentän harjumuodostumaa, piilottaen sen kautta koukkaavan armeijansa vastustajalta. Samalla kun vastustajan komentajan Karl Alexander Lothringenin huomion kiinnitti valehyökkäys linjan keskustaan ja oikeaan sivustaan Fredrik marssitti oman armeijansa itävaltalaisten taistelulinjan vasempaan päähän, johon suoritettu hyökkäys romahdutti ylivoimaisen vastustajan koko taistelulinjan.
Viistorintamahyökkäyksen huippuaikaa olivat Itävallan perimyssota ja seitsenvuotinen sota. Pian itävaltalaiset kehittivät omaa taktiikkaansa sitä vastaan, muun muassa lisäämällä reservin osuutta taistelukentällä. Näin Preussin armeijan nauttima taktinen etu kurottiin umpeen. 1770-luvulla Fredrikiä alettiin arvostella taktisen joustamattomuuden takia ja Baijerin perimyssota 1778-79 ei ollut enää pelkkää Preussin voittokulkua.
Viistorintamataktiikka sopi parhaiten Keski-Eurooppaan, erityisesti Sleesian ja Böömin aitaamattomalle maaseudulle. Huonommin se soveltui metsäisempään ja aidattuun Länsi-Eurooppaan, minkä preussilaiset huomasivat sotiessaan ranskalaisia vastaan 1790-luvulla Itä-Ranskassa ja Belgiassa. Lisäksi ranskalaisten käyttämä linjataktiikasta poikkeava taistelutapa teki viistorintamahyökkäyksen käyttämisen vaikeammaksi.
Lähteet
- Black, Jeremy: Warfare in the Eighteenth Century. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36212-3.
- Latimer, John: Luoteja ja pajunköyttä. Harhautus sodankäynnissä (Alkuteos: Deception in War) toimittaen suomentanut: Tiilikainen, Heikki. Helsinki: Ajatuskirjat, 2006. ISBN 951-20-6948-2.